Ulkopuoliset, Drama, General, K-15

Nimi: Ulkopuoliset
Kirjoittaja: MINÄ!
Ikäraja: 15
Pairing: Ei varsinaista paritusta, hyvin häilyvää InuxKag luvassa
Genre: Drama, General, hieman Angst
Summary: Kagome lähetetään mielisairaalaan (ei tapahdu ennen kolmatta lukua), missä hän tapaa mm. Sangon, Mirokun, Inuyashan, Kogan... Tarinassa melko lyhyitä lukuja, jotka keskittyvät aina johonkin tiettyyn hahmoon.
Tekijänoikeudet: Ette ikinä arvaa, mutta nämä hahmot eivät kuulu minulle vaan Rumiko Takahashille. Tällä tekstillä en ansaitse pennin hyrrää.
Varoitukset: Kiroilua, kieroutuneita ajatuksia, muuten vain sairasta menoa, huonoja vaikutteita...

Eli tämmöinen fic jota olen jonkin aikaa kirjoitellut. Ei ole ikävä kyllä valmis, joten en pistä päätäni pantiksi siitä että lopetuslukukin löytyisi täältä joskus.
Itselläni ei nyt ole omakohtaisia kokemuksia harhoista tai väkivaltaongelmista tai hulluudesta (älkää muistelko sitä käyttäjänimeäni!!!!), mutta yritän kirjoittaa mahdollisimman todentuntuista tekstiä. Älkää rankaisko pientä, Luovaa Hullua joka EI OLE HULLU!!! D :

-------------

Luku 1 - Miroku

Miroku tuijotti valkoista seinää, jonka pintaan alkoi ilmestyä punaisia viiruja. Kuin verinen muratti kasvaisi seinällä, kasvaisi ja leviäisi nopeasti. Uhkaavasti koko ympäristö alkoi pimentyä ja muuttua seepiansävyiseksi.
Eikö kukaan muu huomaa? Miksei kukaan pelkää? Kukaan muu kuin Miroku. Mutta hän peitti pelkonsa. Hän tiesi että hänen pitäisi olla se rohkea nyt. Hän menisi nyt vain ilmoittamaan muille rauhallisesti, jotta edes suurin osa voisi pelastua.
Ensimmäisenä hänelle tuli mieleen ystävänsä Inuyasha. Häntä pitäisi varoittaa vaarasta. Mutta häntä ei ollut näkynyt koko aamuna. Miroku oli totta vie kuullut hänen huutoaan joskus vähän aikaa sitten, mutta nähnyt hän ei ollut.
“Anteeksi, hyvä herra”, Miroku kopautti valkopukuista miestä olkapäälle. “Missähän on ystäväni Inuyasha? Minulla on hänelle tärkeää asiaa.”
“Inuyasha ei ole nyt tavattavissa”, valkotakkinen vastasi hieman kylmästi, kuin ei ottaisi Mirokua ollenkaan tosissaan.
“Tämä on todella tärkeää!” Miroku huusi. Hänen mielenhallintansa alkoi pettää. Mutta koko rakennushan jo narisi ja katto lohkeili. Käytävällä valui pieni puro verta. Ei, niitä oli enemmänkin kuin yksi. Happi alkoi loppua. Ilma haisi palaneelta hiileltä.
“No kerro minulle, niin vien terveiset. Hän on eristyshuoneessa, olen juuri…”
“Eristyskopissa?!?” Miroku huusi kauhuissaan ja lähti äkkiä juoksemaan kohti pohjoista käytävää. Hän väisteli putoavia katonpalasia ja peitti suunsa ja nenänsä hihaansa, välttääkseen hiilidioksidin ja hään pääsyä keuhkoihinsa.
Miroku melkein juoksi päin eristyskopin ovea ja huusi äkkiä sen pieneen rakoon oven ja lattian välissä;
“Inuyasha! Inuyasha, oletko siellä?!”

Ja olihan hän. Punasilmäinen ja koirankorvainen poika istui karun huoneen nurkassa ja raaputti kynnellään seinään tappouhkauksia, niiden kaikkien muiden raaputusten ja kirjoitusten seuraan, mitä muut tässä huoneessa eristyksissä olleet potilaat olivat kirjoitelleet. Poika kyllä käänsi katseensa hetkeksi ovenrakoon, ja näkikin Mirokun sormenpäät, muttei välittänyt sen enempää.

“Inuyasha! Vastaa!” Miroku huusi hädissään. Ei. Hän ei voinut uskoa sitä. Oliko Inuyasha jo kuollut? Huoneesta tulvi savua. Jos hän oli palanut kuoliaaksi? Tai kuollut savumyrkytykseen? Miroku nojautui ovea vasten toivottomana ja sulki silmänsä. Tähänkö kaikki loppuisikin? Pian hänkin kuolisi. Hän ei voisi enää kauaa kestää tätä savua.

“Tuolla noin!” kajahti huuto käytävältä Mirokun selän takaa. Kolme valkotakkista juoksi hänen luokseen. Kaksi heistä ottivat tätä käsistä kiinni. Miroku riuhtoi vastaan.
“Mitä te teette? Juoskaa nopeasti, ennen kuin on liian myöhäistä!” hän huusi. Valkotakit eivät vastanneet. Kolmas heistä otti esiin ruiskeen ja pisti Mirokua käsivarteen. Nopeasti kaikki pimeni ja hiljeni.

Myöhemmin Miroku heräsi - eristyskopissa hänkin, vaikkei tietenkään siinä samassa, missä hänen ystävänsä oli vielä ainakin viime näkemältä ollut. Miroku makasi huoneen sängyllä ja yritti hieman setviä ajatuksiaan. Eikö hän ollutkaan kuollut? Yhtäkkiä koko talo näyttikin olevan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eikö se ollutkaan romahtanut? Entä veri? Entä tulipalo?
Miroku vääntäytyi ylös sängyltään ja käveli ovelle. Se oli raskas, metallinen, eikä sisäpuolella ollut kahvaa ollenkaan. Siinä oli pieni ikkuna noin suurin piirtein Mirokun kasvojen korkeudella - mutta se oli niin pieni, että ehkä hänen nyrkkinsä olisi mahtunut siitä ulos, ellei siinä olisi ollut kaltereita. Miroku pisti nenänsä kaltereiden ulkopuolelle.
“Anteeksi, hyvät herrat! Vai onko siellä ketään?” hän huusi käytävään. Ketään ei näkynyt, mutta hän alkoi kuulla lähestyviä askelia. Pian hänen näköpiiriinsä ilmestyi yksi Heistä - yksi valkotakkinen.
“Hei, Miroku. Alatko jo voida paremmin?” valkotakki kysyi.
“Mitä on tapahtunut? Miksi olen eristyskopissa?” Miroku kysyi vilpittömästi kummissaan.
“Olit taas harhojen vallassa päivällä - etkö muista?” valkotakki kertoi. Miroku ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä tämä puhui.
“Mutta - oletko jo tarpeeksi rauhoittunut mielestäsi, päästäksesi takaisin muiden potilaiden pariin?” valkotakki kysyi.
“Totta kai”, Miroku totesi kulmakarvaansa kohottaen. Ymmärsikö hän nyt oikein, että häntä rankaistiin sen takia, että hän oli yrittänyt varoittaa muita ihmisiä tulipalosta, tai mitä ikinä se hirveä maailmanloppu olikin ollut. Että nämä ihmiset olivat omituisia.

Koska eristyskopissa ei ollut kelloa, Miroku ei tiennyt, kuinka kauan hän joutui siellä vielä odottamaan, ennen kuin hänet tultiin päästämään ulos. Lopulta se hetki kuitenkin koitti; ovelta kuului avainten kilinää, ja naristen se aukesi, heittäen valojuovan huoneen poikki, suoraan Mirokun kasvoille. Mies peitti silmänsä valolta hetkeksi. Hän oli tottunut pimeään jo niin, että valo sattui silmiin hetken aikaa.
Rauhallisesti Miroku käveli ulos kopista. Käytävällä häntä olivat vastassa kaksi valkotakkia - hänen omahoitajansa ja osaston ylilääkäri.
“Hienoa, että olet rauhoittunut”, ylilääkäri myhäili ja sulki eristyskopin oven. “Menehän nyt. Koeta olla ihmisiksi!”

Yhä täysin ymmällään, Miroku lähti kulkemaan kohti läntistä käytävää, jossa hänen huoneensa sijaitsi. Yksi käytävän ovista oli selällään. Ovenrakoon ilmestyi eräs hilpeä veikko, jonka ilme valaistui entisestään Mirokun nähdessään. Hän juoksi halaamaan tulijaa.
“Voi ystävä! Olen kaivannut sinua!” hän huusi naismaisella äänellään, huolimatta siitä, että hän oli mies.
“Iltaa, Jakotsu. Oletko kunnossa?” Miroku kysyi hymyillen, mutta työnsi silti miehen pois sylistään.
“En!” Jakotsu valitti. “Kukaan ei kertonut minulle, että toimintahuoneessa katsottiin elokuvaa! Minä istuin koko ajan sängylläni ja…”
“No, ensi kerralla sitten!” Miroku nyökkäsi ja vilkutti Jakotsulle hyvästiksi.

Saavuttuaan oman huoneensa ovelle, hän meni sisään varovasti ja katsoi ympärilleen. Inuyashaa ei näkynyt missään. Missä hän oli? Ei kai vain yhä eristyskopissa?
Miroku huokaisi masentuneena ja sulki huoneen oven perässään. Hän asteli sängylleen ja istahti sen reunalle. Hän käänsi katseensa huoneen ikkunaan. Hän näki oman, hennon heijasteensa, ja sen takaa säkkipimeän talviyön, ja pehmeät lumihiutaleet, jotka leijuivat läpi ilman. Siellä täällä pimeästä loistivat jouluvalot muiden osastorakennusten ikkunoista. Oli aivan hiljaista.

Mielenkiintoinen aihe, tykkäsin kovasti ja odotan innolla jatkoa, olet lahjakas kirjoittamaan tarinoita, rakentava palaute on nukkumassa mutta jatkoa kiitos

Heräsin vasta joten älä odota rakentavia.. mutta totuus on että tykkäsin tästä hurjan paljon. Aihe on sellainen johon en ole ennen törmännytkään, ja lisäksi kirjoitat hyvin. Siinä kaksi syytä jotka saivat minut lukemaan tätä. Kirjoitusvirheitäkään en huomannut, tai sitten olen sokea. Odotan jatkoa innolla.

Luku 2 - Inuyasha

Inuyasha istui eristyskopin kylmällä lattialla. Tai äsken vielä istui, nyt hän kellahti selälleen ja tuijotti kattoa, jonne ikkunasta säteilevä lyhtypylvään vieno valo heitti valojuovan. Mutta taatusti hän ei enää ryhtyisi laskemaan kattotiiliä. Hän tiesi tarkalleen kuinka monta niitä oli, jokaisessa eristyskopissa. Kaikissa muissa paitsi koppi kolmosessa oli 41 laattaa. Koppi kolmosessa oli 38.

Inuyashan päässä liikkui synkkiä ajatuksia. Näin kävi aina kun hänellä oli nälkä. Ja nyt hänellä oli hirveä nälkä. Hän oli ollut kopissa jo aamupäivästä alkaen; ja oli hyökännyt jokaisen hoitajan kimppuun, jotka yrittivät tuoda hänelle syötävää.
Nyt jos koskaan Inuyasha hyökkäisi heti ensimmäisen hoitajan kimppuun, jonka näkisi. Ja söisi koko tyypin. Raakana. Aivan sama. Kunhan jotain ruokaa saisi.

Inuyasha kohotti kätensä kohti kattoa ja käänteli sitä. Hän tutki kättään joka kulmasta. Sitten hän leikitteli ajatuksella iskeä kyntensä johonkin. Ja niin hän tekikin. Salaman nopeasti poika loikkasi lattialta jaloilleen ja iski kyntensä suoraan kopin betoniseinään. Mutta koska hän oli yookai, se ei sattunut. Seinään jäi viisi kynnenjälkeä. Ne liittyivät niiden kaikkien vanhojen seuraan.

“Ovatko kaikki valmiina?” kysyi eräs valkotakki Inuyashan eristyskopin oven tuolla puolen. Heitä oli monta; kuusi valkotakkia yhdessä sumpussa. He olivat kaikki varautuneet taistoon suojataminein, ja kolmella heistä oli ruiskeet käsissään. Inuyasha olisi saatava kopista ulos ilman, että kukaan kuolisi.
Tietysti nämä valkotakit kuvittelivat, ettei Inuyasha tiennyt heidän väijyvän oven takana ruiskuineen. Mutta totta hemmetissä Inuyasha tiesi; hän haistoi heidät, ja heidän aineensa ruiskeissa. Hän voisi vaikka kertoa tarkkaan, mitä tököttiä se oli, vain hajun perusteella. Tällä kertaa vuorossa oli rauhoittavia.

Ovi aukesi rauhallisesti, luoden valojuovan huoneen lattiaan ja vastakkaiseen seinään. Inuyashan, joka seisoi polvillaan yhtä seinää vasten, korvat kääntyivät äkkiä kohti ovea, ja hänen katseensa seurasi perässä.
“No niin, Inuyasha…” yksi valkotakeista puheli rauhassa, heidän alkaessa lähestyä poikaa kädet ja ruiskeet ojossa. Inuyasha ei liikahtanutkaan, mutta viritti lihaksensa nopeaan toimintaan. Mutta valkotakit tunsivat hänet liian hyvin, ja osasivat varautua siihen.
Salaman nopeasti Inuyasha syöksyi kohti yhtä valkotakeista kynnet ojossa, mutta melkein yhtä nopeasti kaksi muuta tarttuivat kiinni häneen, ja iskivät ruiskut tämän kaulavaltimoon.

Inuyashan näkö sumeni hieman, ja hänen olonsa muuttui voimattomaksi. Hän veltostui hoitajien käsiin ja hänen punaiset silmänsä valuivat puoliksi kiinni.
“Se oli siinä.”

Inuyasha talutettiin ulos kopista. Heikosti Inuyasha nousi omille jaloilleen, mutta rojahti heti seinää vasten. Hän oli niin voimaton, että kaikki hänen energiansa meni itsensä tolpilla pitämiseen; kenenkään kimppuun hyökkääminen ei tulisi kysymykseenkään. Ja se juuri oli valkotakkien tarkoituskin.
“Tulehan, iltapalalle”, Inuyashalle tutuin valkotakki, Mitsuhiro nimeltään, sanoi ja tarttui pojan käsivarteen, taluttaen tämän pois pohjoiskäytävästä, kohti osaston pääkäytävää, ja sieltä ruokasaliin.

Huumattu Inuyasha istutettiin eräälle ruokasali tuoleista, siihen samaan tuttuun nurkkaan ikkunapaikalle, missä Inuyasha aina muutenkin istui. Veltosti hän nojasi päänsä nurkkaan ja tuijotti tyhjää.
Pian valkotakki Mitsuhiro palasi Inuyashan viereen mukanaan tarjotin, jolla oli lautanen sitä iänikuista puuroa jota syötiin joka aamu ja ilta. Mitsuhiro alkoi lusikoida puuroa pojan suuhun, ja jos poika olisi voinut, hän olisi ahminut kaiken sekunnissa ja kiittänyt luojaa polvillaan. Ihanaa, ruokaa! Ihan sama tuliko se hänelle letkusta, hoitajan syöttämänä vai ihan omin käsin. Kunhan tuli.

Sitä paitsi, osastolla K10 ei ollut ylpeyttä eikä juuri häpeääkään. Suurin osa potilaista oli sen verran “kukkuu” ettei heitä juuri hetkauttanut se, miltä he näyttivät, minkälaisen kuvan muut saisivat heistä, tai miltä toisesta tuntuu, kun hampaat lyödään kurkkuun. Tällä ei ollut tavatonta, jos joku ilmestyi käytävään täysin ilman vaatteita, tai että jossain lensi tuoli ikkunaan. Porukka oli outoa ja väkivaltaista, mutta mitäpä muutakaan. Tervetuloa hourulaan. Tämä oli nuorisopsykiatrian (13-24 -vuotiaiden) osasto, kaikista vaikeimmille ja häiriintyneimmille potilaille.

Inuyashaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa se, että hän oli tällä hetkellä täysin tyylittömässä mielisairaalan yöpuvussa, ilman sukkia (kuten aina), ja että häntä syötettiin. Häntä ei kauheasti mikään kiinnostanut, paitsi se, että sai ruokaa… ja että pääsisi ulos. Se ei valitettavasti onnistunut - eikä ollut onnistunut luoja ties kuinka pitkään aikaan. Inuyasha oli ollut täällä jo tovin. Kuten suurin osa potilaista.

Iltapalan jälkeen tämä samainen valkotakki, Mitsuhiro, syötti Inuyashalle kunnon koktailin erilaisia lääkkeitä, ja talutti tämän sitten takaisin huoneeseensa länsikäytävälle.

Miroku makasi sängyllään, lukien kirjaa, kun äkkiä hänen huoneensa ovi aukesi. Mies kohotti katseensa kirjasta ja…
“Halleluja! Inuyasha! Sinä olet elossa!” Miroku huudahti riemuissaan samalla, kun Mitsuhiro laski pojan sängylleen. Miroku katsoi valkotakkia paheksuen - taas olivat huumanneet poikaparan.
“Hyvää yötä”, valkotakki huikkasi ja sulki huoneen oven. Mirokun murhaava katse olisi voinut porata reiän oveen. Mutta hän nieli kiukkunsa ja huokaisi.
“Olit siis eristyskopissa? Niin minäkin”, Miroku sanoi Inuyashalle, joka makasi sängyllään kuin kuollut kala, kasvot kohti seinää. Hän ei vastannut. Hän sulki silmänsä nukkuakseen. Mikä helvetillinen päivä.

Ihanaaihanaaihanaa, kirjoitat tosi hyvin! Taaskaan mun mielenkiinto ei karanu hetkekskään mihinkään muuhun. Mahtavaa.

Nyt Kagome astuu kehiin.


Luku 3 - Kagome

Kagome istui ambulanssissa ja katseli ulos ikkunasta lumista maisemaa. Hän hytisi kylmästä, vaikka hänellä oli takki päällään. Paleli luitaan ja ytimiään myöten. Hänen silmistään paistoi väsymys ja suru. Hän oli itkenyt juuri. Hänen silmänsä olivat punaiset ja poskensa yhä kosteat. Hän oli taistellut vastaan tuntikausia, mutta lopulta hänen piti luovuttaa. Lopulta hänen piti suostua astumaan ambulanssiin. Sanat eivät auttaneet, jokainen vastaväite vain pahensi tilannetta. Hänen oli pakko lähteä.

“Kerrohan nimesi”, pyysi ambulanssin mies, joka istui tyttöä vastapäätä. Hän ilmeisesti pyysi tietoja lomakkeeseen, jota hän piti käsissään.
“Kagome Higurashi”, tyttö huokaisi poissaolevasti. Hän ei voinut uskoa tätä. Tässä hän istui, ambulanssissa, matkalla pakkohoitoon nuorisopsykiatrian osastolle. Mielisairaalaan. Hourulaan. Hullujenhuoneelle. Kukkuu-talolle. Miten tässä näin kävi? Kun vielä reilu vuosi sitten hän suoritti koulussa hyvin, piteli kympin koetta kädessään ja oli tunnettu kaikkien kaverina?

Auto ajoi useiden suurten rakennusten ohi, niiden pihojen läpi, kunnes se pysähtyi sairaala-alueen reunalle, jossa oli vielä muutama kaksikerroksinen rakennus lisää. Se oli nuorisopsykiatrian yksikkö.
Ambulanssin mies nousi seisomaan ja samassa ambulanssin liukuovi aukesi. Mies astui ulos ja ojensi kätensä Kagomelle.
“No niin, tulehan nyt rauhassa”, mies puheli Kagomen astuessa ulos autosta, vastahakoisesti kylläkin. Silti häntä häiritsi, kuinka hänestä pidettiin kiinni, kuin hän aikoisi karata hetkenä minä hyvänsä. Hän saattoi olla juuri mielisairaalan ovella, mutta tyhmä hän ei ollut. Minne hän muka voisi juosta?
Ambulanssin mies soitti osaston ovikelloa. Keski-ikäinen nainen tuli avaamaan oven ja tervehti ystävällisesti. Kagome pysyi hiljaa.
“Jätä takkisi ja kenkäsi tuohon naulakkoon”, nainen pyysi, ja osoitti pientä vaatehuonetta juuri osaston oven vieressä. Siellä olivat muiden potilaiden kengät ja takit epäsiisteissä riveissä.
Kengät ja takkinsa riisuttuaan Kagome talutettiin osaston ovelle. Se oli järeä kuin pommisuojan ovi, lukittu visusti kahdella lukolla. Tuolta ei kukaan pääsisi vahingossakaan ulos.

Sairaala-alueella oli aikuisten- , lasten- ja nuortenpsykiatriset osastot erikseen. Nuorisopsykiatrian osastoja oli kolme. Osastot A1, A2 ja K10. A1 oli kriisiosasto, jolla potilaat eivät yleensä olleet kauaa, alle kuukauden, mutta eivät koskaan yli 3 kk. A2 oli ikään kuin seuraava aste siitä, siellä oltiin pidempään, puolesta vuodesta eteenpäin.
Ja kuten jo osaston nimestä K10 saattoi päätellä, tämä osasto paini jo aivan eri sarjassa muiden nuorten osastojen kanssa. Tämä oli osasto vaikeahoitoisia nuoria varten. Sellaisia, jotka olivat joko itselleen tai muille hyvin vaarallisia, olivat hyvin harhaisia tai sekavia, tai jostain muusta syystä vaativat intensiivisempää hoitoa. Toisin sanoen tämä oli viimeinen etappi, pahin kaikista. Ja täällä oltiin kauan. Vähintään yksi vuosi, yleensä kolme. Ikävän moni siirtyi sen jälkeen aikuisten puolelle.

Kagomea alkoi taas itkettää. Häntä pelotti. Pelotti aivan hirveästi. Mitä jos koko rakennus oli täynnä täys-psykopaatteja? Sellaisia, jotka ovat murhanneet vanhempansa, ammuskelleet kouluissa, näkisivät maailman väärin päin, iskivät puukkoja läpi käsistään ja väittäisivät kuulevansa kuolleiden puheet?
Ovi osastolle aukesi.

Valkoiset käytävät, molempiin suuntiin. Valkoisia ovia potilaiden huoneisiin. Mikä yllätys, valkoista ja valkoista. Jostain kuului TV:n ääniä, muuten oli melko hiljaista. Rauhallista.
Käytävällä käyskenteli joku tyttö, Kagomea hieman vanhempi. Apaattisesti hän roikotti päätään ja vilkuili välillä ulos ikkunoista.

Mutta äkkiä jostain käytävien takaa alkoi kuulua huutoa. Kovaa huutoa. Se siitä rauhallisuudesta.
Osaston ovi paiskautui kiinni. Kagome hätkähti siihen kumahdukseen. Siinä hän seisoi keskellä valkoista käytävää, kassi olallaan.
“Tulehan tänne, Kagome”, nainen viittoi kohti lähintä huonetta, jonka ovessa luki kanslia. Huoneessa oli muutama tietokone ja ilmeisesti henkilökunnan lokerikko. Kagomea käskettiin jättämään laukkunsa kansliaan tutkittaviksi, ettei mukana olisi mitään teräviä esineitä, joilla vahingoittaa muita tai itseään.

Kun hänen laukkunsa oli tutkittu, Kagome saatettiin huoneeseensa erään sairaanhoitajan toimesta. Osasto oli hyvin suuri, ja käytäviä monia. Siksi jokaisella huoneella oli ikään kuin oma osoitteensa. Kagomen osoite oli 3-5, eli käytävä kolme, myös itäisenä käytävänä tunnettu, huone viisi.
Huone oli korkea, valkoinen, ja siinä oli kaksi sänkyä yöpöytineen, ja kaksi valkoista, lukollista kaappia. Toisella sängyllä istui se sama tyttö, jonka Kagome oli nähnyt äsken käytävällä. Hän vilkaisi hitaasti tulijoita, muttei sanonut mitään.
“Tässä on huoneesi, ja huonetoverisi”, sairaanhoitaja kertoi. Kagome katseli ympärilleen. “Tämä on sinun kaappisi, annan sinulle avaimen.”
Kagome ei kuunnellut, vaan katsoi huonekaveriaan. Tämä ei katsonut takaisin.
“Koputa vain kanslian oveen jos sinulla on asiaa”, sairaanhoitaja sanoi, ja lähti, sulkien oven perässään. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Karmiva hiljaisuus.
Hitaasti Kagome istahti sängylleen ja nojasi seinää vasten. Hän tutki huonetta; ei ollut paljoa tutkittavaa. Paitsi siellä täällä, sekä seinillä että kaappien päällä katossa, oli töherryksiä. Kagome siristi silmiään nähdäkseen, mitä kattoon oli kirjoitettu. Mutta hän ei nähnyt. Sen sijaan sen, mitä hänen sänkynsä päätyyn oli kirjoitettu, hän näki selvästi. “Järjestelmä kusee”, siinä luki. Lisäksi joku piirtänyt pentagrammin sen viereen. Hienoa. Kagome tiesi nyt, että hänen sängyssään on joskus nukkunut saatananpalvoja.

Huoneen aavemainen hiljaisuus rikkoutui, kun hänen huonekaverinsa kuiskasi hiljaa;
“Olet uusi täällä, niinkö?”
Kagome nyökkäsi hiljaa ja epäröiden. Hän ei oikein tiennyt, haluaisiko tuo tyttö jutella vai ei. Silti hän päätti esittäytyä;
“Olen Kagome. Kuka sinä olet?”
“…Sango”, tyttö vastasi.
“Jos saan kysyä… Oletko ollut täällä kauan?”
“…Neljä kuukautta…” Sango mumisi. “… mutta useimmat ovat olleet kauemmin. Ja kaikki ovat kauan.”

Pian kello oli jo kolme iltapäivällä. Käytävästä kuului kellon kilinää, ja pian sen jälkeen ihmisten ja askelten ääniä. Kagome ei tiennyt yhtään, mitä nyt pitäisi tehdä.
“…Tule”, Sango kehotti, kulkien hitaasti kohti ovea. “… Nyt on välipalan aika.”
Kagomen sydän alkoi hakata. Hänen siis pitäisi mennä syömään? Ruokasaliin, ihmisten eteen? Hän peitti ahdistuksensa, ja seurasi Sangoa käytävään. Koko matkan ajan Kagome yritti keksiä päässään, miten hän voisi välttää syömisen. Tai miten hän voisi toimia, jos hänen pitäisi syödä.

Kagomea inhotti ja ahdisti. Hän tiesi että olisi turhaa yrittää livahtaa paikalta; ruokasalin ovella seisoi useampi kuin muutama hoitaja vahdissa. Niinpä tyttö otti lautasen, yhden leipäviipaleen ja kasan salaatinlehtiä ja muutaman tomaattiviipaleen. Juomaksi lasin vettä. Hän seurasi Sangoa yhteen pöytään, missä oli vielä tilaa.

Kagome tuijotti voileipäänsä (ilman voita) ja käänteli lautastaan. Hän nakersi salaatinlehteä ja joi vettä, mutta leipäänsä hän ei koskenut… ei vielä. Hän käänsi katseensa muihin pöytiin.

Muissa pöydissä oli kirjavaa väkeä. Osastolla oli aika paljon potilaita. Pikaisesti arvioituna vajaa 50. Muut potilaat näyttivät syövän hyvällä ruokahalulla… Mutta yksi paikka oli tyhjä. Lautasella oli tukevasti päällystetty leipäviipale, lasi mehua ja jogurttipurkki. Mutta tuoli oli tyhjä.
“Hakekaa Ayame, hän ei taaskaan ole täällä”, eräs sairaanhoitaja käski. Toinen, miespuolinen sairaanhoitaja lähti noutamaan poissaolijaa.

Samassa käytävästä astui toinen sairaanhoitaja käsikynkässä nuoren, juurikin Kagomen ikäisen, pojan kanssa. Pojalla oli pitkät, valkoiset hiukset, punaiset silmät, violetit viirut poskissa sekä valkoiset koirankorvat. Hän ei voinut olla ihminen. Ehkä hän oli yookai. Kagome oli joskus nähnyt sellaisia…
Poika riuhtaisi kätensä irti sairaanhoitajan otteesta inhottuneena ja tarttui lautaseen.
“Hei, yritä nyt käyttäytyä”, sairaanhoitaja huokaisi ärsyyntyneenä.

Pian se yksi miespuolinen sairaanhoitaja palasi, mukanaan aivan lohduttoman laiha, punahiuksinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat ohuet ja muutenkin heikon näköiset. Hän oli kalpea ja luiseva, päällään villapaita. Hänet istutettiin paikalleen, eikä hän näyttänyt aikovansakaan koskea ruokaansa. Kagome tiesi heti, että tuo tyttö oli kuin hän. Mutta hän oli laiha. Kagome oli mielestään lihava. Kuvottava läski. Todellisuudessa hänkin oli hirveän alipainoinen ja tikkulaiha. Hän ei vain nähnyt sitä.
Hänellä oli todella vaikea anoreksia. Siksi hän oli täällä. Häntä ei oltu voitu pitää tavallisella osastolla, sillä häntä ei mitenkään oltu saatu syömään. Hänet oli siirretty melkein heti tänne.

Ruokasalin lävisti äkillinen, luja kilahdus. Lasinsirut levisivät ruokasalin lattialle ja katseet kääntyivät Inuyashaan, joka oli juuri paiskannut lautasensa lattialle. Hän oli juuri nostamassa kynsin aseistettua kättään, ilmeisesti iskeäkseen niillä Mitsuhiroa.
“Inuyasha!” Mitsuhiro huusi ja perääntyi samalla, kun pari muuta hoitajaa tarttuivat Inuyashaa käsistä. Inuyasha rimpuili ja yritti ilmeisesti purra hoitajaa, mutta kolmannen hoitajan tarttuessa häneen ja tuikatessa rauhoittavaa tämän suoneen, hän ei voinut enää pistää vastaan. Hänet vietiin pois ruokasalista. Käytävästä kajahti verta hyytävä huuto. Kagomea pelotti. Mutta muut eivät näyttäneet olevan moksiskaan. Ehkä he olivat tottuneet tuohon…

Menee aina vaan mielenkiintoisemmaks, hyvä hyvä. Yllätyin kun se Kagomen huonetoveri osoittautui Sangoksi. Ja Ayamekin on mukana. Jatkoa taas, kirjoitat hyvin.

Kommentien pituus on toistuvasti turhan lyhyt ja sisältö aika yksitoikkoinen. Voisit tässäkin esimerkiksi kertoa, mitä ajatuksia Ayamen tuleminen mukaan herätti, tai miksi Sango Kagomen huonekaverina yllätti. :)

- Mode


Anteeksi.. en vaan osaa kunnolla antaa palautetta, mutta silti tunnen lähes pakottavaa tarvetta kommentoida. Ja nyt kun viimein huomasin tämän, niin tää jäi tietysti vaivaamaan mua siinä määrin että on pakko tehdä asialle jotain.. Itsekin kun tarinoita kirjoitan, niin tiedän kyllä miten tärkeää hyvän palautteen antaminen on, ja miten se ärsyttää kun sitä ei saa melkein koskaan, aina vaan samat perusteettomat lätinät. Joten.. otan itseäni niskasta kiinni ja yritän kovemmin. :)

Tosiaan.. alotan nyt ns. puhtaalta pöydältä. Tai yritän.
Kirjoitus itsessään pitää otteessaan hyvällä tarinankerronnallaan, kuten olen varmaan jo jollain tapaa ainakin ilmaissut, ja bongatessani Ayamen nimen tekstissä tuli jotenkin.. toiveikas olo, tai jotain sinne päin. Toiveikas kyllä lienee hieman väärä sana, mutta Ayamesta ajatukset ponnahtivat heti Kougaan. Tämä selittänee jo jotakin, vaikkei koko tyyppiä ole vielä edes näkynyt mailla eikä halmeilla.
Ja mitä Sangoon tulee.. vaikka tuolta ihan ensimmäisestä viestistä luinkin, että Sango on tässä mukana, niin en sitä muistanut, enkä siis heti tajunnut yhdistää pienessä mielessäni sitä Kagomen huonetoveria Sangoon. Sango kuitenkin on yksi suosikkihahmoistani, joten olin iloisen yllättynyt hänen jakaessaan huoneen Kagomen kanssa.

Tuota.. näin. ^^' Onnistuin sitten vetämään aikamoisen hepulin yhden palautteen antamisesta.. vähän piti miettiä miten pukea ajatukset sanoiksi.

En pääse kirjoittelemaan nyt pitkään aikaan, joten pistän nyt tähän kaikki jo kirjoittamani luvut;

Luku 4 - Lopeta

Edes Inuyasha ei yllättynyt siitä, että hän löysi itsensä hetken kuluttua eristyskopista. Viimeaikoina hänen päivänsä kuluivat seuraavasti; koppiin, ulos, koppiin, ulos, aina uudestaan.
Mutta se, mistä Inuyasha yllättyi, oli se, että hoitajat raahasivatkin hänet eristyskopin sängylle ja alkoivat pistää tätä lepositeisiin. Inuyasha yritti taistella vastaan, mutta jälleen hän tunsi pienen pistoksen käsivarressaan, jonka jälkeen hänen voimansa katosivat tyystin. Hän tunsi kuinka vyöt kiristyivät ensin hänen vatsansa ja rintakehänsä, sitten nilkkojen ja jalkojen ympärille. Ne vetivät hänet tiukasti sänkyä vasten. Eikä hän voinut mitään.

Myöhemmin, iltapäivän käännyttyä illaksi ja Inuyashan ehdittyä jo nukahtaa pari kertaa, eräs valkotakki raotti Inuyashan eristyskopin ovea ja kävi sisään. Inuyasha ei vilkaissutkaan, kuka se oli. Hänet tunnisti hajusta; osaston psykiatri. Onneton olento, joka ei vain osannut lopettaa yrittää keskustella hänen kanssaan. Ja tottahan toki, juuri sitä hän aikoi nytkin. Hän haki itselleen tuolin ja istahti aivan sänkyyn sidotun Inuyashan viereen, jonkinlainen lomake käsissään.
“Inuyasha, voi Inuyasha…” hän päivitteli surullisena. “Emme ole havaitsevinamme minkäänlaista edistystä kohdallasi - emme mitään. Miksiköhän?”
Inuyasha yritti saada unen päästä kiinni.
“Eikö sinulla itselläsi olisi mitään kerrottavaa? Mistä haluaisit keskustella? Vai onko sinulla mitään toiveita hoitosi toteutuksesta? Eikö ole mitään keinoa saada sinua edes puhumaan?”
Vastausta ei kuulunut. Ja psykiatri huokaisi.
“Mitä me oikein teemme kanssasi?”

Iltapala oli ohi. Jotkut potilaista istuivat päiväsalissa katsomassa telkkaria. Kello oli kohta jo yhdeksän. Oli siis paras TV:n katselu aika ja parhaat ohjelmat.
Mutta Kagome ei voinut katsoa TV:tä. Häntä ahdisti. Ahdisti aivan hirveästi. Hän oli syönyt. Hän todella oli syönyt.

Iltapalalla Kagomea ei päästettykään menemään ilman, että hän söi juuri sen mitä pitikin. Hoitaja oli istuutunut hänen viereensä, ensin pyydellen, sitten painostaen syömään. Lopulta häntä oli uhattu nenämaha-letkulla; jotain, mitä Kagome ei enää ikinä haluaisi. Se oli letku, joka nimensä mukaisesti laitettiin hänen nenästään hänen mahalaukkuunsa, ja letkuun pumppasi kone ravintoa. Kagome oli ollut sellaisessa kerran. Enää hän ei suostuisi.
Ja niin hän oli murtunut, ja syönyt.

Nyt hän istui erään käytävän päässä sohvalla, yksin ja itkun partaalla. Hän niin halusi pois. Eikä vain tästä rakennuksesta. Kaikesta. Hän oli miettinyt pitkään, mistä saisi jotain terävää. Hän halusi helpottaa tuskaansa jotenkin. Mutta mitään hän ei keksinyt. Osastolle tullessaan kaikki hänen tavaransa oli tarkastettu, ettei mitään terävää ollut mukana.
Mutta sitten hän oli keksinyt… Ilmoitustaulun nastat.
Siinä hän nyt istui. Ei hän aikonut mitään suurta tehdä. Hieman vain katsoa vertaan. Hieman.

Inuyasha oli epäonnistuneen terapia-session jälkeen päästetty ulos eristyskopista - mutta tietysti, rauhoittavien alaisena jälleen. Nyt hän istui Kagomesta katsottuna lähes toisella puolella osastorakennusta, yksin hänkin. Hän istui leveällä ikkunalaudalla ja katsoi ulos ikkunasta talven pimeyteen. Hän painoi otsansa ikkunalasia vasten tyhjä ilme kasvoillaan, unelmoiden yhä edes yhdestä vaivaisesta happihyppelystä. Milloinkohan hän viimeksi oli ulkona?
Äkkiä hän haistoi veren, ja hänen korvansa hypähtivät pystyyn.

Kagome tuijotti tekemäänsä viiltoa kämmenselässään ja itki hiljaa. Ei se sattunut, päinvastoin. Tuntui paremmalta. Hän teki toisen, hieman syvemmän.

Mutta äkkiä hän havahtui ja katsoi käytävän toiseen päähän. Siellä seisoi se poika, Inuyasha. Hän katsoi häntä punaisilla silmillään, yhtä punaisilla, kuin veri, jota Kagomen käden pinnalle kerääntyi hetki hetkeltä lisää. Poika todella näytti siltä, että voisi tappaa.

Inuyasha alkoi lähestyä häntä hitain askelin, pää etukenossa ja silmät tihrustaen. Kagome painautui seinää vasten. Mitä lähemmäs poika tuli, sitä enemmän Kagome olisi halunnut huutaa, muttei saanut ääntänsä kuuluviin. Hän sai paniikkikohtauksen ja jähmettyi paikoilleen.
Poika pysähtyi aivan Kagomen viereen ja laski kasvonsa tytön kasvojen korkeudelle, ja niin lähelle tätä, että tyttö kuuli pojan nuuhkaisevan tätä. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät kuin eläimellä. Kagome tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Ehkä hän nyt kuolisi. Hän painoi silmänsä tiukasti kiinni…

Inuyasha vilkaisi vuotavaa haavaa tytön kädessä, avasi suunsa ja kuiskasi hiljaa, mutta terävällä äänellä;
“Lopeta.”
Kagome havahtui ja avasi silmänsä. Hän tuijotti suoraan pojan silmiin. Täydessä hiljaisuudessa. Eikö hän aikonutkaan tappaa häntä? Sen hiljaisuuden leikkasi kahtia huuto käytävän toisesta päästä;
“Inuyasha!” Se oli Miroku. Hän näytti järkyttyneeltä. “Inuyasha, tänne! Tule heti tänne! Auttakaa, joku!”
Inuyashan korvat nykivät vuorotellen Mirokua ja Kagomea kohti. Käytävältä alkoi kuulua melua kahden valkotakin juostessa ensin Mirokun luo, sitten kohti Inuyashaa ja Kagomea.
Vielä viimeisen kerran poika vilkaisi Kagomea. Hän murahti ja lähti hitaasti kävelemään takaisin päin, kohti häntä kohti juoksevia hoitajia. Toinen heistä otti Inuyashaa käsivarresta kiinni, toinen jatkoi matkaansa kohti Kagomea.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi tytöltä hengästyneenä.
“Joo”, Kagome nyökkäsi vaisusti. “Olen…”

Välikohtauksen päätyttyä Kagome oli vielä pitkään pelosta kankeana. Mutta pian hän palautti nastan takaisin ilmoitustaululle. Hän ei tekisi sitä enää.

Hänen ensimmäinen yönsä osastolla oli kauhea. Hän makasi sängyllään hereillä koko yön. Yöt olivat pahimpia hänelle. Silloin hän sai hirveitä ahdistuskohtauksia, jolloin hän vain haluaisi kuolla.
Nyt hän makasi kyljellään pää tyynyllä. Hän itki äänettömästi. Miksei hän vain voinut nukahtaa? Hän oli niin väsynyt, ettei jaksaisi edes ajatella. Silti hän ei vain voinut nukahtaa.

Aina silloin tällöin huoneen ovi narahti hiljaa auki, ja sisään kurkisti hoitaja. He ilmeisesti tarkkailivat potilaita läpi yön, että kaikki olivat vielä huoneissaan ja hengissä. Kagome aina teeskenteli nukkuvansa hoitajan tullessa. Hän ei haluaisi herättää huomiota.

Niin ikuiselta kuin se yö tuntuikin, viimein alkoi kello Kagomen huoneen oven yläpuolella näyttää kahdeksaa aamulla. Hän makasi hiljaa paikallaan ja kuunteli ääniä, jotka kaikuivat käytävillä.
Ovia auottiin, hoitajat herättivät potilaita ja käskivät aamupalalle. Kagomea hirvitti.

Aamupuurojonossa Kagome tärisi. Hän ei halunnut syödä. Mutta samalla, kun eräs hoitaja alkoi annostella ruokaa hänen lautaselleen, tyttö heitti toivonsa. Hänen pitäisi syödä.

Aamupalan jälkeen hän koki koko elämänsä hirveimmän ahdistusaallon. Hän tunsi ruoan sisuksissaan. Hän ei pitänyt siitä tunteesta lainkaan. Hänen olisi saatava se ulos. Heti.

Hän juoksi siihen päätyyn osastoa, jossa huoneet ja suihkuhuoneet sijaitsivat. Hän kääntyi nopeasti kohti tyttöjen suihkuhuonetta; mutta lukon väri oli punainen! Se oli varattu!

Ahdistuneena Kagome katseli ympärilleen. Sen enempää miettimättä hän säntäsi kohti toista suihkuhuonetta; poikien suihkuhuonetta. Aivan sama. Nyt oli kiire.
Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä, juoksi vessanpöntölle, avasi kannen ja työnsi sormet kurkkuun, alkaen oksentaa.
Hän yski ja kakoi. Vaikka hän kuinka yritti peittää melua. Pitäisikö lopettaa? Jos joku kuulee? Ei. Kaikki olisi saatava ulos.
Hetken kuluttua Kagome kuuli oven narahduksen. Eikö hän ollutkaan lukinnut sitä? Kagomen sydän alkoi hakata. Hän kääntyi äkkiä kohti ovea nähdäkseen, kuka siellä oli. Hän arveli sen olevan hoitaja. Nyt hän olisi pulassa. He lähettäisivät hänet takaisin sairaalan sisätautiosastolle ravintoletkuihin. Ei enää ikinä sinne…!

Mutta tulija ei ollutkaan hoitaja. Se oli Inuyasha. Poika seisoi ovella tyrmistyneen näköisenä. He katselivat toisiaan pitkään ja hiljaa. Kagomea ei koskaan ollut nolottanut ja pelottanut näin paljoa yhdellä kertaa.
Inuyasha yritti saada selkoa tilanteesta. Hän oli ollut täällä jo niin kauan, että tiesi tasan tarkkaan, minkä takia laihat tytöt oksentelivat aina ruoan jälkeen. Hän tiesi, ettei se ollut oikein. Kyllä nämä oli nähty.

“Lopeta!” Inuyasha huusi yhtäkkiä pelottavimmalla äänellä, mitä Kagome oli koskaan kuullut. Kagome hätkähti ja pyyhki suunsa käsipyyhepaperiin. Hän nousi täristen seisomaan ja veti vessan. Inuyasha ei liikahtanutkaan ovelta. Hän seurasi katseellaan hänen jokaista liikettään, kuinka tyttö pesi käsiään ja kuivasi ne käsipyyhkeeseen. Peloissaan Kagome vilkuili häntä parin sekunnin välein. Hän niin toivoi että poika vain lähtisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan.
Kagome otti pari askelta kohti suihkuhuoneen ovea, lähemmäs Inuyashaa. Poika ei edelleenkään ollut aikeissakaan väistää.
“P-pääsenkö ohi?” tyttö kysyi. Inuyasha tuijotti tätä silmiin täysin hiljaisena. Hän kurotti kätensä kohti tytön kasvoja. Hän painoi etusormensa kynnen tämän poskea vasten. Tyttö tärisi, mutta yritti pysyä jotenkin kasassa.
“Lopeta”, poika kuiskasi vielä kerran, ja viilsi hitaasti naarmun tytön poskeen. Kagome hätkähti ja voihkaisi hiljaa, vaikkei se niin paljoa sattunutkaan.
Inuyasha irrotti kyntensä tytön poskelta hitaasti ja nuolaisi veripisaran pois kyntensä pinnalta. Sitten hän kääntyi ja juoksi pois.
Kagome jäi seisomaan ovelle, pidellen viiltoa poskellaan.

“Kagome! Mitä poskellesi on tapahtunut?!”
“Ei mitään, hoitaja…”

---

Luku 5 - Jumala on käytävällä

“Miksi vielä olet täällä?”
“Yritän koko ajan, mutta ulospääsyä ei ole”, Miroku vastasi tyynenä. Hän istui yksinään länsikäytävän päädyssä olevalla sohvalla.
“Tiedät, ettei sinun paikkasi ole täällä.”
“Mutta onko minulla vaihtoehtoja?”
“Kyllä sinä jotain keksit. Mikset pyydä apua Jumalalta?”
“Tämän maailman jumalalta? Mitä hän tietäisi meidän maailmastamme?” Miroku huokaisi. Montako kertaa hänen piti se selittää Heille. Olivatko He tyhmiä?
“Löydä keino. Sinun on päätettävä pian. Et voi olla maailmojen välissä. Joko tulet luoksemme, kotiin, tai jäät tänne muukalaisten pariin. Me voimme auttaa sinua.”
Miroku huokaisi jälleen. Aika kävi vähiin. Hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä tästä maailmasta. Mutta osastolla ei ollut mitään, millä voisi riistää hengen itseltään. Ei niin mitään.
Toisaalta, joskus Miroku muisti kuulleensa nuoresta naisesta tällä osastolla, joka oli hirttänyt itsensä lakanoihin. Mutta eihän se onnistuisi. Mihin hän muka ripustaisi lakanaköyden?
Silloin hän keksi! Ja enemmänkin kuin yhden idean.

Miroku lähti harhailemaan ympäri osastoa, etsimään Inuyashaa. Häntä ei näkynyt. Ei päiväsalissa, ei ruokasalissa, ei toimintahuoneessa… Ei mutta, ei kai hän taas olisi eristyskopissa?
Ei sentään. Inuyasha löytyi heidän huoneestaan. Hän oli kiivennyt kaapin päälle, ja makasi siellä nyt selällään, kirjoittaakseen kattoon terveisiä.
“Ystäväni!” Miroku tervehti ja nosti kättään. Inuyasha herpaantui kirjoittelustaan ja käänsi kasvonsa lattiatasoon, Mirokua kohti.
“Tarvitsen apuasi”, Miroku sanoi salaperäisenä ja sulki oven, jotta kukaan ylimääräinen ei kuulisi. “Nyt on tullut aikani lähteä. He eivät enää odota minua pidempään.”
Inuyasha kuunteli liikkumatta.
“Tarvitsen apuasi, ole kiltti ja auta minua!” Miroku pyysi ja paljasti kaulansa. “Voitko iskeä kyntesi kaulavaltimooni? Vai keksitkö nopeampaa keinoa tappaa minut?”
Inuyashan ilme ei värähtänytkään. Hetken kuluttua hän palasi takaisin kirjoittelunsa pariin.
“Luulin, että sinuun voisin luottaa. Että auttaisit ystävää hädässä”, Miroku huokaisi surkeana. Toisaalta, miksipä tämän maailman onnettomat olennot häntä haluaisivat auttaa. Hän tiesi heidän olevan paljon alkeellisempia kuin hän ja hänen maailmansa olennot. Hän tiesi myös sen, ettei Inuyashaa saisi liikuttumaan mitenkään, joten hän luovutti ja poistui huoneesta.

Osaston vanhin potilas harhaili pitkin osaston käytäviä. Hänen nimensä oli Naraku, mutta hän totteli vain nimeä Jumala, ja sillä häntä kutsuttiinkin. Hän oli ollut täällä jo kohta neljä vuotta, ja ensivuoden puolella hänet siirrettäisiin aikuisten kroonikko-osastolle. Hän oli tunnettu ja rakastettu tämän osaston potilaiden keskuudessa monestakin syystä.
Pääsyy siihen oli se, että Naraku oli kaikkien aikojen taitavin pillerinhivuttaja. Tämä tarkoitti, että hän osasi aina lääkkeenottoaikaan lääkkeidensä nielemisen sijaan ottaa ne talteen ja pistää taskuun. Sitten hän kauppasi niitä jälkeenpäin muille osaston potilaille.

Naraku oli erityisen tunnettu siitä, ettei hänellä ollut läheskään aina vaatteita päällä. Nytkin hän harhaili käytävillä pelkät kalsarit jalassaan. Hän oli kohottanut kätensä kohti kattoa (taivasta) ja jakoi lohduttavia sanoja osaston potilaille.
“Älkää pelätkö, te kadotetut sielut, te paholaisen poikaset! Minä olen täällä puhdistaakseni sielunne!”

Tuo huuto kantautui aina Kaguran korviin asti. Hän oli lopen kyllästynyt Narakun jumalaleikkeihin, ja taisi olla osaston ainut potilas, joka ei suostunut kutsumaan häntä Jumalaksi.
Närkästyneenä punasilmäinen nainen astui sisään toimintahuoneeseen. Tällä kertaa väkeä oli hieman enemmän ja tunnelma oli ihan hilpeä. Kagura istuutui huoneen pyöreän pöydän ääreen. Häntä vastapäätä istui Jakotsu; hyvin häiriintynyt, homoseksuaalinen, harhainen pervo. Hän oli harmiton, näin yleisesti ottaen. Hän oli rakastava ja iloinen luonne; hän tapasi aina tervehtiä vastaantulijoita (siis miespuolisia) halaten ja pussaten.

Mutta nyt jokin oli huonosti. Jakotsu näytti masentuneelta. Hän leikkeli vaaleanpunaisesta pahvista sydäntä ja huokaisi onnettomana.
“Mikä sinua vaivaa?” Kagura kysyi tylsistyneenä.
“Inuyasha ei ota vastaan rakkauttani!” Jakotsu vaikeroi ja liimasi juuri leikkaamansa pahvisydämen punaiseen korttipohjaan. Ilmeisesti tämä oli jonkinlainen rakkaudentunnustus kyseiselle pojalle. Jakotsulla oli tapana pudotella rakkauskirjeitä Inuyashalle aina, kun tämä oli suljettuna eristyskoppiin. Kukaan ei tiedä, mitä niille kirjeille tapahtui.

“Tiedäthän sinä, ettei Inuyashaan saa kukaan minkäänlaista kontaktia!” Kagura puuskahti. “Olet typerä, jos luulet hänen koskaan edes puhuvan sinulle!”
“Mutta minä en luovuta! Olen rukoillut Jumalaa joka aamu ja ilta, että hän tulisi luokseni kertomaan tunteistaan…” Jakotsu kertoi. “Voi, kun Jumala kuuntelisi minua! Voi, kun voisin puhua Hänelle!”
“Anna palaa. Hän on tuolla käytävässä”, Kagura sanoi ja osoitti huoneen ovea. Jotkut huoneen potilaista purskahtivat nauruun. Jakotsua ei naurattanut ollenkaan.

Miroku saapui juuri samalle käytävälle, missä Nara… siis Jumala harhaili kalsareissaan.
“Anteeksi, herra, mutta…!” Miroku oli sanomassa, mutta Naraku kääntyi äkkiä häntä kohti ja keskeytti;
“Älä sano sanaakaan, lapsonen! Herrasi tietää kyllä, mitä tarvitset!”
“Aivan…” Miroku pyöräytti silmiään ja lähestyi häntä. Hän vilkuili ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, ja kuiskasi sitten Narakun korvaan;
“Tarvitsen jotain ainetta.”
Narakun kasvoille levisi heti pahansuopa virne, ja hän nyökkäsi. Hän johdatti Mirokun osaston toiselle puolelle, omaan huoneeseensa. Hän oli onnekas, sillä hän oli se yksi ja ainut, jolla oli oma, yksityinen huone. Tämä johtui siitä, etteivät muut potilaat kestäneet tämän hourailuja; varsinkaan yöaikaan.

Salaperäisesti Naraku sulki huoneensa oven ja yhteisvoimin Mirokun kanssa he siirsivät huoneen sängyn oven eteen niin, ettei kukaan pääsisi sisään yllättäen. Tämä oli tuttu rituaali, joka aina tehtiin turvallisuus-syistä. Jos Naraku jäisi lääkebisneksestään kiinni, olisi se koko bisneksen loppu.

Naraku käytti varsin kliseistä kikkaa lääkkeidensä piilottamiseen; hän oli ottanut paksun kirjan, kovertanut sen sivujen keskelle tilaa, ja piti lääkkeitä siellä pienissä pusseissa. Siellä oli kaikenlaista; rauhoittavia, masennus- ja psykoosilääkkeitä, unilääkkeitä ja kipulääkkeitä.

“No niin, lapsonen. Kerrohan, mitä tarvitset”, Naraku saneli. Miroku tunsi Narakun, eikä turhia hätkähtänyt hänen tavastaan puhutella muita.
“Minun on aika lähteä”, Miroku sanoi. “Ja aika on vähissä. Pitäisi siis päästä siirtymään kotimaailmaani mahdollisimman pian, mutta tämä keho pitää henkeäni tässä kurjassa paikassa.”
“Ymmärrän…” Naraku virnuili ja alkoi haroa sormillaan lääkepusseja. Hän löysi etsimänsä ja roikotti pientä minigrip-pussia täynnä erilaisia pillereitä Mirokun nenän edessä.
“Tässä, lapsonen, näet tekemäni lääkesekoituksen. Tässä on yli kuusitoistakertainen yliannostus vahvoja uni- ja kipulääkkeitä. Hengen lähtö on idioottivarmaa.”
“Kiitos, Jumala!” Miroku huudahti kasvot loistaen. Mutta Naraku vetikin pussin takaisin itselleen.
“Alahan maksaa!” hän vaati.
“Mitä tahdot maksuksi?”
“Kenkäsi.”
“Kenkäni?” Miroku hämmästeli ja vilkaisi kenkiään. Itse asiassa ne olivat sairaalan kengät, mutta… eihän Narakun tarvitsisi sitä tietää.
“Kaupat tuli!” Miroku hymähti ja potkaisi kengät jalastaan. Naraku nappasi ne ja vei ne piiloonsa kaappiinsa; se oli eräänlainen aarreluola; täynnä kaikenlaista moskaa alusvaatteista taskupeileihin, huulipunasta nappikuulokkeisiin ja vitsikirjoihin. Narakulla oli jonkinlainen outo pakkomielle kerätä tavaroita. Ja koska hän ei tekisi rahalla yhtään mitään, maksuna käytettiin tavaroita.

Naraku ojensi tyytyväisesti hymyilevälle Mirokulle lääkepussin. Yhteispelillä he taas siirsivät sängyn pois oven tieltä, ja Miroku lähti omille teilleen, kiittäen vielä muutaman kerran. Naraku - siinä vasta hyvä mies!

----

Luku 6 - Ambulanssi

Miroku oli uskomattoman helpottunut. Viimein hän pääsisi kotiin - kotiin siihen maailmaan, jonne hän todella kuului! Miroku oli huolellisesti piilottanut lääkepussin oikean kätensä ranteenlämmittimen alle. Hän ei koskaan ottanut sitä ranteenlämmitintä pois. Sillä hänen oikeassa kädessään oli musta aukko, joka imisi kaiken sisäänsä; myös hänet itsensä, ellei hän pian poistuisi tästä maailmasta.
Valkotakit eivät koskaan uskoneet tuota väitettä, ja se olikin yksi niistä syistä, miksi Miroku oli täällä.

Mutta ihan vielä Miroku ei ottaisi kuolemankoktailiaan. Vasta nukkumaan mennessä. Nyt Miroku halusi juhlistaa viimeisiä hetkiään tällä planeetalla, ja lyöttäytyi muiden potilaiden seuraan toimintahuoneelle.
Toimintahuoneessa olikin enemmän väkeä kuin koskaan. Pyöreä pöytä oli täyteen buukattu, jokainen ikkunalautakin oli varattu, sohvista puhumattakaan. Kagura oli ilmeisesti keksinyt järjestää Singstar-skabat, ja kaikki halusivat laulaa. Koko suuri huone oli ruuhkainen.

Tunne kuinka tuuli
Sun kasvoillesi maalaa värin uuden
Ei ole hätä ääni, jonka kuulet
On aamun kuiskaus hiljaa se sut herättää…

Noin lauloi Jakotsu. Aina, kun lauluun tuli tauko, hän alkoi tanssia musiikin tahdissa. Miroku hymyili, ja alkoi etsiä katseellaan Inuyashaa - ja siellähän hän istui, ikkunalaudalla, ilmeettömänä ja hiljaa, kuten aina. Miroku hakeutui hänen viereensä ja nojasi seinään kädellään.
“Inuyasha, olen tänään täällä viimeistä päivää”, Miroku kertoi. Inuyasha käänsi päätään aavistuksen häntä kohti.
“Miten niin viimeistä päivää?!” huudahti sohvalla istuva Koga. Hän vanha kasvo tällä osastolla. Hän oli sellainen tapaus, että hän ei yleensä ollut kovin kauaa täällä, ei koskaan kahta kuukautta pidempään - mutta palasi aina uudelleen, yleensä kahden viikon sisällä pois pääsystään. Hänellä oli jokseenkin samanlaisia ongelmia kuin Inuyashalla - raivon hallinnan vaikeuksia, mutta pahempana ongelmana hänellä olivat päihteet ja niiden aiheuttamat psykoosit. Tällä kertaa hän oli täällä vieroitushoidossa.

“Aivan, lähden tänä yönä”, Miroku nyökkäsi ja vahvisti väitteensä. Laulu hiljeni ja koko huone kohahti; kaikki katseet kääntyivät häneen.
“Yöllä?” Kagura sanoi epäillen, kulmakarvaansa kohottaen. “Et kuule taatusti lähde.”
“Lähden kyllä.”
“Ha! Mistä sinä tuollaista p*skaa olet saanut päähäsi?!” Koga alkoi nauraa hulluna. “Jos mun mielipidettä kysytään, sä et lähde täältä minnekään muualle kuin aikuisten kroonikko-osastolle!”
Miroku ei piitannut pojan naurusta; hän tiesi, ettei tämän maailman asukkeja tulisi ottaa niin vakavasti.
“Ei mutta ihan totta…” mumisi hämmästynyt Sango, joka istui sohvan reunalla Kagomen vieressä. “Kuka sinulle niin sanoi?”
“He. Kaltaiseni. Olenhan kertonut teille, etten oikeasti kuulu tähän maailmaan?” Miroku selitti. Kagomen ilmettä oli vaikea kuvailla. Oliko tuo mies aivan päästään sekaisin? Mutta kuinka ollakaan, suurin osa huoneen potilaista nyökkäsivät. Totta kai he olivat kuulleet Mirokun “alkuperästä” useamminkin kuin vain kerran. He tiesivät, että miehelle oli turha yrittää puhua järkeä.
“Mutta Miroku! Me jäämme kaipaamaan sinua! Et voi jättää meitä!” valitti Jakotsu, joka seisoi TV:n edessä mikrofoni kädessään.
“Olkaa huoletta, kyllä te selviätte.”
Inuyashalla ei ollut aavistustakaan siitä, mistä hänen ystävänsä oikein puhui. Mutta hän haistoi jotain epäilyttävää - lääkekemikaaleja - ja se haju leijaili Mirokun oikeasta kädestä.
Ei sillä, että häntä kiinnostaisi. Poika käänsi katseensa takaisin ikkunan ulkopuolelle, talvi-illan pimeyteen.

Miroku tarttui Singstar -mikrofoniin ja alkoi laulaa. Että tuntui ihanalta ajatella, että tämä olisi hänen viimeinen laulunsa täällä. Ei enää valkoisia seiniä, ei enää eristyskoppia, ei pahaa ruokaa, ei kummallisia väitteitä hänen mielenterveydestään… Vain vapaus! Viimein hän pääsisi pois! Pois tältä planeetalta!

Eihän elämä paljoa antanut,
Sateenkaari päättyi nakkikioskille
Ravintolapöytään oksentaville naurettiin
Ooooooo… Dam
Di di dam, di di dam
Di di dam dam dam dam dam…

Minä lähden Pohjois-Karjalaan!
Vaihdan farkut verkkarihousuun!
Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan!
Juon kaljaa auringonnousuun!

Iltapalalla Miroku söi kuin kuningas. Hän lattoi teehensä hunajaa reilusti ja jakoi hyvästejä kaikille - paitsi valkotakeille. Oli joillain potilaillakin tietysti omat epäilyksensä siitä, mitä Miroku oikein aikoi, mutta kukaan ei viitsinyt sanoa mitään.
Miroku hämmensi teetään ja katseli ympärilleen, ettei kukaan näkisi. Inuyasha, joka istui tätä vastapäätä, seurasi katseellaan kuin haukka, mitä hän teki, mutta Miroku tiesi, ettei Inuyasha sanoisi mitään kenellekään.
Hitaasti hän hivutti lääkepussukan ranteenlämmittimensä alta, avasi sen sylissään ja hivutti kymmenet pillerit nyrkkiinsä. Huomaamatta hän kippasi ne suuhunsa ja joi teetä päälle. Inuyashan korvat laskivat hieman. Tuolla tyypillä ei ollut nyt hyvät aikeet mielessä.

Osasto alkoi käydä yöpuulle. Potilaat vetäytyivät yksi toisensa jälkeen huoneisiinsa, ja valoja alettiin sammutella.
Miroku oli siivonnut oman osuutensa hänen ja Inuyashan huoneesta. Hän halusi lähteä kuuliaisesti, eikä jättää turhaa sotkua jälkeensä. Lääkkein rauhoitettu Inuyasha makasi sängyllään ja tutki Mirokua - lääkkeisä hänkin. Selvästi.

Mirokun näkö oli alkanut sumentua hieman. Hän ei oikein tuntenut käsiään saati jalkojaan - olo tuntui kevyeltä, kuin hän ei olisikaan tässä.
Huterin askelin Miroku asteli sammuttamaan huoneen kattolamput valokatkaisimesta, ja palasi sitten sängylleen.
“Näkemiin, Inuyasha”, hän toivotti, ja sammutti yöpöytänsä lampun. Kaikki pimeni.

Oli kulunut vajaat kaksi tuntia; kello läheni kahtatoista yöllä. Koko osasto nukkui, Inuyashaa lukuun ottamatta. Hän makasi valveilla sängyssään ja tuijotti Mirokua. Hän tiesi että kaikki ei ollut kunnossa.

Yöhoitajat suorittivat juuri nyt yökierrostaan. Eräs valkotakki avasi Inuyashan ja Mirokun huoneen oven - ja näki heti pimeän keskeltä Inuyashan avoimet, vienosti punaisena hehkuvat silmät.
“Etkö saa unta?” valkotakki kysyi ovelta. Inuyasha katsoi ensin valkotakkiin, sitten Mirokuun. “Mitä?” valkotakki hämmästeli ja kävi sisään huoneeseen. Hän lähestyi Mirokua ja tarttui tätä olkapäästä, ravistaen kevyesti.
“Miroku. Miroku!” hän patisti miestä heräämään. Mutta mitään ei tapahtunut. Nopeasti valkotakki juoksi huoneen ovelle ja huusi käytävään; “Soittakaa nopeasti ambulanssi!”

----
Ja niin kun nyt sanoinkin, en pääse koneelle nyt pitkään aikaan... SAATAN päästä viikonloppuisin koneelle, mutta todennäköisesti en. Eli nyt alkaa hiatus tämän ficin osalta (tiedän, tuskallisen ja piinallisen jännään kohtaan jää. Voi minua, mikä lurjus!)

Ja MODET hei.
Ei sillä ettenkö tahtoisikin pidempiä kommentteja, kiitos siitä... Mutta tuo teidän pilkunviilaus on hieman liioiteltua. Seriously.

Luku 7 - Elämä on lyhyt

Moni heräsi jo valkotakin huutoon ambulanssin kutsumisesta. Potilashuoneiden ovet avautuivat ja käytävään alkoi valua kuiskivaa ja kovaan ääneen huutavaa väkeä.
Viimeistään silloin heräsi viimeinenkin unikeko, kun ambulanssi kaahasi pihaan pillit ulvoen. Valkotakkien hätyyttelyistä huolimatta potilaat kasaantuivat ikkunoille katsomaan, mitä tapahtui, ja seurasivat katseillaan tapahtumia.

Neljä ambulanssin miestä juoksivat sisään paarisängyn kera, suoraan valkotakkien opastamana Mirokun ja Inuyashan huoneeseen. Inuyasha painautui nurkkaan ja seurasi sivusta, kuinka ambulanssin miehet valkotakkien avustuksella nostivat Mirokun paareille ja sitoivat tämän kiinni mustin turvavöin. Sen enempää ei tarvittukaan, ja siinä samassa he kaahasivat ulos. Käytävältä kuului huutoja, jotka käskivät potilaita väistämään, tekemään tilaa.

Kaikki olivat kerääntyneet ikkunoille, ja ruuhka oli sen mukainen. Vain Inuyasha oli jättänyt tulematta katsomaan ikkunapaikalta. Hän oli jo nähnyt tarpeeksi!

“Miroku…” Jakotsu nyyhkytti käsi ikkunaa vasten, nähdessään ambulanssin ajavan pois sireenit ulvoen.

Seuraava aamu oli hiljainen. Kukaan ei ollut säästynyt siltä tiedolta, että Miroku oli viety sairaalaan keskellä yötä. Potilaiden keskuudessa kiersi juoruja; mutta lähes kaikki olivat sitä mieltä, että Miroku oli kuollut. Tunnelma ei ollut hääppöinen.

Yksi Jakotsun lisäksi oli erityisen maassa. Nimittäin Sango. Hän oli itkenyt aamulla ja puhunut psykiatrinsa kanssa. Hän oli tavallistakin vaisumpi ja hiljainen. Kagome ei tiennyt syytä. Mutta monet muut tiesivät.

Nyt tytöt olivat kerääntyneet Kaguran ja Kannan huoneeseen. Sango ja Kagome istuivat Kaguran sängyllä, Kanna istui ikkunalla ja Kagura yöpöydällään. Myös muutama muu henkilö oli huoneessa. Nimittäin Ayame, se langanlaiha tyttö, ja Kikyo, syvästi psykoottinen, osastolla jo kauan ollut potilas. Tytöt olivat kokoontuneet juttelemaan - ilman miesten typeriä mielipiteitä.

“En olisi uskonut… Mirokusta…” Sango vaikeroi apaattisempana kuin koskaan. “Miksi? Miroku oli niin iloinen ja valoisa persoona…”
“Etkö ollenkaan ole kuunnellut hänen puheitaan?” tuhahti Kikyo, joka istui Kannan sängyllä. “Mieshän kertoi juuri eilis-iltana, että hän lähtee ‘kotiin’.”
“Ja kodilla hän tietty tarkoitti ‘omaa maailmaansa’”, Kagura täydensi. “Minulla oli epäilykseni. Miksen kertonut valkotakeille?” hän sähisi tuskastuneena itseensä.
“Miksi emme…?” Sango sanoi ja purskahti itkuun. Kaikki säpsähtivät. Kagome laski kätensä Sangon olkapäälle, muttei keksinyt mitään sanottavaa, joka todella lohduttaisi tätä.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus Sangon yrittäessä pidellä surun kyyneleitään. Sen jatkuttua aikansa, Sango nousi seisomaan ja käveli ulos huoneesta, sanomatta mitään.
“Sango, minne menet?” Kagome kysyi tämän perään, muttei saanut vastausta. Hän oli jo poissa. Kagome huokaisi.
“Sango parka…” Kagura huokaisi. Kanna ja Kikyo nyökkäsivät molemmat hitaasti. Kagome alkoi saada pientä vihiä siitä, mistä oli kyse.
“Katsos, Kagome, hänellä ja Mirokulla oli jotain yhteistä…” Kagura selitti totisena. “Sango ei välittänyt Mirokun oudoista puheista, eikä Miroku Sangon menneisyydestä ja itsemurhayrityksistä. He istuivat usein vierekkäin ja juttelivat…”
Kagomen sydäntä kivisti ajatella, miltä Sangosta tuntui. Hän oli muutenkin niin masentunut. Mitenköhän hän pärjäisi?

Ayame kulki pitkin Keskikäytävänä tunnettua käytävää, eli käytävää, joka yhdisti muut käytävät täksi rakennukseksi. Hän katseli ulos ikkunoista ja mietti. Mietti, mitä nyt tapahtuisi. Hän tunsi sydämensä hakkaavan. Hänelle tuli painava olo, kuin ei jaksaisi enää seistä. Nopeasti Ayame hakeutui vasten seinää ja haukkoi henkeään. Happea, äkkiä happea, hän ei jaksaisi enää seistä. Mutta hänen pitäisi nyt pysyä vahvana. Tämä menisi ohi. Ihan kohta, kestä vielä hetki.

“Jou, Ayame!” kuului huudahdus käytävän toisesta päädystä. Ayame kääntyi ääntä kohti, ja näki Hänet. Hänen ihastuksensa. Ne siniset silmät, ne mustat hiukset. Hän juoksi kohti Ayamea.
“Ko…ga…” Ayame kuiskasi, ja luovutti taistelunsa - rojahti lattialle. Koga pysähtyi aivan hänen eteensä ja otti tyttöä käsistä kiinni.
“Ayame! Oletko kunnossa?!” Koga tivasi huolesta soikeana. “Vastaa! Vastaa!”
Ayame nyökkäsi, muttei vakuuttanut Kogaa.
“Haenko mä valkotakit tänne? Pärjäätkö sä?”
Ayame tunsi sydämensä hakkaavaan aina vain lujempaa ja lujempaa. Kunnes äkkiä se lakkasi sykkimästä.
“Ayame! Ayame! Apua, joku! Lääkäri!”

“Hm?” Kagura kuuli Kogan huudon käytävästä. Mitähän siellä oikein tapahtui? Hän ja Kanna lähtivät kulkemaan kohti Kogan ääntä. Ja käytävän liitoskohtaan päästyään he näkivät koko murhenäytelmän; Ayame, makaamassa lattialla, Koga hänen vieressään polvillaan, kolme valkotakkia heidän ympärillään, joista nuorin yritti selvästikin elvyttää Ayamea.
Hän oli kuollut.

Jälleen kerran soitettiin Kuroshiman psykiatriseen sairaalaan ambulanssi. Jälleen pihaan ajoi ambulanssi pillit ulvoen. Muut potilaat käskettiin pois käytävältä, huoneisiinsa. Ayamea yritettiin elvyttää - turhaan. Pian hänet nostettiin paarisängylle ja peitettiin valkoiseen lakanaan. Ambulanssi ajoi pois. Tällä kertaa oli hiljaista.

Tunnelma osastolla ei ollut varmaan koskaan ollut yhtä vakava. Koskaan ennen ei kahta kuolemantapausta ollut yhden vuorokauden sisällä. Miroku - kuolema lääkkeiden yliannostukseen. Ayame - kuolema aliravitsemustilan aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Tätä ei voinut todeksi uskoa.

Varsinkaan Koga. Hän ei halunnut uskoa kokemaansa. Hän istui käytävän penkillä, tyhjiä katse silmissään.
Ei hänellä ja Ayamella mitään suhdetta ollut… Mutta jotain kuitenkin. Lämmin ystävyys, melkein ihastus, muttei kuitenkaan rakkautta. Niin Koga ainakin ajatteli. Ayamen tunteet olivat olleet voimakkaammat. Ja nyt hän oli poissa.

“Koga…” huikkasi Jakotsu, joka juuri kulki käytävää hänen ohitseen. Koga kohotti katseensa lattiasta, suoraan Jakotsun tunteikkaisiiin silmiin.
“Ehkäpä hän on nyt paremmassa paikassa.”

Mirokulla oli ollut hyvin tarkka kuva siitä, minne hän olisi päätynyt. Siis hänen maailmastaan. Hän tiesi kaiken, tunsi paikat ja kanssaeläjät. Hän oli sulkenut silmänsä viimeistä kertaa tässä maassa toiveikkaana siitä paikasta, missä hän ne avaisi uudelleen. Kotona.

Mutta todellisuus ei ollutkaan niin sokerikuorrutettu, kuin Miroku oli luullut. Hänen tietoisuutensa alkoi hiljattain elpyä kuolettavan lääkeannoksen jälkeen. Miroku oli olettanut kuulevansa musiikkia, linnunlaulua. Hän oletti makaavansa keskellä kesäistä peltoa.
Hän ei kuullut linnunlaulua. Hän kuuli ryskettä, askelia ja koneiden piipitystä. Hän avasi silmänsä. Hän ei nähnyt taivasta, kukkia kylläkin - läpinäkyvässä maljakossa, yöpöydällä. Hän itse ei maannut kukkaniityllä, vaan valkoisella patjalla, sairaalasängyssä.
“Mitä helvettiä…?!”

-------
Eikö kukaan kommentoi <:(

Oi, mahtavaa. Luin noi kaikki nyt suurin piirtein yhdellä kertaa (luin tosin noi viimeksi laittamasi jo kerran aikaisemminkin). Jätit silloin tosiaan niin "pahaan" kohtaan etten olisi malttanut odottaa jatkoa. Kirjoitusvirheitä en tietääkseni bongannut ensimmäistäkään, hyvä juttu. Tarina kulki edelleen sujuvasti eteenpäin, hyvä juttu sekin. Kougaa kävi todella sääliksi.. 8<
Yksi juttu tosin jäi hieman mietityttämään..

Onko tuo tarkoitettu noin, eli Keksikäytäväksi, vai onko siinä pieni kirjoitusvirhe ( = Keskikäytävä)? ^^

Heh, Keksikäytävähän se... Kiitos korjauksesta! ^^'

^^' Eipä kestä! Pisti tosiaan silmään ja kuulosti niin hassulta, että aloin miettimään kuuluuko sen olla noin.