Posliininukke, Sess/Nar, drama/angst, K13/K15

Title: Posliininukke
Author: Varjosusi
Rating: Pyörii jossain K-13-K15 paikkeilla
Genre: Drama, angst...ja ehkä puolittainen romance
Pairing: Mitäpä lottoat? Sesshy/Naraku
Summary: Kannattaako sittenkään antaa tunteilleen periksi? "Mutta jopa posliininukke särkyy pirstaleiksi, kun sen pudottaa tarpeeksi korkealta."
Disclaimer: Rumiko Takahashi heidät loi, kuten muutkin Inuyasha-sarjan hahmot, kauan olkoon hän ylistetty siitä hyvästä
Warnings: Saattaa sisältää jonkinlaista väkivallankäyttöä, enemmän tai vähemmän kuvailtua yaoipuuhastelua siinä samalla, vähän rumaa kieltä
A/N: Kuinka moni ehti jo luulla ettei näitä ficcejä enää tulisi? :D No, tämä jäänee sitten mitä luultavimmin toistaiseksi viimeiseksi ficikseni tätä lajia (ellen saa sitä uhoamaani humorfluffya aikaiseksi), joten ajattelinpa pistää tänne kun suurin osa muistakin ficeistäni jo täällä luettavissa on. Kyhäsin tämän idean kokoon vähitellen ja niin...tässä sitä taas ollaan.
Ensimmäinen luku on sitten taas kerran sitä varjismaista eitässätapahdumitään-pohjustusta. Ihan näin pikku varoituksena.

----------------------------------------------------------

1. luku

Keskiyö oli lipunut ohitse hetki sitten. Sen saattoi aistia sysipimeäksi tummuneesta taivaasta, jonka pinnalla välkehti harvakseltaan tähtiä kuin mustalle silkille ripotellut timantit ja tuulesta, joka oli lakannut laulamasta ja salli syvän hiljaisuuden levitä kaikkialle, niin kuin koko ympäröivä maailma olisi ummistanut silmänsä ja nukahtanut. Hiilloksena kytevä nuotio erään metsäniityn siimeksessä oli ainoa elämän merkki kilometrien säteellä ja sen heikko punertava hohde valaisi vain puoliksi kuolevan tulen äärellä istuvaa, kauttaaltaan valkoisiin pukeutunutta hahmoa, jonka katse oli hievahtamatta kiinnittynyt palaneiden polttopuiden jäänteisiin. Kauempaa katsottunakaan häntä oli vaikea erehtyä luulemaan ihmiseksi - ihmisillä ei ollut lumenvalkeita, silkkiseltä putoukselta näyttäviä hiuksia, jotka valuivat pitkälle yli selän, ei suippokärkisiä korvia tai otsassa syntymämerkkiä muistuttavaa täydellistä kuunsirppiä. Ihminen ei myöskään olisi kyennyt istumaan niin kauan liikahtamatta kertaakaan, kuin kivettyneenä patsaana, ilman minkäänlaisia merkkejä unenpuutteesta tai väsymyksestä.

Mutta Sesshoumaru oli täysiverinen yookai, eikä hänen tarvinnut nukkua lainkaan niin paljon ja niin usein kuin ihmisten. Hän nukkui useimmiten vain silloin kun halusi, ikään kuin ei olisi koskaan tuntenut mitään uupumuksen kaltaistakaan. Joskus ennen hän olisi helposti vaeltanut läpi yönkin paikasta toiseen ja katsellut uuden aamun nousua horisontista, mutta sen jälkeen, kun ihmislapsi Rin oli alkanut kulkea hänen mukanaan, täydellisille lepohetkille oli löytynyt tarvetta. Ja hänhän saattoi kuljeksia seuralaistensa nukkuessa missä halusi ja saapua aina aamuisin takaisin näitä noutamaan. Niin hän oli tehnyt jo monet kerrat - vaan ei nyt, eikä monena kuluneena yönäkään. Edes öisessä metsässä käveleminen ei rauhoittanut häntä tarpeeksi, jotta uni olisi tullut silloin kun hän sitä halusi. Ja jopa Sesshoumarun oli pakko myöntää, että hän kaipasi täydellistä levähdystä kaikesta yökausien valvomisen jälkeen. Kuitenkin hän oli vain huomannut tuijottavansa kultasilmillään palavaan nuotioon, kunnes siitä oli enää hiillokset jäljellä.
Toisiaan kohti painuneet ohuet kulmat olivat ehkä ainoa näkyvä merkki Sesshoumarun turhautuneisuudesta. Hiipuva valo leikitteli hänen kasvoillaan ja loi niille hieman tylyn, varjoisan ilmeen. Juuri sellaista ilmettä monet ensimmäiseksi kavahtivat yookain nähdessään. Juuri kukaan ei pystynyt katsomaan suoraan noihin kullankeltaisiin, pitkien ripsien kehystämiin silmiin, jotka näyttivät lähinnä vain heijastavan peilin tavoin takaisin katselijan oman pelon, sen sijaan että niistä olisi kyennyt lukemaan mitään Sesshoumarun omaa tunnetta. Ikään kuin noiden vakavien kasvojen takana ei olisi koskaan kuohunut yhtään mikään.

Ensimmäisen kerran ties kuinka pitkään aikaan Sesshoumaru käänsi silmänsä miltei jo loppuunpalaneesta nuotiosta ja tuijotti nyt tuppeen työnnettyä miekan kahvaa, jota hänen hoikat, pitkäkyntiset sormensa sivelivät melkein hajamielisesti. Aikaisemmin hänellä oli ollut toinenkin ase, mutta se oli hajonnut taistelussa joitakin aikoja sitten ja tantereelle oli saanut jäädäkin. Mikä kelvoton, hyödytön, täysin arvoton esine. Sesshoumaru hymähti itsekseen muistaessaan, miten oli joskus ajatellut aivan samoin jäljelle jääneestä miekastaan, hänen isänsä jättämästä perinnöstä, joka nykyisin roikkui hänen vyöllään. Tenseiga, niin - miekka joka kutsui kuolleet takaisin elämään, miekka, jolla myös pystyi lähettämään elävät kuolemaan. Se oli ilman muuta osoittanut arvokkuutensa...
...ja sen avulla hän aikoi viimein tehdä lopun demonista, joka oli riivannut häntä ja monia muita mielin määrin aivan liian kauan. Ei, tästä olisi pitänyt tehdä loppu jo kauan aikaa sitten. Naraku oli sentään vain hanyoo - Shikonin vahvistama kenties, mutta siltikin vain hanyoo. Ja hänellä, Sesshoumarulla, puhdasverisellä yookailla, oli käytössään kaikki tarvittava voima, oli ollut jo kauan, samoin kuin tilaisuuksia pyyhkäistä Naraku olemattomiin. Oli sietämätöntä, kerrassaan sietämätöntä, ettei hän ollut yhdelläkään niistä kerroista onnistunut sitä tekemään. Mutta sen täytyi tietenkin johtua pelkästä sattumasta, hänen puoliverisen veljensä Inuyashan harkitsemattomista väliintuloista ja Narakun silkasta hyvästä onnesta. Ei mistään muusta.

Ja kuitenkin heidän piirileikkinsä, kehää kiertävä takaa-ajonsa vain jatkui. Kaikki kohtaamiset päättyivät samoin - Sesshoumaru teki hyökkäyksen ja Naraku liukeni paikalta vahingoittumattomana, irvailtuaan ensin aikansa täysin huolettomasti, kuin varmana siitä, ettei tulisi silläkään kertaa kuolemaan. Eikä hän koskaan edes yrittänyt taistella tosissaan, tappaakseen, melkein kuin Sesshoumarun yritykset vahingoittaa häntä olisivatkin olleet pelkkää suurta huvitusta. Ja joka kerta Sesshoumaru sai tuntea epäonnistumisen karvaana kalkkina nahoissaan. Juuri tuo tulokseton kissa ja hiiri-leikki oli valvottanut häntä niin monina öinä. Hän oli kyllästynyt niihin suunnattomiinn turhautumisen ja riittämättömyyden tunteisiin, jotka noita kohtaamisia joka kerta seurasivat. Yookai ei mitenkään voinut hävitä jollekin arvottomalle hanyoolle noin vain kerta toisensa jälkeen.

Ehkä hänen olisi pitänyt alusta asti yrittää kovemmin. Ei, hänen olisi pitänyt onnistua jo heidän ensikohtaamisensa aikaan, silloin kun Naraku oli mielivaltaisesti käyttänyt häntä omissa suunnitelmissaan. Sellainen oli ehdottoman anteeksiantamatonta. Hän olisi voinut onnistua heti silloin...tai hän olisi voinut vain unohtaa koko Narakun ja pysyä ulkopuolisena kaikista tämän aiheuttamista sotkuista. Niin, se olisi voinut olla viisainta. Mutta Naraku oli itse omalla häikäilemättömyydellään varmistanut, ettei hän unohtaisi. Kukaan ei ensin käyttäisi häntä välikappaleena omissa juonissaan ja sitten vain livahtaisi rangaistuksetta tiehensä. Sehän siinä oli syynä, epäkunnioitus. Ei suinkaan se, että paviaanintaljan alle kätkeytyneen miehen vahva ominaishaju olisi syöpynyt hänen muistiinsa, tai että tämän arvoituksellinen olemus olisi mitenkään saanut häntä kiinnostumaan...

Totuus kuitenkin oli, että Narakun ilmaantuminen oli jollain tapaa muuttanut Sesshoumarun elämää, niin hankala kuin sitä olikin myöntää. Aikaisemmin hän oli lähinnä kuljeksinut minne huvitti ja raivannut satunnaisia vastustajia tieltään - sikäli kun joku oli ylipäätään uskaltanut vastustaa tai häiritä ylevää yookaimiestä. Jos häntä ei jo valmiiksi kunnioitettu tarpeeksi, siihen kyllä opittiin. Juuri kukaan ei ollut tarjonnut minkäänlaista haastetta. Mutta Naraku...Naraku oli päästänyt valloilleen toinen toistaan voimakkaampia otuksia ja kieltäytymällä kuolemasta sittenkään vaikka hajoaisi osiin tämä oli vähitellen tehnyt jopa Sesshoumarun tarkoituksettomista vaeltamisista paljon...mielenkiintoisempia. Enää hän ei kulkenut vailla päämäärää, vaan suunnisti sinne missä milloinkin epäili hämähäkkiarpea kantavan hanyoon piilottelevan. Joka kerta hänen osuessaan kyllin lähelle Naraku kyllä ilmoitti läsnäolostaan tavalla tai toisella. Se oli kuin nurinkurista piilosleikkiä, paitsi että Sesshoumaru esitti aina etsijän roolia ja Naraku nosti vaikeustasoa pysyttelemällä alati askeleen edellä. Se jatkui ja jatkui, kuin siihen ei voisi kyllästyä, kuin mitään muuta päämäärää ei olisikaan kuin Narakun tavoittaminen aina uudelleen. Juuri siksi Sesshoumaru oli päättänyt tehdä siitä lopun. Juuri siksi sen täytyi loppua.

* * *

Sesshoumaru ei ollut ainoa, joka ei ollut nukkunut muutamaan yöhön. Naraku makasi myös valveilla linnansa pimeässä huoneessa, kuunnellen keskiyön rikkumatonta hiljaisuutta. Pitkät, sysimustat kiharat olivat levinneet sekaisina pitkin tyynyä ja hänen rubiininpunaiset silmänsä kiiluivat pimeässä kuin nuotion hiipuvat kekäleet. Toisin kuin Sesshoumarun, hänen mielensä oli tyyni ja tasainen, niin että hän olisi voinut miltei nukahtaa kaikessa rauhassa jos olisi halunnut. Ajatukset vain pitivät häntä hereillä, loputtomat suunnitelmat, joita muokata täydellisiksi. Vasta kun viimeinenkin epäkohta oli hiottu pois valmiista juonesta, hän saattoi rentoutua kunnolla. Ja nyt oli melkein sen aika. Hän oli viimeinkin keksinyt jotain myös Sesshoumarun varalle.

Se olikin ollut odottamattoman vaikeaa. Sesshoumarua ei voinut lainkaan verrata kehenkään toiseen, Inuyashaan tai muihin tämän kumppaneihin, eikä edes pyhiä voimia hallinneeseen Kikyoon. Papitar oli ollut helppo lopulta nujertaa fyysiseen haavaan, mutta Sesshoumarulle Naraku ei ollut onnistunut antamaan vielä naarmuakaan. Olihan hän yrittänyt, tietenkin, mutta huomannut varsin pian miten hyödytöntä se oli. Niinpä hän oli kokonaan luopunut ajatuksesta, että voittaisi yookaimiehen kaksintaistelussa ja lähinnä vain seuraillut tämän tekemisiä. Toisinaan Sesshoumaru oli tehnyt hänelle tahattomasti jopa suoranaisen palveluksen, kuten rikkonut kallisarvoisen Toukijininsa. Ja eräänlaisena palveluksena saattoi ehkä pitää sitäkin, kuinka suunnattoman viihdyttävää hänestä oli, kun Sesshoumaru sortui samaan virheeseen aina uudelleen ja yritti tuloksettomasti silpoa häntä, kun tämä niin pakkomielteisesti pysytteli hänen jäljillään, vaikkei piitannut Shikon-kuulasta vähääkään. Ainoa, mitä siitä saattoi päätellä, oli että yookai jahtasi häntä hänen itsensä takia.

Naraku tiesi silläkin hetkellä, missä Sesshoumaru parhaillaan oli ja mitä tekemässä, koska hän oli lähettänyt muutaman herhiläisensä tarkkailemaan. Niiden ja Kannan peilin avulla oli helppoa pysytellä jokaisen ulottumattomissa. Sesshoumarukin löysi hänet useimmiten vain jos hän itse niin halusi, vaikka tietenkään mies ei sitä myöntänyt. Niin ylpeä, että se alkoi olla jo huvittavaa...
Sinäkään et siis ole juuri nukkunut, Naraku mietiskeli ja näki sielunsa silmin, miten Sesshoumaru istuskeli nuotion ääressä liikkumattomana kuin nukke, varjojen hyväillessä tämän miltei luonnottoman ilmeettömiä ja tyyniä kasvoja. Hän näki, miten tämän posliininvalkea iho kuulsi hämärän keskeltä vasten vitivalkoista, panssarilla varustettua pukua ja samansävyisiä hiussuortuvia. Miten kaunis olento, valehtelematta. Aivan kuin posliininen nukke. Naraku ei voinut olla hitaasti hymyilemättä kohti huoneen korkeuksiin kohoavaa kattoa. Ehkä olikin loppujen lopuksi ihan hyvä, ettei hän ollut silloin kerran saanut liitettyä Sesshoumarun ruumista omaansa, vaikka hän nyt olikin sitten jäänyt ilman tämän merkittäviä yookaivoimia. Ne oli korvattu jo aikoja sitten. Ja Sesshoumarun ihailtava olomuoto oli edelleen olemassa ja ilman tätä ei mitään kehää kiertävää ajojahtileikkiä olisi koskaan syntynytkään. Ainut asia, mikä siinä häiritsi, oli se että Sesshoumaru vaikeutti toimillaan Shikonin viimeisten palasten keräämistä.

Vaistomaisesti Naraku vei kalpean kätensä viereensä ja tarttui pieneen, puiseen rasiaan, jossa oli kiemuraisia kohokuvioita. Sinne hän aina kätki kalleimman aarteensa nukkuessaan tai kylpiessään, toisin sanoen silloin kun ei pitänyt yllään paitaa tai liiviä, jonka povitaskuun sen olisi voinut sujauttaa. Muulloin kuula kulki aina hänen mukanaan, eikä hän koskaan luottanut sitä kenenkään muun käsiin.
Shikon hehkui purppuraista valoa pimeydessä ja valaisi puoliksi Narakun tyytyväisyyttä heijastelevat kasvot. Niin pieni esine ja kuitenkin siinä oli kaikki voima, mitä hän tarvitsi ja halusi. Eikä kestäisi kauaa ennen kuin siitä tulisi kokonainen... ja sen jälkeen edes Sesshoumaru ei enää mahtaisi hänelle mitään. Häntä nauratti väkisinkin kuvitella yookain reaktiota, kun tämä tajuaisi, ettei ollutkaan enää ylivertainen. Silloin ei tarvitsisi vältellä yhteenottojakaan ja hän kykenisi ehkä vihdoin viimein päihittämään Sesshoumarun taistelussa. Äärimmäisen kiehtova ajatus.
Mutta kestäisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin puuttuvat sirpaleet olisivat Narakulla hallussaan. Niinpä hän oli valvonut yöt ja miettinyt. Oli tullut aika tehdä jotain Sesshoumarullekin, muuttaa hieman heidän piirileikkinsä luonnetta.
Älä luulekaan, että olisin vain unohtanut sinut. Tai että ylipäätään antaisin sinun vain olla.
Vielä silmänsä sulkiessaankin Naraku näki mielessään yookain valkeutta hohtavan hahmon, kasvot joissa ei näkynyt mitään merkkejä satojen vuosien elämästä, ei minkäänlaisia jälkiä menneistä ajoista. Nuo nukenkasvot pysyivät puhtaina ja turmeltumattomina kuin ajalla ei olisi ollut mitään vaikutusta, aina yhtä sileinä ja kauniina ja muuttumattomina.
Mutta jopa posliininukke särkyy pirstaleiksi, kun sen pudottaa tarpeeksi korkealta.

-------------------------------------------------------

A/N: Tööt. Jo seuraavassa luvussa päästään kyllä jo etenemään, ei tarvitse tuskastua. En nimittäin ajatellut tehdä tästä mitenkään himopitkää. Täytyy toivoa ettei koko homma karkaa käsistä kuin konsanaan huuhkajaa säikähtänyt pillastunut hevonen (jooh...).

Yhdellä sanalla (tai no hymiöllä): *______________* olen taivaassa.

Ensin ne virheet. (Ei isoja XD).

paksunnetusta sanasta puuttuu vissiin kirjain 8D

kuten tuossakin.

Mutta, niin. Jotenkin osasin arvata että kyseessä on sun ficci, kun näin tän nimen :D pikkuinen hetki piti odottaa ennen ku pääsin lukemaan, mut ku pääsin, olin taas vaihteeks ihan myyty. Sulla on ihanan sellai kuvauksellinen ja koristeellinen kirjotustyyli, mikäli siis tajuut mitä meinaan XD jos sen kääntäs mangatermein, siinä missä mä kirjotan enimmäkseen shounenia, nii sä kirjotat shoujoa. Jos ny tuostakaa saa tolkkua... No enivei, mä tykkäsin kuitenkin tästäkin alusta ihan kerpeleesti ja varmasti tulen lukemaan loppuun saakka ♥

siitä tulikin mieleen, etten mä oo vieläkää saanu luettua MSI:tä loppuun...

Eilen luin, mutta vasta nyt kommentoin, koska olen sellainen saamaton lurjus.
Mitähän sitä nyt ainakaan kirjoitustyylistä sanoisi niin, ettei rupea toistelemaan itseään ihan kunnolla? Olen Inulan ulkopuolellakin kehunut taitojasi maasta taivaisiin, eli nyt viimeistään alkaa olla vaikea keksiä uutta sanottavaa. No, tiivistettynä muutamaan hassuun sanaan: nainen, sinä osaat. Noiden tunteiden ja ajatusten kuvailu ja kielikuvat ovat oikeasti... keksikää nyt joku jokin tarpeeksi ylistävä sana! Hah, turha yrittää, koska ei sellaista ole.

Sitten itse ficciin. Rakastuin tämän nimeen aikamoisesti. Se on aika varjismainen, eli toisin sanoen upea, taiteellinen ja ei-täysin-selkeä (leikitään, että tuo on sana). Sen voi tulkita monella tavalla ja se herättää useita mielikuvia. Sesshy luonnollisesti oli yksi niistä asioista, joita se toi mieleen, ja Sesshyyn se ilmeisesti viittaakin. Miten tahansa, kaunis se on. ♥

Tästä ensimmäisestä luvusta tuli hieman mieleen yksi vanhemmista ficeistäsi, saattoi olla Poltettu sydän, pirstottu jää. Tai joku, en meinaa millään muistaa. Mutta siis, juuri tuo Sesshyn ja Naran itsekseen mietiskeleminen tuntui siltä, että jotain samanlaista olen lukenut ennenkin - mikä ei tietenkään haittaa pätkääkään, koska tämähän keskittyy ihan eri aikaan (Kikyo on kuollut ja kaikkea), eivätkä asiat, joita miekkoset miettivät, ole nekään ihan samoja kuin ennen. Eli et todellakaan toistele itseäsi. Ja aivan sama, vaikka toistelisitkin, koska tekstisi ei ole koskaan puuduttavaa luettavaa. Lisäksi juuri tuollaiset hienot pohdiskelukohtaukset ovat vähän sellaisia, että niitä tulee auttamatta aika moneen ficciin.

Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä pidin tuosta Nara-osuudesta eniten tässä. Ainakin tuo, miten kuvailit hänen ulkonäköään, tuntui vaikuttavan suuresti. Yhtäkkiä vain tajusin, miten kaunis Nara onkaan ja miten loistavasti saat sen kerrottua lukijoille kerta toisensa jälkeen. Ja ficin tunnelma muuttui jotenkin... uhkaavammaksi. Ettei vaan johtuisi Narasta itsestään? |'D Sesshyyn verrattunahan hän on pahis, ihan isolla p:llä. Ja en sano, että tuo Sesshy-osuus ei olisi miellyttänyt, koska sehän miellytti ja paljon. Sesshyn päähän on aina kiehtovaa päästä, ja minusta kaikki nuo ajatukset, joita olet laittanut hänet ajattelemaan, sopisivat oikeallekin Sesshylle. Hän on niin omanlaisensa tässä.

Miau, ei kai tästä muuta revittävää saa tähän hätään irti. Tarvitsee tuskin sanoakaan, miten riemuissani olen siitä, että laitoit vielä ainakin yhden loistavalta vaikuttavan ficin kuolemaa tekevään Inulaan (no jaa, sanoin sen silti). Mainitsit minulle kerran, että tykkäisit kritiikistä, koska se auttaa kehittymään kirjoittamisessa, mutta... minä en keksi oikeasti mitään, mikä olisi vähääkään negatiivista, vaikka kuinka yritän. Dialogien rakastajana voisin tietysti toivoa puhumista enemmän, mutta ei tähän lukuun olisi edes sopinut mikään hahmojen välinen lörpöttely. Olet siis mitä ilmeisimmin täydellinen kirjoittaja! Kirjoita jokin kirja, minä lupaan lukea sen. :>
Anrica löysikin jo nuo virheet, joista minäkin olisin huomauttanut. Nyt painun pellolle, kiitos ja näkemiin!

Tupsukka: Kiiitän! Tuossa oli minun laskujeni mukaan ainakin kaksi sanaa + hymiö (hehe). Outs, vaikeampi huomata virheitä kun ei kirjoitakaan Wordiin. Mjau. Kiitos huomauttamisesta (edelleenkin pelkään että jossain vaiheessa tulee uusi verinen kives-tyylinen virhe |D). Olen itsekin huomannut tuon että tuppaan koristelemaan tekstiä. Jotenkin vain tyylini on kehittynyt semmoiseksi. Ja sinähän se osaat paremmin sitä shounenia kirjoittaakin, joten jooh, osuvasti sanottu tuo mangatermihommakin. Minä nyt muutenkin tykkäilen etenkin tunnekuvauksista ja sitähän ei kukaan ole huomannut. MSI:n kyllä ehdit lukea loppuun milloin vain :D Paitsi että taisit tarkoittaa sitä kakkososaa, ykkösen ainakin olet lukenut ja kommannutkin...

Gilraen: Thänk jyy! Mmm...joo, tällä kertaa viittauksia ja selitystä ficin nimeen tulikin jo heti alussa. Eli Sesshyynhan se lähinnä viittaa. Ajattelin itsekin tuota että tekstissä on joitakin samankaltaisuuksia juuri tuon PSPJ:n kanssa, mutta hyvä jos eivät haittaa. Niitä tulee väkisinkin kun ollaan taas IY-maailmassa ja niin...mutta Naran motiivit ovat kumminkin loppujen lopuksi vähän erilaiset tässä. Jeap, laitoin ficin tänne koska muutkin Sess/Nar-ficcini yhtä lukuunottamatta ovat täällä ja onhan se kiva kuulla edes pari mielipidettä tekstistään. Dialogia yritän kirjustella sopiviin väleihin, tuohon ensimmäiseen prologimaiseen lukuun höpinä ei vain sopinut. Täydellinen kirjoittaja, eh. Aika imartelevasti sanottu, mutten allekirjoittaisi. Ja kirjan kirjoittaminen on ikuisuusprojekti, mutta jotain minä vielä teen!

A/N: Ja sitten tyrkkäänkin jo toista lukua, kun en jaksa pantata. Tästä nyt tuli pidempi kuin edellisestä, yllättäen, kun pääsin vasta vauhtiin. Ja suunnilleen samanpituisia tulevatkin luvut aika varmasti ovat. Enkä keksi enää enempää höpisemistä tähän, joten en edes yritä. Jei.

-----------------------------------------------------

2. luku

He olivat tuskin edenneet puoltakaan päivää, kun tuuli äkkiä kääntyi ja toi mukanaan uuden hajun. Sen huomatessaan Sesshoumaru oitis pysähtyi ja kohotti aavistuksen päätään. Sammalien, puiden ja taaempana vaeltavien Rinin, Jakenin ja Ah-Un-lohikäärmeen tuttujen hajujen ylitse pyyhkäisi eräs paljon voimakkaampi, raskas ja täyteläinen, jota ei mitenkään voinut sekoittaa mihinkään muuhun. Hän oli siis osunut oikeaan olettaessaan Narakun piileskelevän näillä main. Ja aivan kuin vahvistaakseen hänen epäilynsä, tämä oli päästänyt hajunsa kulkemaan tuulen mukana, se oli suoranainen pyyntö Sesshoumarulle tarttua tilaisuuteen. Huolimatta siitä, että se tuntui aivan käskyn noudattamiselta, hän lähti uudelleen liikkeelle, nopein, varmoin askelin, niin että toiset jäivät yhä enemmän jälkeen. Niin oli vain parempi - ainakin he olivat poissa tieltä. Ja Naraku oli jo kerran yrittänyt nujertaa Sesshoumarun käyttämällä Riniä syöttinä, eikä tämä milloinkaan toteuttanut samaa, epäonnistuneeksi osoittautunutta suunnitelmaa toiste. Jos jotain kuitenkin tapahtuisi, Sesshoumaru ehtisi kyllä ajoissa takaisin...

Takaa tuleva tuulenpuuska puhalsi hänen hiuksensa hartioiden yli kasvojen molemmin puolin ja korkeista puista varisi alas vihreitä lehtiä. Näytti kuin niiden latvukset olisivat äkisti nojautuneet lähemmäs toisiaan, ikään kuin olisivat yhtäkkiä päättäneet sulkea kaiken auringonvalon pois. Valo väheni nopeasti kuin juuri ennen ukkosmyrskyä ja Sesshoumaru seisahtui uudelleen, kulmat hieman kurtussa, toinen käsi valmiina miekankahvalla. Narakun haju ympäröi häntä nyt joka puolelta, niin että oli mahdotonta sanoa missä päin tämä piileskeli. Jokin tässä tempussa häiritsi...
Silloin tuulessa erottui äkkiä uusi haju, joka sai Sesshoumarun pyörähtämään ympäri ja ampaisemaan takaisin tulosuuntaansa - karvas, raudankatkuinen veren haju. Rinin veren. Hän ei edes pysähtynyt miettimään, kuinka Naraku oli onnistunut livahtamaan huomaamatta hänen taakseen, vai oliko tämä ollut siellä koko ajan. Tuulen suhina tuntui vaimenneen epätasaisen, holtittoman jyskytyksen alle ja hämärästi hän ymmäris sen olevan hänen oma, kiivaasti pamppaileva sydämensä...
Minä ehdin kyllä takaisin...
Hän ei ollut voinut mitenkään ehtiä niin pitkälle kuin miltä matka tuntui, aivan kuin se olisi yhtäkkiä pidentynyt. Puiden juurakot juovittivat polkua hänen jalkojensa alla ja matalimmat oksat yrittivät takertua ilmavirrassa liehuviin valkeisiin suortuviin.

Ja sitten hän oli melkein perillä, veren hajun tukkiessa hänen aistinsa ja hän näki riekaleiksi revityn epämääräisen mytyn, joka vain hetkeä aikaisemmin oli ollut kaksipäinen lohikäärme. Sen vierellä lojui pienen kappayookain kahtia halkaistu ruumis...ja räsynuken tavoin maahan viskattu siro, mustahiuksinen hahmo oli täynnä verisiä viiltoja kuin pedot olisivat käyneet sen kimppuun.
Sesshoumaru pysähtyi silkasta tyrmistyksestä. Hän oli vetänyt Tenseigan vyöltään, vaikkei muistanut tehneensä niin, vaikka tiesi ettei miekasta olisi enää mitään hyötyä. Silti hän ei voinut antaa itsensä uskoa sitä - hänhän oli ehtinyt ajoissa, Rin oli koko ajan ollut hyvässä turvassa...eihän tämä voinut olla mahdollista. Siihen ajatukseen hän takertui kuin se olisi voinut yksistään muuttaa kaiken. Sen avulla hän tukahdutti pintaan pyrkivän jäätävän, turruttavan tunteen ja muutti sen hallitusti kyteväksi vihaksi, joka sai hänet kääntämään päänsä Rinin ruumiista ja keskittymään tuulen kantamaan hajuun -
Hämähäkinseitti iski ennen kuin Sesshoumaru ennätti huomata sitä, sekunnin liian myöhään hän näki sen ja siinä samassa se oli takertunut hänen ranteisiinsa ja riistänyt miekan hänen otteestaan. Seitti oli kuin sitkeä köysi, jonka mukana virtasi polttelevaa kipua, kuin näkymätöntä tulta tai myrkkyä, valmiina korventamaan hänet sisuksia myöten... hän tunsi tasapainonsa pettävän ja yritti turhaan käyttää kynsiensä myrkkyä vapautuakseen seitistä, vapautuakseen kivuliaasta poltteesta...

"No mutta, tämä ei ole lainkaan sinun tapaistasi, Sesshoumaru."
Narakun silkkinen ääni vaimensi äkkiä tuulen vihaisen ujelluksen ja karkotti veren ja kuoleman hajun. Sesshoumaru kohotti päätään ja näki veristen ruumiiden kadonneen kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta hämähäkinseitti sitoi häntä edelleen ja syötti myrkyllistä, tykyttävää kipua hänen suoniinsa, niin että hän joutui puremaan huultaan, ettei olisi haukkonut henkeään.
"Lankesit harhakuvan valtaan...ja minä kun luulin, ettei se ikinä tepsisi sinuun."
Naraku ilmestyi esiin puiden varjosta kauttaaltaan tummiin pukeutuneena, paksut korpinmustat hiukset valtoimenaan ja kasvoillaan vieno hymy, joka sai hänen punertavat silmänsä kiilumaan.
Harhakuva...Niin tietysti. Olisihan se pitänyt tajuta jo pelkästään tilanteen mahdottomuuden perusteella. Sesshoumaru tunsi itsensä hölmöksi, mitä ei normaalisti tapahtunut juuri koskaan ja se suututti häntä. Mutta samalla hän ei voinut olla tuntematta syvää huojennusta. Rin oli edelleen hengissä...pelkkä harha se vain oli...mutta kipu oli kaikkea muuta kuin silmänlumetta, se oli yhtä todellista kuin paksu seittiköynnös -
Kipukin oli poissa. Naraku oli lopettanut sen katkaisemalla seitin, joka oli alkujaan lähtenyt hänestä itsestään. Nyt hän katseli pää kallellaan toisen polvensa varaan vajonnutta yookaimiestä, joka veti syvään henkeä kuin hapenpuutteesta kärsien ja leikkasi kynsillään ympärilleen kietoutuneen köynnöksen. Ranteiden virheetöntä ihoa rikkoivat seitin aiheuttamat syvät, punertavat hiertymät, joiden näkeminen sai Narakun hymyilemään entistä leveämmin.
"Älä pelkää, suojattisi on edelleen hengissä ja hyvissä voimissa."
"Minä en pelkää", Sesshoumaru tiuskaisi viimeisen sanan kuin se olisi ollut kirous, samaan aikaan kun muisto jäisestä, kaiken jähmettävästä tunteesta välähti hänen mielessään.
"Etpä tietenkään", Naraku hymähti ja asteli huolettomasti lähemmäs, kiiluvan katseensa seuraillessa yookain jokaista liikettä. "Eihän sekään olisi yhtään sinunlaistasi. Silti sinua varmasti rauhoittaa kuulla, etten aio taittaa hiuskarvaakaan sen penikan pienestä sievästä päästä. Olisi aivan turhaa sotkea muita meidän leikkiimme."

Sesshoumaru ei sanonut mitään, ei antautunut toisen provosoinnille, toisin kuin heikkohermoinen Inuyasha aina teki ja siten sotki koko tilanteen. Hän repi loputkin seitistä irti ihostaan ja tavoitteli miekkaansa, kunnes muisti sen tempautuneen otteestaan.
"Älä koske siihen", hän ärähti nähdessään Narakun pysähtyvän maahan kärki edellä iskeytyneen miekan vierelle ja laskevan kätensä sen kahvalle. Tämä ei ollut kuulevinaankaan kieltoa.
"Sinä siis kuitenkin päätit hyväksyä tämän kapineen omaksesi", mustahiuksinen mies sanoi ja siveli kahvaa sen koko pituudelta niin kuin kyseessä olisi ollut elävä ja tunteva olento. "Vaikka ensin olit niin Inuyashan miekan perässä, aivan kuin tästä esineestä ei olisi mitään hyötyä. Huomaatko, Sesshoumaru? Jopa sinä olet erehtyväinen..."
"Mitä haluat?" Sesshoumaru keskeytti ja nousi hitaasti jaloilleen - hanyoon edessä hän ei polvistuisi. Poltteleva kipu muistutti edelleen vierailustaan hänen ranteidensa ja nilkkojensa kirvelynä, mutta merkkiäkään siitä ei hänen kasvoillaan näkynyt. Hän pyyhkäisi pois alahuulestaan valuneen verinoron ja tuijotti Narakun tyynesti hymyileviin kasvoihin. Tämä ei muistuttanut mitään niistä aikaisemmista kerroista, jolloin he olivat kohdanneet ja päätyneet lähes suoraa päätä taistelemaan. Nyt Naraku vain seisoskeli siinä kuin olisi tullut pelkälle päiväkävelylle, eikä tehnyt elettäkään taistellakseen - kuten ei Sesshoumarukaan. Ja Naraku oli jo huomannut senkin.
"No, etkö käykään kimppuuni?" hän sanoi vastaamatta kysymykseen ja perääntyi Tenseigan luota, yhä miltei seesteisesti hymyillen. "Ehkä alatkin viimein tajuta, mikä olisi parasta meille molemmille. En mielelläni satuttaisi sinua uudelleen, joten pidä mielessäsi mitä harhassani näit."
Sesshoumaru syöksähti eteenpäin, vaikka tiesi jo toisen ennättäneen suojansa sisään ja poistuneen paikalta. Narakun nauru kaikui hänen korvissaan, kun hänen myrkkykyntensä huitaisivat tyhjää ilmaa. Tuulenpuuska sai irtonaiset puunlehdet tanssimaan ilmassa ja vei Narakun kaikkialle levittäytyneen hajun mukanaan.

Sesshoumaru irrotti Tenseigan maasta ja työnsi sen vyölleen juuri, kun jälkeen jääneet Jaken ja Rin ehtivät paikalle hitusen hengästyneinä. Hän ravisti leveät, hulmuavat hihat ranteidensa peitoksi ja käänsi selkänsä Rinin eläväisille kasvoille, jotka hymyilivät joka kerta yhtä ilahtuneesti kun tämä näki hänet. Narakun näyttämä harhakuva välkähti liiankin vereksenä hänen mielessään, mutta hän pakotti sen pois lähtiessään verkalleen kulkemaan eteenpäin.
"Mennään", hän tokaisi lujasti vaistotessaan Jakenin kielen päällä pyörivän kysymyksen, eikä tämä uskaltanut sanoa sittenkään mitään. Sesshoumaru asteli jälleen edellä, mutta sovitti tällä kertaa askeleensa enemmän toisten tahtiin sopiviksi melkein edes tiedostamatta tekevänsä niin. Hänen ajatuksensa osasivat vain pyöriä karusellina Narakun epämääräisten sanojen ympärillä.
"Ehkä alatkin viimein tajuta, mikä olisi parasta meille molemmille."
Ja hän tiesi jo - niin kuin Naraku varmasti oli suunnitellutkin - mitä hänen tulisi tehdä saadakseen vastauksen.

* * *

Tälläkään kertaa Sesshoumarun ei tarvinnut erikseen etsiskellä Narakua, sillä tämän hajujälkiä erottui yhä siellä täällä. Hän oli varma siitäkin, että hanyoo tarkkaili häntä jollain konstilla koko ajan ja johdatteli häntä linnansa sisäänkäynnille. Vasta kun iltahämärä oli peitellyt maisemaa yötä varten ja muut olivat nukahtaneet lämpöiseen tulen loimuun, Sesshoumaru lähti taas liikkeelle. Hän tiesi, ettei mikään uhkaisi näitä sillä välin, kun hän olisi poissa, sillä jos Naraku näki sen vaivan, että näyttäytyi hänelle vain puhuakseen joutavia, tämä ei käyttäisi mitään kiertoteitä houkutellakseen hänet luokseen. Nyt kysymys oli vain heidän kahdenkeskisestä selvittelystään.

Metsän hämäryys sai Sesshoumarun hehkumaan valkoisine vaatteineen ja hiuksineen kuin kalpea aave pimeässä, kun hän seurasi heikkoa hajujälkeä melkein kuin näkymättömän talutusnuoran vetämänä. Tiheän metsän muuttuessa aukeaksi ja vaihtuessa suojaloitsuin kätketyn linnan pihaksi hän puristi kätensä Tenseigan kahvalle ihan vain varmuuden vuoksi, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään Narakusta, vaikkei kukaan muu olisi pystynyt päästämään häntä suojan sisäpuolelle. Avara piha kylpi taivaalle kivunneen kuun heikossa hohteessa ja kaikkialla oli hyvin hiljaista. Sesshoumaru eteni nyt hitaammin, näennäisen rauhallisena, mutta jatkuvasti valppaana yllätyshyökkäyksen varalta.
Kuistilla paloivat soihdut, kun hän astui sinne ja jatkoi sisälle hämärään käytävään, jossa Narakun täyteläinen, aisteja kyllästävä tuoksu voimistui. Samalla hän tajusi ohimennen, ettei ollut oikeastaan koskaan aikaisemmin käynyt vanhan linnan sisäpuolella - olettiko Naraku hänen jäljittävän tämän hajun perusteella näistä lukuisista huoneista kuin jossakin aarteenetsintäleikissä?
Kuin vastauksena ääneen lausumattomaan kysymykseen pimeydestä ilmestyi äkkiä valkoisena hohtava pieni, ihmislapsen näköinen olento, joka piteli käsissään pyöreää peiliä ja jonka mustat silmät kohtasivat Sesshoumarun viileän, kultaisen katseen vailla merkkiäkään säikähdyksestä, yllätyksestä tai ylipäätään mistään muustakaan tunteesta.
"Mikä sinä olet...?" Sesshoumaru sanoi hiljaa, valmiina tuhoamaan olennon jos tarve vaatisi. Jollain tapaa se kuitenkin muistutti häntä Rinistä, se oli yhtä hento, nuori ja vaarattoman näköinen - mutta se ei ollut ihminen. Ja mitä ilmeisimmin se oli jokin Narakun käskyläisistä, joten se ei voinut olla täysin vaaratonkaan. Ennen kuin Sesshoumaru ehti päättää mitä tekisi, olennon suu avautui ja huulet muodostivat hiljaisella äänellä lausutut sanat.
"Posliininen...nukke."
Sesshoumaru rypisti kulmiaan tietämättä mitä olio tarkoitti tai mitä se aikoi - ja epätietoisuus oli yksi niistä tunteista, joita hänen oli vaikea sietää.
"Narakun oma..."
"Missä Naraku piileskelee?" hän murahti ja naksautti varoittavasti kynsiään. Sekään ei saanut vitivalkoista lasta hätkähtämään - tämä vain kääntyi ja lähti hämärää käytävää eteenpäin kuin haluten opastaa Sesshoumarun oikeaan suuntaan. Ja koska ei keksinyt muutakaan mitä vieraassa linnassa tehdä, hän seurasi ja huomasi kohta tulleensa avaraan, niukasti sisustettuun huoneeseen, jonka ikkunasta näkyi kaistale tähtien kirjomaa taivasta. Se huone oli täynnä Narakun hajua, niin selvänä ettei tämä voinut olla kaukana...

"Hyvin tehty, Kanna, osasit opastaa hänet juuri oikeaan paikkaan. Minä ehdin jo kyllästyä odottamaan."
Sesshoumaru käännähti Narakun tyynenviileän äänen kuullessaan ja näki tämän nojailevan seinään aivan oven vieressä. Varjot kätkivät miehen melkein kokonaan, vain kalvakka iho ja punaiset silmät loimusivat pimeän keskeltä. Vitivalkoinen lapsi, Kanna, ei sanonut mitään, katsoi vain hetken heitä molempia ja poistui Narakun merkistä yhtä äänettömästi kuin oli ilmestynytkin.
"Mikset suosiolla laittaisi tuota miekkaa pois?" Naraku ehdotti hiljaa astuessaan eteenpäin, niin että ikkunasta kajastava vähäinen tähtivalo valaisi hänen kasvonsa, jotka näyttivät olevan hymyyn puhkeamaisillaan.
"Sen iskut eivät tehoa minuun. Sinä et voi voittaa minua tuollaisilla aseilla - etkö vieläkään ole oppinut mitään?"
Sesshoumaru ei vaivautunut vastaamaan, eikä myöskään myöntänyt edes itselleen toisen olevan oikeassa - Tenseigalla hän ei saisi tehtyä Narakulle yhtään sen enempää vahinkoa kuin aikaisemmin Toukijinillaan. Ei edes, vaikka Tenseiga olikin taottu uudelleen aseeksi - silti se oli alkujaankin vain miekka joka ei tappanut. Mutta hän melkein unohti sen kaiken nähdessään Narakun raivostuttavan tyyneyden ja muistaessaan, miten tämä aiemmin oli niin helposti onnistunut riisumaan hänet aseista. Juuri sillä hetkellä hän halusi vain karistaa tuon itsevarmuuden tiehensä. Naraku oli kuitenkin mitä ilmeisimmin osannut ennakoida kohtaamisen ja nosti nyt kädessään pitelemänsä katanan Sesshoumarun iskua vastaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun he taistelivat sillä tavoin lähietäisyydeltä, kumpikin miekkaa käyttäen. Oli selvää, ettei Narakukaan ollut siinä lajissa aivan avuton - tuntui melkein siltä kuin tämä olisi varta vasten odottanut juuri tällaista hetkeä päästäkseen todistamaan taitonsa. Jo ensimmäisistä luita tärisyttävistä hyökkäyksistä Sesshoumaru tiesi Narakun olevan paljon Inuyashaa voimakkaampi, vaikka kummatkin olivat pelkkiä hanyooita. Toisella vain oli hallussaan suurin osa Shikon-kuulasta ja sen antamista voimista. Mutta Sesshoumaru oli lopulta kuitenkin oikea yookai ja lisäksi tottunut taistelemaan miekalla. Hän näki hymyn katoavan Narakun kasvoilta ja hikipisaran kihoavan tämän ohimolle, kun hän takoi tämän puolustusta vieläkin kovemmin kuin hetki sitten. He pyörähtelivät pitkin huonetta ikään kuin olisivat harjoitelleet yhteistä tanssiesitystä taistelemisen sijaan. Lyhyeksi hetkeksi heidän miekkansa painuivat V-muotoon toisiaan vasten, niin että heidän kasvonsa nojautuivat lähekkäin.

Narakun toinen suupieli kääntyi hitaasti ylöspäin ja hänen silmänsä roihusivat kuin liekit olisivat syttyneet niiden taakse.
"Valitan", hän sanoi ja kohotti vapaan kätensä ennen kuin Sesshoumaru ehti reagoida. Hämähäkinseitti kietoutui yookain jalkoihin ja riisti tämän tasapainosta samalla hetkellä, kun Naraku tyrkkäsi Tenseigan sivuun ja viilsi toisen käsivartta niin että hulmuava hiha repesi olkapäähän saakka.
"En ole niin typerä, että kuvittelisin voittavani sinut rehellisessä kaksintaistelussa", hän sanoi, jälleen itsevarmuutensa takaisin saaneena. "Olisi luullut sinunkin sen tajuavan."
Sesshoumaru piteli toisella kädellään kiinni verta vuotavasta käsivarrestaan ja punaiset pisarat tihkuivat hänen sormiensa välistä. Hän puri hampaitaan yhteen ollakseen paljastamatta, että haava oli tarpeeksi syvä aiheuttaakseen kipua ja vielä vähemmän hän halusi hanyoon tajuavan kuinka nöyryytetyksi hän itsensä tunsi.
"Jos olisin aikaisemmin ymmärtänyt käyttää seittiä sinuun, kaikki yhteenottomme eivät olisi päättyneet aina samoin", Naraku sanoi, heitti omankin miekkansa pois ja kyykistyi polvilleen pudonneen miehen vierelle. Tämä irrotti oitis otteensa käsivarrestaan ja huitaisi verisillä kynsillään kohti hänen kaulaansa, mutta hän oli osannut odottaakin sitä ja tarttui toista ranteesta juuri ajoissa, ennen kuin kynnet ehtivät tehdä naarmuakaan.
"Älä nyt viitsi", hän hymähti ja lujensi otettaan. "Ei tuossa ole enää mitään mieltä. Enhän minä tällä kertaa lähettänyt mitään myrkkyjä seittiä pitkin."
"Entä sitten?" Sesshoumaru murahti, ilahtumatta lainkaan tilanteen saamasta käänteestä. Eihän sen näin pitänyt mennä. Ei hänen kuulunut tällä tavoin vuotaa verta aseista riisuttuna, Narakun ollessa täysin vahingoittumaton. Hän ei käsittänyt, kuinka oli voinut päätyä alakynteen, eikä myöskään tiennyt, miten asian korjaisi. Se teki hänen olonsa äkkiä kummallisen hermostuneeksi.
Narakun ote hänen ranteestaan tiukkeni niin että kynnet pusertuivat ihoon, jota punainen hiertymä edelleen väritti. Kivun vihlaisu sai hänen ilmeensä kiristymään, mutta huuliltaan pyrkivän henkäisyn hän onnistui tukahduttamaan.
"Taistelu päättyi jo, Sesshoumaru", Naraku sanoi tyynesti, seurasi silmillään toisen kasvoilla kiirivää kivun välähdystä. "Älä siis turhaan yritä enää jatkaa sitä. Sitä paitsi sinähän vuodat verta, tuskin pystyisit tuolla kädellä pitelemään miekkaa. Anna olla."
Hän siirtyi lähemmäs vuotavaa käsivartta ja irrotti samalla hitaasti otteensa toisen ranteesta. Sesshoumaru ei liikahtanutkaan.
"Hyvin tehty", Naraku sanoi samaan sävyyn kuin kiltisti käyttäytyneelle lemmikkieläimelle, otti kiinni haavoittuneesta kädestä - ja väänsi, jolloin Sesshoumaru vaistomaisesti tarrasi kiinni käsivarteensa, onnistumatta tällä kertaa estämään terävää kivun henkäisyä.
"Aivan, se tekee varmasti kipeää."
"Päästä irti", yookai käski vaativasti, mutta Naraku ei kuunnellut.
"Oli jo aikakin, että saat minulta naarmuja", hän sanoi ja kuulosti melkein tyytyväiseltä, kuin olisi suuresti nautiskellut toisen vahingoittamisesta. "Jos kerran kelvoton Mooryoomarukin siinä onnistui, ei ollut epäilystäkään ettenkö minäkin. Tämä riittäköön."
Ainakin tällä kertaa...

Sesshoumaru tuijotti, kun Naraku tarttui tumman paitansa helmaan ja repäisi siitä kangassuikaleen. Hän vastusti halua vetäytyä kauemmas, kun tämä tarttui uudelleen veriseen käsivarteen ja alkoi hitaasti kääriä kangasta vuotavan haavan päälle. Miehen sormet olivat kylmät ja saivat värähdykset kiirimään pitkin Sesshoumarun selkää, mutta samalla niiden kosketus oli varovainen ja miltei hellä, kuin Naraku olisi yhtäkkiä halunnutkin varoa aiheuttamasta minkäänlaisia kipuja. Ja yookaimies tunsi itsensä auttamattoman hämmentyneeksi, vaikkei hänen olisi kuulunut hämmentyä ikinä mistään. Mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut antanut kenenkään muun hoitaa haavojaan - kaikkein vähiten vihollisensa. Sillä vihollisiahan he yhä olivat... mutta vihollisten ei olisi kulunut paikata tekemiään vaurioita. Ja silti Naraku kääri siteen huolellisesti käsivarren ympärille aivan kuin ei olisikaan vain hetkeä aikaisemmin omin käsin siihen viiltänyt. Sesshoumaru ei tiennyt mitä ajatella, yhtäkkiä tilanne oli luisunut kokonaan hänen hallinnastaan ja se oli ainoa asia, mikä teki hänestä epävarman. Hän ei osannut lainkaan suhtautua Narakun äkilliseen mielenmuutokseen, kuin tämä olisi yhtäkkiä välittänyt paljonkin siitä, että oli tuottanut hänelle kipua.
Hiljaisuuden yhä vallitessa hanyoo suoristautui ja käveli ikkunalle, jonka luona oli matala pöytä ja siinä kannullinen jotakin juomaa. Sesshoumarun katsellessa Naraku otti esiin kaksi mukia ja kaatoi ne puolilleen, kääntyen sitten takaisin yookain puoleen.
"No niin", hän sanoi hitaasti. "Minusta voisit nyt viimein kertoa, mitä varten oikein tulit tänne."

--------------------------------------------------

A/N: Hohohookukuku, taidankin alkaa harrastamaan enemmän cliffhangereita tästä lähtien, vaikkei tuo edes ole pahimmasta päästä. Njoo, virheitä varmaan taas lipsahtanut mukaan kun olen hieman väsähtänyt (ja selitykset alkavat tästä!). Niin joo, Narakulla ei muuten ole tässä niitä ihme lonkeroitaan (muuten minusta tuntuisi kuin kirjoittaisin jotain hiton lonkeropörnöä :---D) ja Sesshylla on kummatkin kädet koska noh, se nyt vain on helpompaa niin. Kahdella kädellä tekee enemmän kuin yhdellä (muahaha).

Sinä senkin, pistit nyt sitten uutta ficciä tulemaan mitään asiasta vihjaamatta. Mrr. Noh, ihan kolmannessa taivaassa voisin sanoa silti olevani. Sess/Naraa ei olekkaan vähään aikaan luettu.

Vähän virheistä ennen itse lukuihin paneutumista.

miekankahvalla

En ole aivan varma tästä, koska kyseinen sana esiintyi tuossa muodossa useamminkin, mutta eikö se ole köynöksen?

...linnan...

Niih, olin kyllä enemmän kuin yllättynyt löytäessäni uuden ficin sinun nimesi alla.
Ficin nimi oli erittäin Varjismainen. Kuten Gil sanoikin tuolla aiemmin, niin nimi on juurikin sellainen salaperäisen mielenkiintoinen ja "ei-täysin-selkeä".
Kirjoitustavastasi ei ole mitään nipotettavaa, oletkin ainoa tuntemani henkilö joka kirjoittaa näin vertauskuvallista ja kaunista tekstiä ficceihinsä. Harvinaista herkkua siis kun tälläisestä tykkään.

Narakusta on sanottava että olet toteuttanut hänet erittäin hyvin. Itsekkin taas heräsin huomaamaan kuinka ihastuttava pahis hän voikaan olla. Ja vielä niin pirun hyvännäköinen sellainen. ♥ Nappiin meni, ainakin tähän asti.
Lonkeroiden puuttuminen ei itseäni haittaa ollenkaan. Oikeastaan olen vain tyytyväinen että säästyn niiltä mielikuvilta, siitä menisi jo vähän lukemishalutkin jos sellaista tulisi eteen.
Sesshy on myös toteutettu hyvin, mutta mielestäni häneltä puuttui sitä hänelle niin luonteenomaista ylpeyttä. Kyllähän se vähäsen ajatuksissa ilmeni, mutta sitä olisi saanut olla mukana myös dialogissa.
Ajatukset sun muut olivat kummankin herran osalta hyviä. Narakusta tosin tykkäsin tuossa ensimmäisessä osassa enemmän. Se oli mielestäni sisällökkäämpi.

Taidan tästä lopetella viestini, joten lisää vaan lukuja peliin kun menit tuonkin jättämään noin mielenkiintoiseen kohtaan. Jatkoa odottelen~

Huomasin jo sunnuntaina, että tämä oli saanut jatkoa, mutten kyennyt kirotun flunssan ja väsymyksen takia lukemaan, saati kommentoimaan. Tästä ei nyt tule mitään romaania, koska olen yhä kipeänä ja heräsin alle tunti sitten, mutta halusin silti tulla nyt lukemaan tämän, enkä voi enää pitää suutani kiinnikään. Ja pälä pälä.

Tämä jätti yhden sanan toistumaan aika tehokkaasti päässäni uudelleen ja uudelleen: vau. Sanonpa vaan VAU (ja nyt sitten lainaillaan elokuvien repliikkejä). Oikeasti, tämä mykisti minut täysin tuossa harhanäky-kohtauksessa, ja viimeistään luvun loppumetreillä olin ihan puhekyvyttömänä täällä tietokoneruudun tällä puolen. Juuri tuollainen toiminnantäytteinen teksti by Varjis saa jännittymään ja kunnolla, ja senkin kirjoittamisen hallitset ihan kympillä. Ja kaiken lisäksi noiden taisteluiden tapahtumat yllättivät täysin ja näyttivät Sesshyn uudessa valossa. Oli uskomattoman virkistävää ja hyvällä tavalla omituista nähdä (tai lukea), ettei Sesshy pärjää Naralle, että hän osoittaa todellista kipua tämän edessä. Ja ah, Nara on niin kiero. Täysin salaperäinen ja ihanan itsevarma, ja tuossa lopussa sain melkoisen fangirlismikohtauksen, kun hän alkoi sitoa Sesshyn haavaa. Mmm. ♥ Tuo ihan loppu, jossa hän kaataa heille molemmille juotavaa, sai kulmani kohoamaan, mutta edelleen hyvällä tavalla. Mitä halvattua tästäkin vielä tulee, kun kohtaus alkaa muistuttaa teekutsuja? :D Kuten sanoin, Nara on kiero.

Minä oikeasti ehdin jo luulla, että Rin, Jaken ja Ah-Un kuolivat. Ja ehdin jo riemastua siitä. Jos Rumiko ei itse vaivaudu niitä tappamaan, jonkun täytyy tehdä se, vaikka sitten ficissä jos ei muuten. Mutta en ryhtynyt paiskomaan tavaroita seinälle, kun tajusin, että kaikki oli harhaa. Jos tuo turhakekolmikko ei pyri näyttämölle sen enempää kuin tähän asti, niin jippii. Enkä kyllä tule hakkaamaan sinua, vaikka heitä esiintyisikin enemmän jatkossa, koska... no, en minä heitä ihan niin paljon vihaa. Ja ainahan ficeissä on oltava epämiellyttäviäkin henkilöitä. Eli saat minun puolestani käsitellä heitä tässä miten tahdot. Ja mitä minä taas selitän...? ♪

Minusta muuten Kanna on kaikkea muuta kuin vaarattoman näköinen. Uskon kyllä, että tajusin, mitä sillä tarkoitit; peiliä kantava pikkutyttö hauraine ja ilmeettömine olemuksineen = vaarallinen, eh? Ei sillä tavalla vaarallinen, mutta tiettyä uhkaavuutta hänessä silti minusta on ja paljon onkin. Ja jos hän tulisi minua vastaan jollain pimeällä kadulla, saisin varmasti sydänkohtauksen. Ehkä asiaan vaikuttaa yleinen kammoni tuollaisia ilmeettömiä, mustasilmäisiä ja nukkemaisia otuksia kohtaan. Eikä tämäkään ollut mikään moite, vaan pikemminkin vastustamaton halu päästä purkamaan mielipidettään.

Yhden virheen löysin. Se oli itse asiassa samanlainen kuin toiseksi uusimmassa pokkarissakin. :D

Kenties Tenseigan? Naureskelin tuolle kyllä väkisinkin juuri siksi, kun sama kömmähdys oli sattunut sarjassa itsessäänkin.

Taas onnistuin aika tyylikkäästi lukemaan yhden sanan väärin, vieläpä kahdesti peräkkäin: "Silti sinua varmasti rauhoittaa kuulla, etten aio taittaa hiuskarvaakaan sen penikan pienestä sievästä päästä." Ei liene vaikea arvata, miten tuon kursivoidun sanan luin. Kyllä, viisi ensimmäistä kirjainta ovat samoja, loppu taas piteni hieman. Kuumehourailut ja pervo mieli sen tekevät.

Tööt, taisi tästä ihan kohtuullisen mukavan pituinen kommenttipötkö tullakin. :3 Tämä luku oli oikeasti mestariteos, lisää samanlaisia!

Kiitän kommenteista~

sessane: Kyllä vain, salakavalasti kaikessa hiljaisuudessa tämän tänne postasin, luottaen siihen että kiinnostuneet löytävät sen kyllä :D Ja kiitän virheistä ilmoittamisesta, paitsi tuo "köynnöksen" on ihan kahdella n:lla vaikka se saattaa ääneen lausuttuna kuulostaa siltä kuin sanottaisiin vain yhdellä. Tshuu, Sesshy ei ehkä tosiaan vaikuta ihan niin ylpeältä kuin oikeasti (itse asiassa minua välillä suorastaan raivostuttaa sen liiallinenkin ylpeys |D), tuppaan näköjään tekemään hänestä jotenkin tavallista...ööh, herkemmän (?) näihin ficceihini. Narakusta puolestaan on mukavaa kirjoittaa enemmän pahismaisena kuin mitä hän on edellisissä tekeleissäni ollut.

Eelis: Tulihan tuosta melkein pienoisromaani sittenkin :'D Ja arvaa lollasinko itselleni aika pahasti tuon pienoisen nimivirheen takia. Juuri kun pääsin hekottamasta Inuskin suomentajien virheelle, lankesinkin samaan kämmiin. Hyvä jos vaikuttaa siltä että toimintakohtauksetkin sujuvat, en nimittäin pidä itseäni kovin osaavana niiden suhteen. Ja kyllä, Nara on kiero. Ömm...tuota "turhakekolmikkoa" ei ehkä tule pahemmin näkymään myöskään tulevaisuudessa, heille ei edes ole oikein mitään käyttöä. Kannaa kuvailin vaarattomaksi lähinnä siksi, että siinähän kohtausta kerrottiin tavallaan Sesshyn näkökulmasta. Ja Sesshysta Kanna tuskin vaikuttaa vaaralliselta millään lailla, eikä hän minustakaan ole kuin vain salaperäinen ja jotenkin hauraalla tavalla nätti (ööh?).

A/N: Innostuin hieman, joten luku myös venähti. Eikä toisaalta edes tullut sopivaa väliä katkaista sitä kesken... Juuh ja loput höpötykset voinenkin säästää loppuun. Pakko silti sanoa että loppupuolen kohtauksia kirjoittaessani en voinut olla hieman myhäilemättä itsekseni (ehem). Varsinkin kun muistelin eräitä fanartteja mitä olen joskus Sesshyn fanitöpöön linkitellyt.

------------------------------------------------------------

3. luku

Ikkunan takana ilta oli pimennyt entisestään ja valmistautui jo muuttumaan kokonaan yöksi. Sitä mukaa myös varjot huoneessa pitenivät ja tummuivat, niin että taivaan tähdet pystyivät enää valaisemaan vain pienen kaistaleen. Naraku sytytti muutaman kynttilän, jolloin niiden lepattavat liekit karkottivat varjot seinille ja toivat hieman lämpöä huoneeseen. Sitten hän otti mukit ja kannun ja istuutui kaikessa rauhassa futonille odottamaan. Kesti hetken, ennen kuin Sesshoumaru edes liikahti mihinkään, aivan kuin ei olisi osannut päättää mitä tekisi. Kynnet välkähtivät pimeydessä, kun yookai leikkasi jo toistamiseen nilkkojensa ympärille kietoutuneen seitin irti. Hänen askeleensa olivat lähes äänettömät, kun hän poimi Tenseigan ja asteli sen jälkeen kynttilöiden loimuun.
”No, kerrohan minulle miksi tulit”, Naraku sanoi leppoisasti ja siemaisi juomaansa, eikä näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan siitä, että saattaisi tulla vielä miekan viipaloimaksi.
”Mitä oikein pelleilet?” Sesshoumaru puuskahti, peitti häkellyksensä ärtymyksen alle. Hän oli vihainen itselleen, koska ei tiennyt miten käsitellä vierasta tilannetta, koska oli tullut niin häpeällisesti voitetuksi ja hän oli vihainen Narakulle, kun tämä sai hänet tuntemaan olonsa niin hämmentyneeksi ja rikkoi tuttua kaavaa käyttäytymällä miten sattui.

”Istuisit sinäkin alas”, Naraku sanoi edelleen yhtä rauhallisena ja hänen huulensa valloittanut hymy kapusi hiljalleen ylös silmiin saakka, saaden ne hohkamaan kuin kynttilöistä karanneet liekit. ”Kai me sentään voimme keskustella niin kuin aikuiset, silkan nahistelun sijaan? Ei sillä saavuta mitään. Etkä ole vieläkään vastannut kysymykseeni.”
”Sinä tiedät jo, miksi olen täällä”, Sesshoumaru sanoi tuimasti, eikä tehnyt elettäkään istahtaakseen. Mutta ei hän myöskään saanut itseään kohottamaan Tenseigaa ja jatkamaan taistelua. Viillettyyn käsivarteen koski yhä, vaikka haava varmasti pian alkaisikin umpeutua. Hänellä ei silti ollut mitään syytä ottaa riskiä, että tulisi toistamiseen häviämään… niin, aselepo oli vain väliaikaista. Tietenkin se oli, hän vakuutteli sitä itselleen. Mitä muutakaan se olisi voinut olla?
”Hyvä on, minä arvaan. Se harhakuva.” Naraku piti pienen tauon, kohotti kupin taas huulilleen ja kostutti kurkkuaan pitkällä kulauksella. Hän nuolaisi suupieliään tarkoituksellisen hitaasti, eikä irrottanut katsettaan toisen äreistä kasvoista. ”Sinua suututtaa, että uskoit siihen ja hävisit sen takia minulle, että minä kehtasin sillä tavalla uhkailla sinua ja sinun pientä suojattiasi. Mutta ei se ollut uhkaus, Sesshoumaru, vaan eräänlainen…mahdollisuus. Siitä mitä saattaa tapahtua jos et vieläkään tajua lopettaa.”
”Lopettaa mitä?”
”Minun jahtaamistani. Meidän turhanpäiväistä taisteluamme.”
Narakun levollinen ilme ei muuttunut miksikään, aivan kuin hän olisi vain laukonut itsestään selviä totuuksia. Sesshoumarun silmät kuitenkin kapenivat epäluuloisesti.
”Yritätkö kiristää minua armahtamaan sinut?”

Sanoja seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka Naraku rikkoi purskahtamalla nauruun, niin että juomaa läikkyi kupin reunojen yli lattialle. Huoneen kireä ilmapiiri tuntui säröilevän kuin murtumaisillaan oleva jää tuon sametinsileän äänen myötä. Sesshoumarun kultaiset silmät leiskahtivat vihaisesti toisen naurun pilkatessa häntä niin kuin hän olisi tehnyt itsestään suuren luokan narrin. Hän oli jo melkein valmis syöksymään toisen kimppuun ja vaientamaan tämän väkivalloin, kun Naraku viimein veti henkeä ja painoi kämmenselän suulleen tukahduttaakseen viimeisetkin nauruntyrskähdykset.
”Armahtamaan minut?” mies toisti perin juurin huvittuneena. ”Kuvitteletko olevasi jokin saakelin jumala, jolla on oikeus jakaa rangaistuksia ja armoa? Ajattele nyt vähän. Tietenkin sinun pikkuisesi on vaarassa, jos pakotat minut jatkamaan hyödytöntä taistelemista. Minä en kiristä vaan tarjoan vaihtoehtoa, joka on parempi meille kummallekin.”
”Ja minun pitäisi vain väistyä sivuun ja antaa sinun tehdä mitä mielit, vai? Hyvä yritys.”
”Sinä olet ulkopuolinen Shikonista käytävässä kamppailussa”, Naraku totesi mutkattomasti ja kuivasi puhuessaan huolellisesti kuppinsa reunan. ”Kuula ei kiinnosta sinua, joten sinulla ei pitäisi olla mitään syytä osallistua mihinkään…”
Tätäkö Naraku oli tarkoittanut? Että taistelemisen lopettaminen olisi parasta heille molemmille, ihanteellinen ratkaisu? Sesshoumaru aavisti myös, mitä toinen jätti sanomatta, niin että ajatus tuntui leijuvan näkymättömänä ja painavana heidän välissään. Shikon-kuula ei ollut mikään syy, miksi hän oli pysytellyt Narakun jäljillä ja ylipäätään aloittanut koko piirileikin. Hän ei ollut oikeastaan edes ajatellut koko esinettä, joka oli hänelle täysin merkityksetön ja Naraku tiesi sen siinä missä hän itsekin. Mutta hän ei mitenkään voinut paljastaa tälle, että miehestä itsestään oli melkeinpä tullut hänen ainoa päämääränsä – aivan kuin yhteenotot tämän kanssa olisivat aina olleet jonkinlaisia palkintoja onnistuneesta jäljittämisestä… Mutta eihän se tarkoittanut, että heidän pitäisi lakata olemasta vihollisia. Ei sellaisesta voinut noin vain irtautua. Ja eikö hän lopulta kuitenkin aikonut päästää Narakun päiviltä sitten kun olisi saanut tästä tarpeekseen? Ei, sitten kun olisi jokin varma keino, millä tämän voisi tuhota… Silloin tästä kehänkierrosta tulisi loppu.

”Turha luulla, että annan sinun vain olla ja käyttää minua suunnitelmissasi”, Sesshoumaru sanoi sitten lähes puolustelevaan sävyyn, haluamatta myöntää toisen olevan ainakin puoliksi oikeassa. ”Minä en ole sinun leikkikalusi.”
Naraku kallisti päätään, niin että valo väräjöi hänen kalpeilla kasvoillaan ja antoi niille tutkimattoman ilmeen.
”Ei tässä siitä ole kyse”, hän sanoi tyynesti ja nousi seisomaan molemmat kupit käsissään. ”Sinun ylpeytesi vain kärsii siitä, ettet vieläkään ole onnistunut lopullisesti voittamaan minua. Sinun miekkasi ei pysty minuun. Tulos on aina sama, vaikka jatkaisimme ajojahtiamme ikuisuuksiin. Yhtä hyvin voimme nyt lopettaa sen…sillä minä ainakaan en halua tappaa sinua.”
Puhuessaan Naraku oli kävellyt huolettomasti lähemmäs ja pysähtynyt aivan Sesshoumarun eteen, niin että tämä saattoi erottaa jokaisen punaisen sävyvivahteen hänen silmistään. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän ojensi toista juomakuppia yookaille.
”Maista.”
Sesshoumaru haistoi lämpimästä juomasta kohoavan hieman väkevän hajun, joka kertoi mitä hänelle tarjottiin.
”Sakea”, hän totesi ajatuksensa ääneen, eikä tarttunut ojennettuun kippoon. Nämä eivät sentään olleet mitkään saakelin illanistujaiset, jollaisia eritoten ihmiset ahkerasti harjoittivat ja joivat itsensä tajuttomiksi. Luuliko Naraku, että he voisivat haudata menneet vain juomalla päänsä täyteen?
”Oletko edes koskaan maistellut?” Naraku hymähti, kulautti kupin itse näyttävästi tyhjäksi ja laski molemmat käsistään pöydälle. ”Anna kun arvaan – se olisi liian häpeällistä teidän ylhäisyydellenne. Kannattaisi silti kokeilla, siitä tulee aika hyvä olo.”
Vähäinen valaistus sai punasilmät kiilumaan kuin valoa heijastava peilipinta ja Sesshoumaru huomasi äkkiä toisen hivuttautuneen niin lähelle, että hän voisi kättään ojentamalla iskeä kyntensä tämän kurkkuun. Hanyoo ei ollut edes suojautunut mitenkään, eikä vaikuttanut lainkaan varovan hyökkäystä. Ilmeisesti tämä luotti siihen, ettei hän tekisi mitään… Ja vaikka hän pitelikin kättään Tenseigan kahvalla, mitään ei tapahtunut. Sillä asia oli juuri niin kuin Naraku oli sanonutkin: Tenseigan iskut eivät tätä vahingoittaisi.
”Tiedätkö…” mies sanoi hiljaa ja naurahti tavalla, joka kuulosti miltei paheelliselta. ”Voisin itse asiassa näyttää sinulle paljonkin sellaista, mistä tulee varsin hyvä olo.”
”Niin varmasti.” Sesshoumarun ääni oli pilkallinen, mutta sisässään hän tunsi epämääräistä, vaivaannuttavaa kiemurtelua kuin hänen sisuksensa olisivat yrittäneet vääntäytyä solmuun, eikä hän muistanut tunteneensa mitään sellaista aikaisemmin. Hänenhän se piti aina olla tilanteen herra, kuin mikään maailmassa ei olisi häntä horjuttanut. Hänen ei kuulunut tuntea itseään näin hermostuneeksi koskaan missään tilanteessa… Kuinka helvetissä Naraku onnistui tekemään hänen olostaan yhtä aikaa vihaisen ja sietämättömän epävarman? Ja miksi tämän oli aivan pakko käyttäytyä tavalla, johon hän ei osannut yhtään suhtautua?

”Tuosta jää varmasti arpi”, Naraku sanoi edelleen yhtä hiljaisella äänellä, ojensi kätensä ja sipaisi sormillaan Sesshoumarun viillettyä käsivartta. ”Kaunis arpi…”
Miehen sormet olivat kuin hyytävä viima koskettaessaan ihoa ja Sesshoumaru tunsi jälleen värinän selkärangassaan. Hän ei kuitenkaan jäänyt tutkiskelemaan epämääräisiä tuntemuksiaan paremmin, saati antanut Narakulle jälleen yliotetta koko tilanteesta. Kynttilöiden tarjoilemaa heikkoa valoa halkaisi kirkas kynsien välähdys, kun Sesshoumaru huitaisi hanyoon ojennettua kättä niin että tämän iho syöpyi halki.
”Näyttäydy seuraavan kerran vasta sitten, kun olet valmis taistelemaan tosissasi”, hän murahti Narakun horjahtaessa äkillisestä iskusta taaksepäin. Ja vaikka silloin olisi ollut tilaisuus iskeä tätä myös Tenseigalla, hän ei tehnyt muuta kuin harppoi huoneesta pois linnan heikosti valaistuun käytävään, antamatta toiselle enää yhtäkään tilaisuutta hämmentää häntä millään lailla. Seuraavalla kerralla niin ei tapahtuisi…seuraavalla kerralla hän olisi valmis.
Sesshoumaru suunnisti hämärässä käytävässä muistinsa ja ulkoa kantautuvan raikkaan tuulahduksen turvin, eikä vilkaissutkaan taakseen, mutta Narakun punasilmät seurasivat valkean hahmon vakaata poistumista niin kauan, kunnes tämä hävisi pimeään.
”Juuri niin, kokoa ylpeytesi rippeet vielä kun voit”, hän kuiskasi itsekseen, kynsien viiltämää kättään pidellen. ”Pian sinulla tuskin on jäljellä niistä mitään…”

* * *

Sesshoumaru ei tehnyt elettäkään löytääkseen kätketyn linnan uudelleen, tai napatakseen tuulesta hajujäljen. Viime kohtaamisen muisto kirveli edelleen hänen mielessään, nöyryyttävä tappio, joka olisi ollut helppo välttää olemalla vieläkin varovaisempi. Mutta hän oli antanut periksi suuttumukselleen ja luottanut vain siihen, ettei yookaina voisi mitenkään hävitä jollekin hanyoolle toistamiseen – ja tässä oli tulos. Käsivarren viiltohaava oli jo alkanut umpeutua, eikä vuotanut enää verta, mutta haalea muisto kivusta vaivasi sitä yhä. Narakun käärimän kangassuikaleen hän oli heittänyt menemään heti verenvuodon hyydyttyä, niin että virheetöntä ihoa rikkoi nyt rosoreunainen, kapea arpikudos, kuin pysyvänä muistutuksena Narakusta.
Rin olisi halunnut haavan nähdessään lääkitä sitä, tai kutsua jostakin ihmiskylästä parantajan apuun, ikään kuin kyse olisi ollut jostakin hengenhädästä, mutta Sesshoumaru ei ollut ottanut tytön ehdotuksia huomioon millään lailla. Mieluummin hän olisi hävinnyt Narakulle jälleen kerran kuin sallinut ihmisen koskea haavoihinsa. Niin kuin muka hän olisi mitään lääkkeitä tarvinnut! Yookaina hänen käsivartensa iho paranisi huomattavasti nopeammin kuin ihmisillä tai muilla yhtä heiveröisillä olennoilla. Ei siihen mitään parantajaa tarvittu toteamaan itsestään selvää asiaa. Vaeltaessaan verkalleen eteenpäin hän kuuli takaansa, miten Jaken moitti Riniä tämän turhasta huolehtimisesta, muttei viitsinyt puuttua asiaan. Lähin kylä oli jo jäänyt taakse, eikä siellä ollut edes juurikaan elämää näkynyt. Vain pihassa räksyttävä koira ja ikkunan eteen heilahtavat verhot olivat paljastaneet asukkaitakin olevan. Nämä olivat vetäytyneet koteihinsa suojaan kylän halki kulkevalta yookailta, ikään kuin Sesshoumarulla olisi todellisuudessa ollut mitään mielenkiintoa hätyyttää heistä ketään. Hän oli kuitenkin jo tottunut siihen, miten ihmiset häntä pelkäsivät ja väistivät ennemmin kuin ryhtyivät haastamaan riitaa. Kuten yleensäkin, myös tämän kylän asukkaat sallivat yookaille esteettömän kulun. Se oli kunnioitusta, jota useimmat hänelle osoittivat, mutta joka Narakulta puuttui täysin, kuin tämä olisi pitänyt itseään tasavertaisena hänen kanssaan.

Viljelyspellot muuttuivat jälleen vihreässä puvussa koreilevaksi metsäksi, jonka takaa erottui laskevan auringon valonsäteitä. Sesshoumaru kuuli purossa solisevan raikkaan veden, joka erään korkean kuusen juurella pulppusi lähteenä maan alta. Paikka oli suojaisa ja tarpeeksi kaukana ihmisasutuksista, jotta sekä kyläläiset että hän itse saisivat tuntea olevansa rauhassa.
”Me jäämme tähän”, hän sanoi ääneen toisille. Rin puolittain nukkui jo Ah-Unin selässä, eikä onnistunut kuin hymyilemään kiitollisesti, mutta Jaken tuijotti herraansa hämillisenä.
”E-emmkö jäljitäkään enää Narakua, herrani?” hän kysyi varovasti, sen kuuloisena kuin olisi väkisin pusertanut sanat suustaan nyt kun vielä uskalsi.
”Me jäämme tähän”, Sesshoumaru toisti lujasti, eikä vastannut kysymykseen, mutta Jaken tiesi jo olla ihmettelemättä enempää. Tosiasiassahan Sesshoumaru ei ollut tällä kertaa jäljittänyt Narakua ollenkaan, eikä tämäkään ollut antanut mitään vihjettä olinpaikastaan. Se ei silti saanut häntä luulemaan, että he olisivat noin vain unohtaneet toisensa. Heidän välillään ei ollut ratkaistu vielä mitään.

Vasta kun aurinko oli enää kapea kaistale purppuraista valoa taivaanrannassa, Sesshoumaru lähti pienen seurueensa luota näiden nukkuessa ja seurasi kirkasvetistä puroa puiden siimekseen, niin kauan kunnes se päättyi pyöreään lampeen keskelle metsää. Tuuheat pensaat ja puut kätkivät kivien reunustaman lammen ylimääräisiltä katseilta, eikä Sesshoumaru uskonut kenenkään osaavan näin pienelle aukealle. Hän tunkeutui pensaiden välistä lammen rantaan ja upotti kätensä sen tumman veden syvyyksiin. Ympäröivistä puista oli pudonnut veteen muutamia lehtiä, mutta muutoin pinta oli puhdas ja peilityyni. Puron ja lammen yhtymäkohtaan oli muodostunut valkoista vaahtoa, joka jäi pinnalle kellumaan ja kerääntyi kasaksi.
Sesshoumaru irrotti Tenseigan vyöltään, laski sen huolellisesti maahan kiven juurelle ja alkoi sen jälkeen riisua vaatteitaan. Siitä lähtien, kun oli poistunut vanhasta linnasta, hän oli etsinyt nimenomaan syrjäistä metsälampea, jossa olisi riittävän lämmintä vettä peseytymiseen. Hän halusi karkottaa linnan ja eritoten Narakun hajun itsestään, niin ettei kukaan saisi hänestä väärää vainua tai kuvittelisi hänen liittyneen Narakun puolelle. Hän oli jo puolittain odottanut pikkuveljensä haistavan hänen ja Narakun yhteen liittyneet tuoksut ja ryntäävän hänen kintereilleen, mutta Inuyasha kumppaneineen oli ilmeisesti tarpeeksi kaukana, niin ettei näistä olisi häiriötä. Kuinka sopivaa Narakunkin kannalta…
Lammen vesi tuntui aluksi yhtä viileältä kuin Narakun sormien hipaisu, kun Sesshoumaru hitaasti laskeutui veteen vyötäröään myöten, jota korkeammalle pinta nousi vasta montun syvimmässä kohdassa. Hän ui muutamalla vedolla pienen lammen toiseen päähän, sukelsi ja nousi taas pintaan, eikä vesi iholla tuntunut enää vähääkään kylmältä, vaan ainoastaan virkistävän viileältä. Märät hiukset liimautuivat selkään ja pisarat valuivat hänen posliininvaalealla ihollaan kuin kimaltavat helmet. Pitkästä aikaa Sesshoumaru saattoi tuntea itsensä täydellisen rentoutuneeksi. Ympärillä vallitsi lähes rikkumaton hiljaisuus, vain läheisestä puusta kantautui jonkin linnun viserrystä. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään, kuunteli veden hiljaista liplatusta, linnun ääntä ja omaa hengitystään. Hän ei useinkaan antanut itsensä vajota sellaiseen raukeuteen, saati jättänyt seuruettaan pitemmäksi aikaa oman onnensa nojaan, mutta tällä kertaa hän ei miettinyt sitä. Hän kuulisi kyllä, jos jotakin tapahtuisi ja ehtisi nopeasti paikalle… hän halusi edes hetkeksi sulkea muun maailman mielestään ja antaa lammen veden huuhtoa ihoaan puhdistavana ja raikkaana. Vahingoittuneen käsivarren kirvelykin tuntui hellittävän veden hyväilystä.

Missään muussa tilanteessa Naraku ei olisi onnistunut niin täydellisesti häntä yllättämään. Hän havahtui tämän läsnäoloon vasta, kun kuuli silkkisen äänen puhuvan lammen toisesta päästä, jonne hän oli jättänyt miekkansa ja kaikki vaatteensa.
”Näytätpä harvinaisen rauhalliselta, Sesshoumaru. Ehkä sinun pitäisikin kylpeä useammin.”
Naraku istuskeli yhden lampea reunustavan kivenmurikan päällä, tummanvioletissa puvussa ja Sesshoumarun pörröinen mokomoko-turkis hartioillaan, kuin se olisi oikeasti kuulunut hänen omiin asusteisiinsa. Hän siveli sitä verkkaisesti toisella kädellään, samalla kun hänen katseensa liikkui häpeilemättä yookain paljaalla, veistosmaisella ylävartalolla, jonka märällä iholla vesipisarat yhä kimmelsivät.
”Mitä teet täällä?” Sesshoumarun oli pakko tiuskaista, sillä hän tiesi, ettei toinen ollut tullut ainakaan taistelemaan, kuten hän oli käskenyt tämän tehdä silloin kun he viimeksi kohtasivat. Lammella vallinnut rauhallisuuden tunne oli särkynyt kuin se olisi ollut kirveen hajottamaa lasia ja hän tunsi olonsa enää vain jännittyneeksi kuin juuri ennen taistelua. Hänen kaikki aistinsa olivat valpastuneet äärimmilleen ja hän oli myös erittäin tietoinen omasta alastomuudestaan, siitä ettei peilityyni vedenpinta kätkenyt juuri mitään ja siitä miten intensiivisesti Narakun punaiset silmät häntä tuijottivat. Mieluiten hän olisi noussut lammesta ja vetänyt saman tien vaatteet ylleen, mutta toisen katse oli saanut hänet jähmettymään aloilleen – eikä hän myöskään erityisemmin halunnut nousta vedestä tuollaisen tuijotuksen alla.
”Mitä kuvittelisit että veden äärellä yleensä tehdään?” Naraku heitti vastakysymyksen ja nousi seisomaan, heittäen valkoisen turkiksen maahan. ”Tulin tietenkin pienelle iltauinnille, niin kuin sinäkin.”
”Muitakin lampia kyllä löytyy.”
”Mutta ei yhtä läheltä. Kannan peili on erittäin hyödyllinen väline silloin kun pitää etsiä jotain ja tämän paikan se näytti. Mikään ei estä sinua poistumasta.”
Kun Sesshoumaru ei liikahtanut, Naraku hymähti pienesti ja alkoi sitten huolettomasti riisuutua yookain pistävän katseen edessä. Sesshoumaru erotti miehen kylkiluut selvästi kalpeana kuultavan ihon läpi, kun tämä heitti päällyspaitansa menemään, ravisti mustan hiuspaljouden valloilleen löyhästä poninhännästä ja ryhtyi sitten hivuttamaan housujaan alas. Hän kuuli Narakun naurahtavan kääntyessään selin juuri ennen kuin mies oli riisuutunut kokonaan alasti.
”Älä nyt kainostele”, Naraku sanoi huvittuneena. ”Et ole ensimmäinen, joka on nähnyt minut ilman housuja. Etkö ole lainkaan kateellinen, että jopa Inuyasha on nähnyt minut alasti, mutta sinä et?”
”Miksi olisin?”
”Älä aina vastaa kysymykseen kysymyksellä, ylhäisyys. No, et tiedä mitä nyt menetät. Tällaista vehjettä ei näe ihan joka päivä!”

Narakun nauruun sekoittui loiskahdus, kun tämä pudottautui kiveltä veteen, painui pinnan alle ja nousi taas ylös. Sesshoumaru pysyi aloillaan, vaikka olisi mieluummin poistunut paikalta nyt kun kukaan ei enää istunut katselemassa. Lähteminen olisi kuitenkin tuntunut jälleen uudelta tappiolta, niin kuin hän olisi luopunut omista mukavuuksistaan ja antanut koko lammen Narakun yksityiskäyttöön, vaikka oli itse tullut sinne ensin. Siitä huolimatta hänen olonsa oli miltei hermostunut, vaikkei se päällepäin näkynytkään.
Vesi loiskui ja väreili, kun Naraku kahlasi hitaasti lähemmäs, vinosti hymyillen, kosteat kiharat liimautuneina ihoon. Hänen ilmeensä oli kuin kissalla, joka on vainunnut saaliin, kun hän pysähtyi aivan Sesshoumarun taakse, niin lähelle että heidän vartalonsa vain hädin tuskin koskettivat toisiaan. Hän ojensi kätensä, siirsi toisen märkiä hiuksia sivuun ja antoi kämmenensä liukua tämän niskasta lapaluulle, johon se pysähtyi.
”Kylläpä tuoksut hyvältä, ylhäisyys. Aivan kuin metsäorvokeilta.”
Narakun hengitys poltteli, mutta tämän käsi oli viileä kuin lammen vesi ja Sesshoumaru värähti tahtomattaan tuntiessaan toisen kosketuksen. Se ei ollut mikään kiusoitteleva hipaisu, tai tahallista satuttamista, vaan tarkka, tietoinen hyväily, jollaista hän ei ollut aikaisemmin ihollaan tuntenut. Kukaan ei ylipäätään ollut päässyt yhtä lähelle häntä, eikä varsinkaan tällaisessa tilanteessa ja yhtä intiimisti. Hän haistoi Narakun niin selvästi että tuntui kuin kaikki aistit olisivat täyttyneet tämän tuoksusta, joka ei ollut nyt yhtä täyteläinen ja raskas kuin ennen, vaan puhtaampi ja raikkaampi, kuin juuri kukkaan puhjenneilla villiruusuilla.
”Miksi vaikutat niin hermostuneelta, Sesshoumaru?” Naraku sanoi pehmeästi ja salli kätensä hivuttautua toisen selkärankaa myötäillen tuuman verran alemmas ikään kuin vahingossa.
”Painu helvettiin”, Sesshoumaru vastasi ärhäkästi, vihaisena siitä että toinen oli jälleen noin vain kaapannut tilanteen hallintaansa, ettei hänen sydämensä syke ottanut laantuakseen, vaikka hän yritti kaikin keinoni hillitä sisustensa kiemurtelua.
”Hyökkäävä kuten aina”, Naraku hymähti, piti pienen tauon ja naurahti sitten miltei ilahtuneesti kuin olisi juuri keksinyt jotakin mieluisaa. ”Niin tietenkin. Sinusta on kiusallista seistä siinä, vai mitä? Sinä et pelkää että viiltäisin sinua uudelleen, vaan että minä…koskettaisin sinua. Ja vielä tietyllä tavalla.”
Hän liu’utti kättään kostealla iholla vieläkin alemmas, tietoisen hitaasti ja pysäytti sen lantiolle lonkkaluun kohdalle, niin ettei toiselle jäänyt epäselväksi mitä hän sanoillaan tarkoitti. Ja kätensä alla hän tunsi miehen hienoisen, ihastuttavan värinän.
”Käänny”, hän kuiskasi tämän korvaan.

Sesshoumaru kääntyi, niin ripeästi että vesi pärskähti ja löi Narakua päin kasvoja niin lujaa että tämän pää retkahti taaksepäin ja suusta purskahti verta.
”Enkö käskenyt sinua painumaan helvettiin siitä?” hän puuskahti, antoi kirosanan karata suustaan, vaikkei sitä juuri muulloin tehnyt. Nyrkillä rusikoiminen oli myös paljon enemmän Inuyashan kuin hänen tyylistään, mutta aseettomana ei muita vaihtoehtoja jäänyt, eivätkä pelkät sanat selvästikään tehonneet Narakuun. Hän löi uudestaan ennen kuin toinen ehti kunnolla toipua edellisestä täräytyksestä, kohotti kyntensä ja huitaisi, mutta Naraku oli jo valmiina ja väisti. Miehen onnistui tarttua häntä hiuksista niin lujaa, että päänahkaa kirveli kuin sitä olisi raastettu irti ja pakottaa hänet taivuttamaan päätään taaksepäin.
”Turha heittäytyä hankalaksi”, Naraku sanoi hieman huohottaen, veti vapaalla kädellään Sesshoumarun itseään vasten ja valloitti huulillaan tämän suun, määrätietoisesti ja rajusti, edes yrittämättä olla helläotteinen. Toisen vastustelu ja vartalon jännittyminen vain yllyttivät häntä ottamaan enemmän, ujuttamaan kielensäkin mukaan ja hän tiesi että se oli jälleen yksi voitto hänelle.
Sesshoumaru painoi kyntensä hanyoon ihon läpi niin että veri tihkui esiin, mutta tämä oli kuin ei olisi tuntenut mitään – ja hän itse tunsi aivan liikaa. Narakun kielen liikkeen suussaan, kädet selässään ja hiuksissaan, alastoman vartalon painautuneena hänen omaansa vasten ja se kaikki sai hänen sisällään uinuvan tyynen valtameren kuohahtamaan kuin myrskyyn puhkeamaisillaan, eikä hän pystynyt erottamaan kaikkia niitä tuntemuksia, jotka sen syvyyksissä piileksivät. Hän tiesi vain, etteivät ne saaneet vapautua, että meren oli parempi pysyä peilityynenä vaikka väkisin kuin tyrskytä hallitsemattomasti. Hän puri Narakun alahuulta lujaa ja tyrkkäsi tämän kauemmas sellaisella voimalla että tämä molskahti pinnan alle tasapainonsa pettäessä.
”Tee tuo vielä toiste niin tapan sinut”, hän puuskahti hengästyneenä ja kapusi lammesta rannalle ennen kuin toinen ehti kunnolla tointua iskusta.
”Älä puhu niin kuin se olisi ollut suurikin vääryys”, Naraku sanoi maltillisesti pintaan noustuaan ja pyyhki veren huulestaan yhtä hengästyneenä. Punaiset silmät paloivat edelleen Sesshoumarun huulilta varastetun suudelman kiihkosta. ”Et saa tehtyä tekemättömäksi vain pakenemalla paikalta. Me molemmat tiedämme, mitä sinä varmasti äsken tunsit…”
Sesshoumaru ei halunnut kuunnella, eikä jäädä Narakun lähelle enää yhtään pidemmäksi aikaa ja niinpä hän vain harppoi pois heti kiskaistuaan vaatteet ylleen, Narakun katse pistoksena selässään, mutta näkemättä hiljaista hymyä, joka miehen huulilla karehti.

-----------------------------------------------------------

A/N: Anteeksi vain, mutta minun kaaliini ei enää oikein istu ajatus Narakua semettävästä Sesshysta, joten asetelma on jälleen päinvastainen :D Ja ficin ideaan nähden Nara juuri on semerooliin sopivampi, kuten on muutenkin. Joten nyt kävi näin! En minä silti aio Sesshysta mitään vaikertavaa ukeliinia tehdä.

Holaa... jatkoa ja vielä harvinaisen hyvän laatuista. Tykkäsin kovasti.
Noh, mistäs tämä kommentointi sitten pitäisi aloittaa?
Luku oli mielestäni sopivan pitkä ja täynnä kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja. Tekstisi on edelleen yhtä mukavaa ja miellyttävää luettavaa kuin aiemminkin.

Sesshy osoittautui harvinaisen itseppäiseksi tekemään minkäänlaista yhteistyötä Narakun kanssa. Minusta se kuitenkin sopi tilanteeseen hyvin. Narakun tarjotessa sakea hetken jo pelkäsin että Sesshy ottaa ja juo itsensä humalaan. Olin ihan kauhuissani siitä ajatuksesta ja suurinpiirtein kiljuin mielessäni että ei, ei, EIIII! Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut.
Myös siitä lampikohtauksesta pidin paljon. Sesshykäinen uimassa ja vielä noin nätisti kuvailtuna saa kyllä aikaan kivaisan fangirlkohtauksen. XD Naran ilmaantuminen paikalle vielä tehosti sitä aika mukavasti. Loppuvaiheilla aloin jo uskoa että Nara raiskaa Sesshyn, mutta niinkään ei loppujenlopuksi käynyt. Ihan hyvä sekin. Nyt jäänkin sitten mielenkiinnolla odottelemaan heidän seuraavaa kohtaamistaan. Sesshy kun on jo kahdesti torjunut Narakun yritykset niin suoralta kädeltä.

Tuossa kohtaa meinasin revetä. Meni mielestäni vähän huumorin puolelle. Naran luonne alkaa muotoutua lukijoiden tietoon hiljalleen ja luulenpa että saatan ihan hyvin tykästyä siihen.

Yhden virheen löysin:

jäljittänyt Narakua ollenkaan, eikä tämäkään ollut

Hmm, noh sitten. Olen vähän väsynyt juuri nyt, joten viestin laatu on mitä on. Koeta kestää. Seuraavia lukuja odottelen.

Eihän minulta kestänyt kuin viikko tulla kommentoimaan. :---) Joo, teen Dobbyt ja rankaisen itseäni. Voisin silittää omat käteni.

Eli siis, tästä valitettavasta kommentointilakosta huolimatta yritän tekaista jotain sanottavaa. Outoa, että vaikka tämä ficci kiinnostaa minua oikeasti ja tämä uusin luku oli edellisiä parempi, en vain ole jaksanut kirjoittaa kommenttia. Mielettömän turhauttava tunne. >.<

Ensimmäinen pätkä tätä lukua, eli tuo, jossa Sesshy ja Nara ovat vielä linnakkeessa, oli kyllä tämän parasta antia. Odotin koko ajan jännityksellä Sesshyn reaktiota kaikkeen, mitä Nara sattui suustaan päästämään, ja mietin, milloin hänellä napsahtaa kunnolla. Sesshy oli melkeinpä tavallistakin tyylikkäämpi ja pelottavampi tuossa kohdassa, jossa hän lopulta haavoitti Naraa ja häipyi paikalta. Siinä tuli niin hyvin ilmi se, miten vaarallinen olento hän todella on. Ja etenkin kynsiään käyttäessään hän on aivan upea. Naran tekoja ja sanoja taas luin kuolanoro suusta valuen. Hänkin nimittäin on - ihan kuin en olisi sitä jo tehnyt selväksi - sanoinkuvaamattoman ihana tässä. Tuo asenne... mmm vain. ♥ Hän uskaltaa käyttäytyä todella röyhkeästi Sesshyn naaman edessä, ja juuri se tekee hänestä niin ihailtavan. Sake-kohtaus oli kyllä riemastuttava, ei siis mitenkään "HAH HAH HAA, kuolen nauruun!" -tavalla vaan enemmänkin ihastuttavalla tavalla riemastuttava. Tuollaisia tilanteita olisi hauskaa seurata sivusta paikan päällä, Nara rupattelemassa moisia Sesshyn kaltaiselle tyypille. :'D

Lampikohtauskin oli suuresti mieleeni, ja siinä Sesshyn ja Naran touhut vasta mielenkiintoisiksi menivätkin. Taitosi kuvailla asioita pääsi siinä taas oikeuksiinsa, tai ainakin juuri tuossa, kun Sesshy oli vielä menossa lampeen. Ihanaa, taiteellista tekstiä. ;_; En voi muuta kuin palvoa.
Eih, tuolla oli tuo mahtava repliikki, josta kerroit minulle! "No, et tiedä mitä nyt menetät. Tällaista vehjettä ei näe ihan joka päivä!" Nauroin sille tietty nytkin, varsinkin kun en osannut yhtään odottaa sitä tässä vaiheessa. Nara on ihanan häpeilemätönkin. n__n

Ah ja voi, nyt tuskailen mietteissäni Sesshyn suhteen, siis että mitä hän mahtaa nyt ajatella ja suunnitella Naran suhteen, kun tämä suutelikin häntä. Sesshyn tuntien on tosin helppo arvella, miten hän asiaan suhtautuu, ellet sitten tee jotain superyllättävää käännettä ja laita häntä ajattelemaan jotain aivan odottamatonta. :D Ja kun sanoit, että Nara on taas seme ja ettet voi enää edes ajatella häntä ukena, jos toinen osapuoli on Sesshy, niin yhdyn kyllä tuohon mielipiteeseen - koska Nara on niin seme, varsinkin tässä ficissä. Nyt sitten odotellaan, millaisiin mittoihin hänen sememäisyytensä menee.

Terve ja heipähei ja thänk jyy kommenteista molemmille.

sessane: No, itse asiassa alunperin minun piti laittaa heidät kittaamaan sakea, ei nyt ihan änkyräkänniin asti mutta kuitenkin (estot vähän vapautuisivatkröhöm). Saas nähdä tuleeko sitä kohtausta ollenkaan. Ja juu, minustakin on mukavaa kuvitella Sesshya uiskentelemassa. Heeh ja tiedän tuon repliikin olleen aika lailla humoristinen, mutta se sattui tulemaan erään kerran päähäni, eikä muutakaan sopivaa yhteyttä sen käyttämiselle ole luvassa, joten se tuli nyt sitten tähän.

Gilraen: Joo, voisit saman tien jättää myös korvat uuniluukun väliin! :---) Hmm...minusta Sesshy käyttää niitä upeita kynsiään ihan liian vähän, siksi hän onkin tässä varsinainen Rawok Raatelija (älkää kysykö XD). Nara onkin melkoisen häpeilemätön tällä kertaa. Itse asiassa tuntuu että se herra yrittää tehdä mitä mielii välittämättä siitä mitä minä suunnittelen...ööhjoo. Jei, joku muukin on sitä mieltä että Nara on seme. Niin hän on. Ja eipä muuta siitä aiheesta.

A/N: Jooh, tällä kertaa kestikin vähän kauemmin tämän luvun kanssa, kun en ollut kerinnyt kirjoittaa sitä yhtään tuon edellisen julkaisun aikaan. Menetin etumatkani, nyyh. Joten luvut ilmestyvät pienellä viiveellä nyt, sitä mukaa kun saan ne valmiiksi kirjoitettua.

--------------------------------------------------------------

4. luku


Tälläkään kertaa Sesshoumaru ei jäljittänyt Narakua, eikä ollut tietääkseenkään tämän hajusta, joka pilkahteli esiin minne tahansa hän menikin, niin että pian tuntui kuin osat olisivat vaihtuneet ja Naraku olisikin ollut etsijä ja hän itse se palkinto, joka vaivannäöstä seurasi. Hän oli aivan varma, että häntä ja hänen seuruettaan pidettiin tarkasti silmällä. Miksi Naraku tuhlasi häneen niin paljon aikaa, sen sijaan että olisi etsinyt Shikonista vielä puuttuvia sirpaleita? Siinä ei tuntunut olevan järkeä.
Samantekevää, onko siinä järkeä vai ei. Se ei kiinnosta minua vähääkään...
Yrityksistä huolimatta Sesshoumaru ei kuitenkaan pystynyt työntämään Narakua sivuun ajatuksistaan, eikä myöskään unohtamaan tämän huulten tuntua omillaan - puhumattakaan selkää hyväilevästä kädestä tai viileästä vartalosta, joka väkisin oli painunut kiinni hänen omaansa, niin että hän oli tuntenut yksityiskohtaisen tarkasti kaiken. Sen muistaminen sai näkymättömät, kylmät sormet viiltämään hänen selkäänsä, niin että hän oli melkein yhtä kiihtynyt sisimmässään kuin silloin, kun oli juuri poistunut lammelta. Kenelläkään ei ollut lupa koskea häneen sillä tavalla varoittamatta, siinä hän oli aina ennen ollut ehdoton. Kukaan ei saanut tulla häntä lähelle, ellei hän itse sitä haluaisi - eikä sellaista tilannetta ollut vielä tullut. Sen suhteen hän oli ollut varovainen. Tai oikeammin, hän ei ollut juurikaan antanut itselleen aikaa tai tilaisuutta perehtyä mihinkään sellaiseen, mitä Naraku selvästi oli ajatellut tehdessään sen mitä teki. Se oli hänelle täysin vierasta, niin ettei hän ollut osannut kuin poistua paikalta mitä pikimmiten. Mutta Naraku oli - raivostuttavaa kyllä - jälleen kerran ollut sietämättömän itsevarma ja hallinnut tilannetta mielivaltaisesti, eikä siitä voinut päätellä mitään muuta kuin että tämä oli tehnyt sellaista ennenkin... naisten vai miesten kanssa, sitä Sesshoumaru ei osannut sanoa, eikä halunnut enempää miettiäkään. Hän oli vihainen itselleen, kun oli taas jäänyt sillä tavalla alakynteen, ettei hän edes pystynyt unohtamaan koko välikohtausta ja vielä enemmän hän oli vihainen Narakulle, kun tämä oli pitänyt häntä pilkkanaan niin röyhkeästi.

Melko pian metsälammella tapahtuneen kohtaamisen jälkeen Sesshoumaru kuitenkin sai muuta ajateltavaa, sillä Rin oli käynyt epätavallisen hiljaiseksi ja tuntui väsyvän paljon aikaisempaa nopeammin. Aluksi Sesshoumaru ei edes huomannut mitään - hänelle se oli vain ihmisille ominaista heikkoutta, mutta kun tytön tila ei ottanut kohentuakseen parin päivän päästäkään, hän tiesi että se oli jotain muuta. Rinin iho oli kelmeä ja otsalla helmeili hikipisaroita, eikä Sesshoumarun tarvinnut kuin hipaista sormenpäillään tämän poskea, kun hän jo tunsi siitä hohkavan kuumuuden. Rin oli sairastunut. Jaken oli myös huomannut saman, muttei osannut tehdä juuri muuta kuin ihmetellä ja odottaa herransa osaavan ratkaista tilanteen jollakin ilveellä.
Mutta Sesshoumaru ei tiennyt mitään ihmisten sairauksista ja ensimmäistä kertaa elämässään hän kirosi mielessään tietämättömyyttään. Tätä hän ei voisi parantaa edes Tenseigalla. Rin tarvitsi oikeaa parantajaa ja sellaisia löytyi vain ihmiskylistä, jollaisen ohi he vastikään olivat menneet. Heti kun Jaken oli saanut juotettua tajuttomuuden partaalla horjuvalle Rinille viileää vettä, Sesshoumaru lähti kulkemaan heidän seuraamaansa reittiä taaksepäin, sillä muutakaan ei nyt voinut. Vain ihmiset osaisivat hoitaa kaltaistensa sairauksia, eikä Rin parantuisi ainakaan keskellä metsää ilman muuta lämmönlähdettä kuin iltanuotio. Sesshoumaru ei antanut sisintään nakertavan huolen näkyä kasvoiltaan, yritti vain olla kokonaan välittämättä siitä, mutta se sai hänet kuitenkin terästämään kuuloaan ja seuraamaan Rinin hiljaisia hengenvetoja, joiden välissä tämä kuului sopertavan hänen nimeään.

Päivästä oli ehtinyt kulua jo puolet, kun ihmisasutukset viimein tulivat taas näkyviin puiden takaa. Rin nukkui nyt kuumeisen unta ja Jaken puolestaan tuijotti herraansa odottavana.
"Jokaisessa ihmiskylässä on aina vähintäänkin yksi parantaja", Sesshoumaru sanoi, katseli talojen seassa liikuskelevia hahmoja ja tunsi kaihertavan huolen hieman hellittävän. "Vie hänet sinne ja odota siellä."
"Mutta minne te sitten menette, herrani?" Jaken kysyi, mutta saamatta vastausta.
"Mene", Sesshoumaru käski lujasti, tuhlaamatta aikaa selittelyyn. Hänet nähdessään ihmiset vain pakenisivat piiloihinsa tai yrittäisivät typeryyksissään karkottaa yookain tiehensä, jolloin heistä ei olisi mitään hyötyä. Jaken ei kysellyt enää mitään, vaan lähti kohti lähimpiä taloja vieden Ah-Unin ja Rinin mukanaan. Sesshoumaru katseli heidän loittonemistaan, tietäen jo ettei Rinillä olisi enää mitään hätää. Hän olisi tietysti voinut jäädä varmistamaan asian, mutta tuuli oli kantanut hänen luokseen tutun hajun, joka paljasti että heitä oli seurattu ja tarkkailtu koko ajan. Sitä hän ei ollut maininnut Jakenille, vaikka oli huomannut tuulen kuljettaman tuoksun jo hieman aiemmin. Siinä erottui heikosti kukkivien villiruusujen tuoksu, joka sai hänen huulensa polttelemaan kuin niitä olisi vastikään suudeltu. Ihmisten yookaipelko oli vain osasyy, miksi hän ei mennyt kylään itse. Hänellä ja Narakulla oli keskenään selvitettävää ja nyt oli tullut ratkaisujen aika.

Naraku ei edes yrittänyt salata olinpaikkaansa, vaan suorastaan pyysi Sesshoumarua seuraamaan hajuaan ja tulemaan hänen luokseen. Hän istuskeli rauhallisena sammalen verhoamalla kivellä syvempänä metsässä, jonne ihmisiä ei näkynyt eikä kuulunut, mustat hiukset kiharaisena putouksena hartioilla, jälleen tummiin pukeutuneena. Hän näki jo kaukaa Sesshoumarun ylvään hahmon ja odotti, että tämä tulisi tarpeeksi lähelle ennen kuin puhui.
"Sinä sitten jaksat huolehtia siitä pikku rääpäleestä, niin paljon kuin ihmisiä halveksitkin. Se on jotenkin suloista."
"Olet seurannut minua", Sesshoumaru sanoi lähes syyttävästi, kuin toinen olisi juuri jäänyt kiinni rikoksesta. Hän ei suostunut laskemaan katsettaan, vaan tuijotti välkkyviin punasilmiin ja näki hymyn piilevän niiden takana. Jo se yksin riitti kertomaan, että Narakukin muisteli heidän kohtaamistaan lammella.
"Pitihän minun nähdä mitä oikein puuhailet, kun et ole tehnyt elettäkään minun jäljittämisekseni", tämä sanoi venyttelevästi ja hymyili kuin ei olisi voinut enää pidätellä itseään. "Ja täällä sinä kaitset sairasta pikkupentua kuin mikäkin huolehtiva isä...ja joudut sitten turvautumaan ihmisten apuun yhden vaivaisen sairauden takia."
Huoli, jota Sesshoumaru väkisinkin oli tuntenut Rinin takia, tuntui kiristyvän tiukaksi suuttumuksen solmuksi hänen sisuksissaan, kun Naraku vain hymyili leppeää hymyään silmät ovelasti kiiluen. Hän naksautti kynsiään niin että niistä hohkasi vihreää valoa.
"Sinäkö sen aiheutit?" hänen matala äänensä kuulosti murahdukselta, mutta Naraku ei vaikuttanut hätkähtävän.
"Minä?" mies toisti ikään kuin kovinkin yllättyneenä syytöksestä. "En tietenkään. Minähän sanoin sinulle, etten vahingoittaisi sitä rääpälettä. Ihmiset ovat meitä herkempiä sairastumaan, Sesshoumaru. Ja sinä, hitto vie, rahtaat nulikkaa mukanasi vuorokauden ympäri vaikka ilma olisi kuinka kylmää. Ei mikään ihme, että tässä kävi näin."
Narakun äänensävy kiukutti Sesshoumarua entisestään, varsinkin kun hän tiesi että asia oli juuri niin kuin tämä oli sanonut - tietenkään Rinillä ei ihmisenä ja vielä lapsena ollut läheskään samanlaista vastustuskykyä kuin hänellä itsellään, mutta tätä ennen hän ei ollut kunnolla ajatellutkaan mitä se merkitsi. Ja jollain tapaa hän tunsi väkisinkin olevansa osittain vastuussa tytön tämänhetkisestä olotilasta, olkoonkin ettei se ollut tälle hengenvaaraksi.

"Mutta minä en tullut puhumaan mistään ihmiskakarasta", Naraku sanoi sitten ja hypähti notkeasti seisaalleen kiveltä. "Ja taatusti sinullakin on muuta mielessäsi."
Toisen vihjaava hymy sai Sesshoumarun ilmeen kiristymään.
"Älä luulekaan että onnistuisit toistamiseen pilkkaamaan minua sillä tavalla."
"Millä tavalla muka?" Naraku vastasi viattomasti, askeltaen suojattomana lähemmäs, jälleen yhtä itsevarmana kuin ennenkin. "Jos tarkoitat sitä pikku pusua, ei se ollut pilkkaa ensinkään."
"Pikku pusua?" Sesshoumaru tuhahti, venytteli sormiaan, jännitti kehonsa ja valmistautui pyyhkimään tuon itsevarman hymyn hanyoon kasvoilta. Tällä kertaa häntä ei niin vain yllätettäisi. "Siksikö sinä sitä nimität?"
Narakun hymy syveni. "Niin no, olet kyllä oikeassa. Se on liian vähättelevä ilmaisu niin kiihkeälle hetkelle, vai mitä?"
Sesshoumaru ei vastannut mitään, eikä enää odotellut, vaan syöksyi toisen kimppuun myrkkykynnet valmiina, vaivautumatta edes vetämään miekkaa vyöltään. Ei siihen miekkaa tarvittaisi, että hän maksaisi tuolle röyhkimykselle pari nöyryytystä takaisin. Hän näki yllättyneen pilkahduksen rubiininpunaisissa silmissä törmätessään Narakua päin ja viiltäessään tätä kynsillään niin että musta vaate repeytyi rintalastan kohdalta ja viillot ulottuivat ihoon saakka. He törmäsivät päin sammalkiveä ja pyörivät maassa kuin jossakin mielipuolisessa painiottelussa, kunnes Naraku jäi satimeen Sesshoumarun alle, yookain käsi kurkullaan ja toinen valmiina ratkaisevaan iskuun. Veriläiskät tahrivat hänen vaatteitaan ja kuristusote vaikeutti hengitystä, mutta hän ei pelännyt henkensä puolesta - tällä tavoin häntä ei edelleenkään pystyisi tappamaan. Mutta kipua hän saattoi slti tuntea siinä missä muutkin.
"Ei ihan sinun tapaistasi tapella kuin eläin, mutta onhan tässä vaihtelua", Naraku kähähti vaivoin, eikä pystynyt tukahduttamaan pientä hymyä, joka kiipesi hänen huulilleen. "Ilahduttavaa huomata, miten saan sinut kiihtymään pelkillä sanoilla niin paljon että menetät itsehillintäsi..."
"Sinä hävisit, Naraku", Sesshoumaru puuskahti synkästi ja hänen kynsiensä myrkky sai vihertävän valon hehkumaan toisen kasvoilla, joita kirjoi pitelemätön huvittuminen.
"Ainakin melkein", Naraku sanoi ja survaisi saman tien vapaan nyrkkinsä Sesshoumarun vatsaan ja iski toisella kädellä vaatteidensa laskoksiin piilottamansa helvetinherhiläisen piikin tämän arven merkitsemään käsivarteen.
"Jos olisit tapellut näin moukkamaisesti tarpeeksi usein, tietäisit ettei vastustajalle pidä sallia vapaita käsiä milloinkaan", hän ähkäisi kuristusotteen hellittäessä kaulastaan.
Myrkky vaikutti nopeasti ja sai Sesshoumarun näön sumenemaan kuin hän olisi tullut sokeaksi. Hän yritti tahdonvoimallaan estää lamauttavan vaikutuksen, mutta koko keho tuntui muuttuneen lyijynraskaaksi ja hänen tajuntansa hylkäsi hänet niin ettei hän ehtinyt edes kirota Narakua tämän tempusta. Musta verho lankesi maailman ylle, kun hänen kehonsa valahti veltoksi ja hän vaipui tajuttomuuteen Narakun käsivarsille.

* * *

Sesshoumaru havahtui toisiinsa risteileviin hajuihin, jotka kertoivat hänelle missä hän oli jo ennen kuin hän sai silmänsä auki. Vanhaan linnaan oli jäänyt iäkkäiden metsien ja kosteiden nurkkien haju ja siihen sekoittui Narakun tuttu tuoksu. Työläästi hän avasi silmänsä, erotti ensin vain kynttilöiden valonhehkun ja ikkunasta lankeavan iltaruskon, joka oli jo puoliksi vaipunut hämärään. Kääntäessään päätään hän näki vieressään kasan liinoja ja pienen, terävän tikarin. Pehmeä alusta myös antoi olettaa hänen makaavan jonkinlaisella ohuella patjalla tyyny päänsä alla. Mutta kun hän yritti ojentaa kättään noustakseen istumaan hän tajusi olevansa sidottu. Napakka köysi sitoi hänen ranteitaan ja piti kädet lukittuina vatsan päälle kuin rukoukseen aseteltuina.
Vaimea askeleiden ääni kertoi Narakun palanneen huoneeseen. Hän sytytti muutaman kynttilän lisää ja kumartui sitten Sesshoumarun vierelle, hymyillen tyytyväisenä kun näki tämän olevan hereillä.
"Näitkö hyviä unia, kaunokainen?" hän kysyi kiusoittelevasti, ojensi kättään ja sipaisi toisen kasvoille valahtaneen valkean hiussuortuvan syrjään. "Äläkä huoli, olen poistanut myrkyn suonistasi. Sinulle siitä ei edes ollut niin paljon vaaraa kuin siitä on esimerkiksi ihmisille. Sen vaikutukset lienevät jo lähes kokonaan haihtuneet."
Sesshoumaru kampesi itsensä väkisin istualleen ja yritti turhaan ulottua kynsillään ranteitaan sitoviin köysiin. Hän tunsi jo reaktiokykynsä palaavan lamaannuttavan myrkyn haihduttua verestään, mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, ellei hän saisi revityksi itseään köydestä vapaaksi.
"Etkö raaskinut antaa myrkyn saman tien tappaa minua, kerran sitä käytitkin?" hän tuhahti ylenkatseellisesti, kuin hänen hengissä pysymisensä olisi ollut vain todiste toisen pelkuruudesta. "Väitätkö ettet enää uskalla riistää toisilta henkeä?"
"Ei minulla ole mitään syytä tappaa sinua", Naraku sanoi tyynesti. "Enkö jo sanonut sinulle aiemmin? Minä en edes halua tappaa sinua. Ja tiedän, ettet sinäkään tahdo surmata minua."
"Älä luulekaan etten -"
"Kyllä minä luulen, totisesti luulen. Jos oikeasti tahtoisit minut hengiltä, kai sinunlaisesi voimakas yookai olisi jo tehnyt sen?"
Sesshoumaru nipisti huulensa yhteen, eikä vastannut mitään. Hänen mielessään välähtivät ne monet kerrat, jolloin he olivat ottaneet yhteen ja Naraku oli lopulta paennut paikalta ilman minkäänlaisia vakavampia vammoja. Ja hän itse oli antanut itselleen jatkuvasti uuden hyvän syyn pysytellä miehen kintereillä. Silti siinä oli ollut mukana enemmän sattumia kuin heidän kummankaan omaa tahtoa, sen hän vakuutti itselleen. Ja eikö hän muka voisi osoittaa Narakun luulot vääriksi koska tahansa? Eikö hän voisikin lopettaa kaiken löytämällä keinon, jolla Shikonin voimia hallitsevan, poikkeuksellisen vahvan hanyoon saattoi tappaa? Siihen kaikki päättyisi...
Ja mitä sinulla sen jälkeen enää olisi?

Sesshoumaru ei osannut vastata mielensä esittämään kysymykseen, vaikka hän kuinka yritti vakuutella itselleen Narakun olevan väärässä. Ja yhtäkkiä hän ei tuntunut enää lainkaan tietävän, mitä halusi. Lähinnä vain välttääkseen punasilmien tiiviin tuijotuksen hän käänsi päätään ja näki ikkunan viereen heitetyn kasan, jossa lojuivat hänen mokomokonsa, miekkansa ja rintapanssarinsa. Jopa hänen vyöllään kantamansa nauha oli riisuttu, niin ettei hänellä ollut muuta kuin ohutta valkoista kangasta ihonsa suojana.
"Ah, niin", Naraku sanoi äkisti kuin olisi juuri muistanut jotakin, nousi ja meni huoneen ovelle. "On jotain mitä varmasti tahdot nähdä."
Hän päästi kauttaaltaan valkoisen olennon sisään, sen saman, jonka Sesshoumaru oli viimeksikin nähnyt. Kanna seisahtui yookaita lähelle ja nosti käsissään kantamaansa pyöreää peiliä, niin että sen heijastamat epäääräiset värit ja muodot tarkentuivat ja muodostivat niin selkeän kuvan että tuntui kuin olisi katsellut suoraan ikkunasta sisälle taloon, jossa huivipäinen ihmisnainen juotti vuoteessa istuvalle, viltteihin kääritylle mustatukkaiselle pikkutytölle jotakin höyryävän kuumaa juomaa. Sesshoumaru tuijotti kuumeista punaa Rinin poskilla ja hymyä, jonka tämä auttajalleen soi ja joka oli niin samanlainen kuin ne lukuisat hymyt, joita hän itsekin oli osakseen saanut, eikä hän voinut olla ajattelematta samaa mitä oli ajatellut monesti aiemminkin - Rin oli ihminen ja ihmiset tarvitsivat toisiaan. Lapset tarvitsivat vanhempiaan. Eikä Sesshoumaru ollut aikonut kasvattaa tätä lasta aikuisikään saakka.
"Näetkös?" Naraku sanoi, kun Kanna oli taas lähtenyt yhtä hiljaisena kuin aina. "Sinun suojattisi on hyvissä voimissa ihmisten hoivissa. Hän näytti jopa tyytyväiseltä, eikö? En ymmärrä mikset vain jätä häntä kaltaistensa luo."
"Se ei ole sinun asiasi", Sesshoumaru murahti ja työnsi ajatuksen pois mielestään toistaiseksi. Hän voisi tehdä ratkaisunsa sen asian suhteen myöhemmin, kun Rin olisi parantunut... Kun hän ensinnäkin olisi selvittänyt välinsä Narakun kanssa. Hän tiesi, ettei voisi tai ylipäätään pääsisi lähtemään tästä kirotusta linnasta, ennen kuin kaikki olisi selvää. Kuitenkin tuntui siltä, että asiat vain mutkistuivat koko ajan enemmän, sillä hän ei saanut Narakusta mitään selvää. Tuntui melkein siltä kuin tämä olisi tehnyt kaikkensa saattaakseen hänet hämilleen...

Toisin kuin Sesshoumaru oletti, Naraku ei lähtenytkään huoneesta, vaan meni ikkunalle ja kaatoi kannusta juomaa, joka tällä kertaa ei ollut sakea vaan puhdasta vettä. Hetken hän seisoi selin ikkunasta kajastavaan iltahämyyn ja katseli Sesshoumarun kauniita kasvoja, joita hallitsi varautunut, lähes epäluuloinen ilme. Ja hän tiesi, ettei tämä ollut lainkaan niin varma itsestään ja tunteistaan kuin antoi olettaa, ei varsinkaan hänen seurassaan. Sesshoumaru oli kuin lukittu arkku, joka telkesi sisälleen kaiken, jokaisen vähänkin voimakkaamman tunteen, ja jonka avaamiseen tarvittiin juuri oikeanlainen avain.
"Juohan tästä", hän sanoi, polvistui yookain vierelle ja tarjosi juomakuppia. Kun tämä piti suunsa itsepäisesti kiinni, hän naurahti ja lisäsi: "Ei se ole myrkytettyä."
Hän vei kätensä Sesshoumarun niskaan ja kallisti kupin reunaa tämän suuta vasten, jolloin mies tuntui äkkiä muuttavan mielensä, raotti huuliaan ja joi, pitäen kultaisen katseensa tiiviisti Narakun kasvoissa. Viileä vesi vilvoitti kurkkua ja vei pois myrkyn viimeisimmätkin vaikutukset. Kuin kokeeksi Sesshoumaru yritti katkaista käsiään sitovan köyden jännittämällä niitä eri suuntiin, mutta tuloksetta.
"Mikset irrota tätä, jos kerran olet niin varma siitä etten aio tappaa sinua?" hän puuskahti kohottaen käsiään ja turhautuminen kuului vahvana hänen äänestään.
"Se on vain varotoimi", Naraku sanoi, laski tyhjän kupin sivuun, muttei vetänyt kättään toisen niskalta pois. "Sitten kun olet myöntänyt myös itsellesi minun olevan oikeassa, irrotan köyden."
Hän hieroi sormillaan niskan pehmeää ihoa ja asettui niin, että istui nyt hajareisin toisen päällä. Sesshoumaru tempaisi taas kahlettaan kuin haluten tyrkätä hänet sivuun, mutta hän tunsi kyllä, miten tämän koko keho oli jännittynyt kuin jousenjänteelle asetettu nuoli valmiina lentoon.
"Minusta melkein tuntuu että voisimme ottaa uusiksi sen mitä lammella tapahtui", hän sanoi silkkisesti ja juoksutti sormiaan valkeiden hiusten läpi. "Sinä väitit, että tappaisit minut, jos tekisin sen uudestaan, mutta luulenpa sen olleen pelkkä tyhjä uhkaus. Nytkin olet jäykkä kuin rautakanki...ja pian varmasti yhtä kova."
Sesshoumaru käänsi päätään Narakun nojautuessa eteenpäin, mutta tämä ei painanutkaan huuliaan hänen suulleen, kuten hän oletti, vaan kaulalleen ja lipoi sitä kielellään melkein leikkisästi. Hänestä tuntui kuin jääpala olisi pudonnut hänen niskaansa ja valunut kylmänä pitkin selkää, kun Naraku puri kipeästi hänen ihoaan, kostutti sitä kielellään ja imi huulillaan niin että hän pystyi melkein aistimaan, miten siihen piirtyi jälki. Jotenkin miehen kylmä käsi oli onnistunut sujahtamaan hänen vaatteensa alle ja uusi värinä koetteli häntä, kun tämän sormet vaelsivat hyisenä viimana hänen kylkiluitaan tunnustellen yhä vain alemmas, liukuivat pakkasena iholla aina vatsalle asti ja pysähtyivät tarkoituksella siihen.

"Olisit edes vähän enemmän mukana tässä", Naraku sanoi leppeästi kohottaessaan päätään, punaiset silmät tummuneina kuin valtimosta laskettu veri.
"Älä koske minuun", Sesshoumaru vastusti hiljaa, vaikka tiesi, ettei niillä sanoilla olisi mitään merkitystä. Ne olivat kuitenkin ainoa keino yrittää hallita tapahtumia.
"Miksi en saisi koskea?" Narakun ääni oli puhtaasti huvittunut. "Sinä et huijaa minua tuollaisilla puheilla, ikään kuin et oikeasti kuollaksesi haluaisi sitä."
"Se ei ole...sopivaa." Sesshoumaru ei katsonut noihin punaisiin silmiin, hän vaistosi kyllä naurun, joka niissä välkkyi ja naurun takana sen nälkäisen pedon ilmeen, jolla Naraku häntä katsoi. Se ei ollut sopivaa. Eikä sekään, miten tämä häntä kosketti ja miten jossakin hänen sisällään tunnistamattomien tunteiden meri alkoi jälleen kuohuta ja aaltoilla sen seurauksena.
"Sopivaa?" Naraku toisti matalasti naurahtaen ja pyöritteli toisen silkkisuortuvaa sormissaan. Hänen toinen kätensä viipyili edelleen tämän vatsalla navan alla ja hän näki kyllä Sesshoumarun kultaisista silmistä, ettei kosketus ollut aivan yhdentekevä. Eikä taatusti niin vastenmielinen kuin tämä yritti väittää hänelle ja itselleenkin...
"Älä viitsi naurattaa. Oletko muka ennenkään vaatinut rakastajiltasi jotenkin erityisen siveellistä käytöstä?"
Sesshoumaru ei sanonut mitään, tuijotti vain eteensä kireä ilme virheettömillä nukenkasvoillaan. Naraku kallisti päätään, veti kätensä toisen iholta ja tarttui tätä leuasta, pakotti kultaisten silmien katseen kohtaamaan hänen kasvoilleen puhkeavan riemun.
"Tämäpä vasta mielenkiintoinen yllätys", hän sanoi hiljaa ja hymyili tavattoman ilahtuneesti. "Sinulla ei olekaan vielä ollut ketään. Suuri yookai Sesshoumaru ei ole kokenut vielä mitään!"
Naraku sai asian kuulostamaan siltä kuin se olisi maailman huvittavin juttu, mutta Sesshoumarua ei naurattanut vähääkään. Yhdellä vähättelevällä lauseella hänet oli pudotettu alempaan asemaan, niin kuin kokemattomuus olisi ollut heikkous - ja Narakun seurassa se todella oli, sillä hän saattoi vain joko vastustaa tämän yrityksiä tai antautua niille, eikä muita vaihtoehtoja juuri jäänyt. Mutta koskaan Sesshoumaru ei ollut kuvitellutkaan, että tekisi yhtään mitään mustahiuksisen hanyoon kanssa. Ei hän oikeastaan ollut kuvitellut tekevänsä sellaista kenenkään kanssa, paljastavansa itsestään niin paljon, jakavansa itseään jonkun toisen kanssa, niin että tuntuisi kuin olisi luovuttanut itsensä toisen käsiin. Oli aina tuntunut paljon helpommalta ja jollain tapaa turvallisemmalta vain pysytellä omissa oloissaan....siten kukaan ei ainakaan saanut hänestä ylivaltaa.
Ja siinä Naraku nyt nauroi hänelle ja hänen valinnalleen ikään kuin se olisi ollut pelkästään säälittävää. Pahinta oli, että jossain sisällään hän tunsi pienen kirpaisun, pienen häpeän tunteen siitä ettei ollut ottanut selvää tästä ainoasta asiasta, joka oli pysynyt hänelle tuntemattomana.

"Varmasti sinulle olisi tarjoutunut tilaisuuksia tyydyttää tarpeesi, jos olisit vain vihjaissutkin siihen suuntaan", Naraku sanoi, nousi toisen päältä ja kiersi verkkaisesti tämän selän taakse, pitäen kättään tämän hartioilla koko ajan. "Onko sinulla niin vaativa maku, ettei kukaan kelpaa? Vai etkö ole kiinnostunut ainakaan naisista sillä tavalla?"
"Minun ei tarvitse selitellä sinulle", Sesshoumaru puuskahti, yritti peittää epämukavan olonsa ärhentelyn alle ja myös sen, kuinka lähelle totuutta toinen oli osunut. Sillä hän ei muistanut ainuttakaan kertaa, jolloin olisi viehättynyt naisesta millään lailla - eikä sen paremmin miehistäkään. Sellainen ei kerta kaikkiaan ollut sopinut hänen suojattuun maailmaansa, jonka rajoja Naraku oli jo alkanut toimillaan rikkoa.
"Ei tarvitsekaan, niin", tämä myönsi ja siveli sormillaan kapean kaulan kaarta. "Mutta minä voin jo arvata muutenkin. Jos asia olisi toisin, sinä olisit jo kellistänyt Kaguran silloin aikoinaan. Se ämmähän suorastaan palvoi sinua - mutta sinä et tehnyt muuta kuin katselit hänen kuolemaansa ja sait sitä myöten uuden aseen."
Narakun sanat liikauttivat jotain Sesshoumarun muistissa, houkuttelivat esiin kuvan kukkaisesta niitystä ja kuolevasta naisesta, joka niin kiitollisena oli hymyillyt hänelle. Hän muisti sisällään läikähtäneen uuden tunteen, kun hän oli nähnyt toisen ponnistelujen oman vapautensa suhteen menevän hukkaan. Sääliä se oli nimenomaan ollut, vain sääliä. Eikä hän ollut koskaan ajatellut, että nainen voisi merkitä mitään enempää.
"Älä puhu niin kuin tietäisit siitä mitään", hän murahti. "Minä en ole sellainen kuin sinä."
"Päinvastoin, Sesshoumaru, me olemme pohjimmiltamme hyvinkin samanlaisia", Naraku sanoi ja kiersi takaisin toisen näköpiiriin. "Minäkään en pahemmin naisista piittaa. Ja usko pois, olen ollut heidänkin kanssaan. Minulla on ollut aikaa silloin kun liikuin erilaisissa valeasuissa. Naisten kanssa se on aina niin samanlaista..."
Hän vaikeni hetkeksi, poimi liinapinon viereen jättämänsä tikarin ja pyöritteli sitä käsissään niin että kynttilänvalo heijastui sen kiiltävästä terästä.
"Naisten kanssa se on niin samanlaista, mutta odotahan kun itse saat jonkun sisällesi...Se vasta on hurmaavin tunne maailmassa."
Sesshoumaru tunsi kuumotuksen kaulallaan juuri sillä kohtaa, mistä Narakun huulet olivat häntä hyväilleet, kuin ihoon olisi painettu polttomerkki muistoksi tämän kosketuksesta. Miehen kasvot jäivät puolittain varjoon, kun tämä seisoi siinä tikari kädessään ja katseli häntä, mutta silti hän erotti tämän kiiluvat, verenväriset silmät, joiden ilme oli jälleen kuin nälkäisellä pedolla. Ja hän tiesi, mitä Naraku äänettömästi halusi sanoa.
Juuri sen hurmaavan tunteen minä aion näyttää sinullekin.

-----------------------------------------------------------------

A/N: Tsuupadutsapadu...olkaati hyväti. Jotenkin tuntuu että koko ficci yrittää tehdä minulle spartanit ja riistäytyä käsistä, mutta koetan katsoa ettei niin käy. Arvioisin että tästä tulee suunnilleen MSI:n pituinen. En ainakaan suunnittele tekeväni tästä sen pidempää. Saattaa jäädä lyhyemmäksikin, öh. Ja jei pääsimme turhakekolmikosta eroon, osittain siksi etten keksinyt mitä heistä muka voisi kirjoittaa. He olisivat vain tiellä |D

Jeij. Uusi luku. Olen... en nyt sanaton, mutten myöskään oikein tiedä mistä aloittaa.
Sesshystä sai aikalailla vahvan käsityksen tämän luvun pohjalta. Tapa jolla hän huolehti Rinistä oli tosiaan aika suloista. Olin erittäin iloinen että hoidit nuo turhakkeet tieltä tuolla tavalla. Vähän vaihtelua siihen, että heidät aina vain tapettaisiin. Nyt odottelenkin mielenkiinnolla että jääkö Rin sinne kylään lopullisesti jossain vaiheessa.
Noh, Sesshystä sitten vielä lisää. Hän heittäytyi yllättävän siveelliseksi. Onhan se tosin odotettavaakin kun kerta on kokematon ja näin. Sinäänsä hieman säälin häntä, sillä Narakusta olet tehnyt niin vahvan semen, että alan jo pelätä kuinka ukemaiseksi Sesshy vielä joutuu. Toivon ettei hän loppujen lopuksi ole niin kauhean avuton. Naran koko olemus sanoineen eleineen suorastaan huutaa "olen seme!". Saas nyt sitten nähdä että mihinkä nuo lopun tapahtumat johtavat.

Muutama virhe:

vuorokauden ympäri

omaa tahtoa

Öörrr... mitäs vielä. Oikeastaan luvun sisällöstä ei ole tuon enempää sanottavaa. Luku itsessään oli sopivan pitkä, mutta vähän lyhyempikin olisi mennyt. Tavassasi kirjoittaa ei edelleenkään ole moittimista ja jos tämä nyt venyy sinne MSI:n mittoihin niin olen suorastaan taivaassa. Tämä onkin ainoita ficcejä mitä tällä hetkellä aktiivisesti jaksan seurailla. Jatkoa odottelen.

Ihanaa. ♥ Sisälläni heräilee taas pieni Sess/Nar-fanityttönen.

Tästä luvusta ei ainakaan monipuolisuutta puuttunut. Sen panin merkille tuossa loppupuolella, jolloin fangirlismi-kohtaus oli jo käynnissä ja hehkutin Naran ilkeilyjä näytön tältä puolen kuin hullu (onneksi olen yksin kotona). Tässä vain tuntui tapahtuvan niin paljon ja niin toisistaan poikkeavia kohtauksia, että jippii, saat kakkupalan halauksen ja tuhansien kiitosten kera. :D Sinun pitäisi ihan tosissaan tehdä sellainen kirja, johon kokoat kaikki Sess/Nar-ficcisi, sitten se tulisi myyntiin aivan upeissa kansissa ja minä ostaisin sen, vaikka se maksaisi kolmetuhatta euroa, sillä nämä ovat yksinkertaisesti niin ihanaa luettavaa. *Väsy*

Enpä voi kuin toimia sessanen epävirallisena kaikuna ja todeta, että oli varsin miellyttävää ja vaihtelevaa, kun turhakekolmikko (onko tuo nyt niiden virallinen nimitys? :D) saatiin pois Sesshyn jaloista pyörimästä täll' tavalla. Selitin kyllä aikaisemmin siitä, miten tyydyttävää olisi, jos Jaken, Rin ja Ah-Un kuolisivat, mutta tämäkin ratkaisu toimii ja itse asiassa kuolemaa paremmin. Eipähän tarvinnut laittaa Sesshya käymään läpi Rinin menettämisestä aiheutuvaa tuskaa. Eli jippii taas, täältä tulee lisää kakkua ja halauksia ja kiitoksia, kun teit tällä tavalla. Onnistuin itse asiassa yllättymäänkin hieman. En missään vaiheessa odottanut, että Rin menisi sairastumaan ja joutuisi siitä hyvästä jäämään ihmisten hoidettavaksi.

Sain tosiaan aika moneen otteeseen kiksejä tätä lukiessani, ja tuo Sesshyn ja Naran pikku tappelu kuului niihin hetkiin, jolloin niitä sain. Hekottelin sananvalinnoillesi siinä, kun he alkoivat pyöriä "kuin jossakin mielipuolisessa painiottelussa". Mielikuva oli aika levoton. Olin jo ihan varma, että Nara onnistuisi saamaan Sesshyn alleen ja siinä tulisi suudelma number två, mutta tuokin lopputulos miellytti. Sesshy kuristamassa Naraa on sekin aika herkullista. Minussahan on vähän sadistin vikaa... Mutta joo, tuo tosiaan toimi ja yllätyin - taas - kun Nara päihitti Sesshyn helvetinherhiläisen piikillä. Tuli sellainen olo, että "pyhä Hera, Narahan on voimakkaampi kuin Sesshy!", vaikka eihän asia ihan noin olekaan. Hän on vain niin ihanan ovela, että pääsee helposti toisen niskan päälle. ^.^ Ja siksi pidänkin hänestä tässä niin riivatusti.

Lopun pieni lemmiskelykohtaus (lemmiskely = varmaan kauheimpia sanoja koskaan) oli sitten se, josta varmaan eniten pidin. Sesshy käyttäytyi kuten häneltä saattoi odottaakin, ja se sopii hänelle erinomaisesti. Vaikea kuvitella, että hän olisi innostunut tosissaan Naran puuhista tuossa vaiheessa ja lähtenyt niihin mukaan hullunkiilto silmissään, mikä taas olisi Naralta ihan ymmärrettävä tapa reagoida. Huomasin muuten, että hän puuskahteli tässä aika usein. Siis tuota "puuskahti"-sanaa oli toistettu silmiinpistävän usein (kauhea tragedia).
Nara taas... en jaksa toistaa itseäni, mutta toistan silti: minä rakastan sitä miestä. Jotenkin hän tuntuu hakkaavan Sesshyn 10-0 tässä ficissä kaikin puolin, eritoten siinä mielessä, miten hän valitsee sanansa. Örrh, joku paras pahis ikinä. ♥ Ja oli muuten aika häijy heitto tuo Kaguraan liittyvä repliikki, Sesshyn asemassa olisin viimeistään siinä vaiheessa hiillostunut hengiltä.

Virheitä löysin kolmisen kappaletta.

Kenelläkään

Pehmeä? Tai joku vastaava, en edes ole ihan varma. *Täydellisessä vireessä ja niin edelleen*

... ja n perään. :)

Miau, ei kai tästä tämän enempää järkevää sanottavaa löydy. Paitsi että tämä(kin) vain paranee edetessään, omomom. ^_^ To be continued, kuten aina. Ja pahoittelen noita sulkumerkkejä, olen oikeasti koukussa niihin.

Kiitos kommenteistanne.

sessane: Mmm... niin, itse asiassa turhakekolmikon tappaminen ei käynyt missään vaiheessa mielessäni. Se vain saisi Sesshyn vihaamaan Naraa ja se nyt ei oikein tähän käy (enkä myöskään jaksanut alkaa selostamaan angsti-Sesshyn tunnelmista Rinin kuoltua). Se, jääkö Rin sinne ihmisten luo vai ei, selvinnee sitten jossain vaiheessa ficciä. Ja Nara totta tosiaan on yyberseme tässä, mutta toivottavasti saan pidettyä hänet aisoissa...joosiis, Sesshysta ei ole tarkoitus tulla liian ukea. Vaikka alkuun hän onkin tuommoinen vastusteleva, kuten asiaan kuuluu. Enkä minä ainakaan osannut kuvitella häntä vain tuijottamaan häpeilemättömästi Naraa kun tämä heittää housut kinttuun, joten siksi hän oli niin siveellinen eikä katsonut. Ja muutenkin.

Gilraen: Valitettavasti ei tuo loistelias kirjaidea taida toteutua, tai minut haastettaisiin tekijänoikeuslakien perusteella oikeuteen kun rahastan toisen keksimillä hahmoilla. Sinä voisit piirtää siihen kirjaan sen kannen sitten! Joo, turhakekolmikolle kävi nyt näin, sainpahan ne pois jaloista pyörimästä. Ja kuten edellä sanoin, Rinin nyrjähtäminen ei olisi tähän kuvioon sopinut ollenkaan. Riittää että olen jo yhdessä ficissä selittänyt tuskaisesta Sesshysta oikein kunnolla. Itse asiassa minä rupesin miettimään, miksei Rin ole ikinä sairastellut eikä saanut edes flunssaa tai mitään, vaikkei hällä ole edes turkista lämmittämässä kylmllä ilmoilla tms. Ja juu, noiden tappelujen perusteella Nara vaikuttaa vahvemmalta, mutta hän vain käyttää huijauskeinoja voittaakseen. Örrh ja Sesshyn innostuminen Naran esileikeistä tuossa vaiheessa ei oikein ehkä olisi ollut uskottavaa, ainahan se pitää ensin vähän vastustella. Höh mitä, vai oli yhtä sanaa toistettu liikaa? Yhyy, en olekaan niin täydellinen kirjoittaja.

Anteeksi, en laittanut jatkoa, tulinpahan vain vastaamaan kommentteihin ja ilmoittamaan (ettei tarvitse ihmetellä) että jatkon tulemisessa saattaakin kestää nyt vähän kauemmin, kun on tällä hetkellä muita asioita käsiteltävänä enkä tiedä miten pystyn keskittymään tämän kirjoittamiseen. En kuitenkaan aio jättää kesken, joten toivottavasti joku edes jaksaisi lukea loppuun saakka vaikka kestäisi kuinka kauan ennen kuin viimeiseen lukuun asti päästään. Että tällaista.

Eiku perkule, se oli se jatko-osa XD mulla on oikeesti hei hyvä muisti!

Mut siis. Sain vihdoin itteni lukemaan tän ajan tasalle. Hiton upeeta tekstiä, en sitten kertakaikkiaan ikinä kyllästy lukemaan tästä! Toi kolmannen luvun kylpykohta oli jotain ylisulosta, rakastan ♥ joitakin kirjotusvirheitä löysin, mut en jaksa perehtyä niihin. Muuten en keksi tästä mitään valitettavaa, koukussa olen ja nii ees päin.

Jatkoa!

Anricallekin kiitos kommentista. Kylpykohdasta pidin kieltämättä itsekin (mielikuvat~) ja jatkoa tulee sitten nyt. Ei minulta kestänytkään kuin kuukasi saada sitä tänne, öh.

A/N: Olen vihdoin saanut taas jotain aikaiseksi. Tuppaa vaan välillä tulemaan sellainen tunne että olen sössinyt tämän kanssa ihan kivasti, olisikohan pitänyt suunnitella vähän paremmin ja rikastuttaa sisältöä...mutta ei voi mitään, paha enää tässä vaiheessa ryhtyä korjailemaan. Ei tähän nyt kuitenkaan ole enää montaa lukua luultavastikaan tulossa, enkä halua jättää kesken. Teen parhaani pitääkseni tämän siedettävästi kasassa.

------------------------------------------------

5. luku

Ikkunan takana viimeinenkin muisto päivänvalosta hiipui kuin loppuunpalavan kynttilän liekki. Sisällä huoneessa valoa yhä riitti, mutta hennossa lepattavassa tulessa ei ollut auringonsäteiden kirkkautta, eikä lämpöä ja se antoi aivan liikaa tilaa varjoille. Sesshoumaru ei pelännyt pimeää, eikä myöskään juuri auringossa viihtynyt, mutta sillä hetkellä hän kaipasi sen sokaisevaa valoa, joka karkotti varjot pois, joka ei antanut tilaisuutta kätkeytymiselle. Varjot olivat ottaneet tämän avaran huoneen valtaansa ja tekivät siitä hämyisen, uhkaavan, puoliksi piilotetun ja Narakun oli aivan liian helppoa jättäytyä kynttilänvalon ulkopuolelle, niin että tämän tummat vaatteet ja sysimustat hiukset yhtyivät seinillä hiiviskeleviin varjokuviin ja punaiset pedon silmät tuijottivat niin kirkkaina, niin vangitsevina, kuin verellä maalatut marmorikuulat.
Sesshoumarun katsellessa levottomana Naraku liikahti paikaltaan, käveli ääneti kuin eläväksi muuttunut varjo ja puhalsi pari kynttilää sammuksiin, niin että huone muuttui astetta hämärämmäksi ja täyttyi savun hajusta. Seurattuaan hetken katseellaan harmaan, ohuen savuvanan kiemurtelua kohti kattoa Naraku sammutti melkein kaikki kynttilät, kunnes valaisemaan jäi yksi ainoa lepattava liekki, eikä se tuntunut Sesshoumarusta lainkaan riittävältä. Hämärä huone vain kasvatti hänen rauhattomuuttaan, kun Naraku kiepautti tikaria hoikissa sormissaan ja palasi hänen viereensä, polvistui hänen taakseen ja kumartui kiinni hänen selkäänsä, niin että hän kuuli tämän kuuman hengityksen korvassaan.
”Yhtä asiaa olen miettinyt, Sesshoumaru...” mies kuiskasi, valutti toisen valkoista vaatetta alemmas, siten että vasen olkapää paljastui kokonaan. ”Sinä pidättelet itseäsi niin tiukasti, etten voi olla ihmettelemättä tunnetko todellakin mieluummin kipua kuin mielihyvää.”
Hitaasti Naraku ujutti oikean kätensä Sesshoumarun hartian yli ja painoi tikarin kylmän terän tämän paljasta olkaa vasten, samalla kun nuolaisi leikitellen valkean kaulan aistiherkkää ihoa.
”Miten on?” hän hymisi miehen korvaan. ”Minä osaan tuottaa sinulle kipua siinä missä nautintoakin. Kumpaa sinä haluat, ylhäisyys?”

Hän painoi terää lujemmin ihoa vasten ja viilsi hitaasti haavan solisluun poikki, niin että helakanpunainen verivana tahrasi virheettömän, vahanvalkean ihon ja Sesshoumaru puraisi huultaan viillon aiheuttaessa terävän kivun sävähdyksen hänen kehoonsa. Mutta Naraku ei suinkaan saanut vielä tarpeekseen, vaan tarttui hänen käsivarteensa ja viilsi tikarilla vanhaa arpea, jolloin se ratkesi puoliksi auki ja veri tihkui esiin. Sesshoumaru puri huultaan entistä lujempaa, kieltäytyi ilmaisemasta kipuaan edes pienellä henkäyksellä, sillä juuri sitä hän tiesi toisen odottavan.
”Etkö vastaa, vai?” Naraku kuiskutti. ”Etkö tunnusta sen tekevän kipeää? Eihän sinun tarvitse esittää enää mitään, helvettí. Anna tulla vain, tunnusta että se sattuu. Että haluat jotain muuta.”
”Et pysty pakottamaan minua mihinkään”, Sesshoumaru sanoi lujasti yhteenpurtujen hampaidensa lomasta, kuvitteli hetken miten katkoisi ranteitaan puristavat köydet ja puristaisi kätensä Narakun kurkulle, tuottaisi vuorostaan kipua tälle...näyttäisi, ettei hän todellisuudessa ollut aivan avuton.
”Minä en aiokaan pakottaa”, Naraku naurahti matalasti ja siirsi kättään niin, että tikarin veren tahrima terä liikkui nyt yookain kaulalla, vain hiuksenhienosti ihoa koskettaen. ”Siihen ei tule tarvetta.”
Sesshoumaru tunsi hyvinkin selvästi tikarin kylmän terän kosketuksen ja torjui mielestään kuvan, jonka se hänen mieleensä toi: kuinka siististi ja helposti veri valahtaisi hänen auki viilletystä kurkustaan ja päättäisi kaiken. Niin säälittävää loppua hän ei itselleen halunnut ja tiesi, ettei sellaista saisikaan, sillä muutoin Naraku olisi jo lopettanut jaarittelunsa ja surmannut hänet. Mies ei halunnut hänen kuolemaansa, aivan kuten oli itse jo sanonutkin, vaan jotain muuta sen sijaan ja sitä kohti kaikki tämä leikkiminen oli johtamassa. Hän tiesi sen jo, muttei pystynyt mitenkään estämään toisen aikeita...eikä myöskään sisäisen merensä rauhatonta kuohuntaa, joka tuntui enteilevän myrskyä. Sitä myrskyä, jonka hän oli sulkenut elämästään pois aina aikaisemmin.

Sitten tikarin tappava terä oli vedetty pois ja Sesshoumaru pystyi jälleen hengittämään vapaammin. Hänen ihoaan kirveli siitä mistä ase oli viiltänyt, mutta vieläkään hän ei sallinut kivun henkäysten paeta suustaan. Siitä huolimatta Naraku tuntui tietävän että häneen sattui, sillä tämä nouti vesikannun, kasteli yhtä lattialle viskatuista liinoista sen sisällöllä ja painoi sen sitten verta vuotavia haavoja vasten. Vesi viilensi kirvelyä ja puhdisti pois punaiset tahrat, mutta ihoon jääneitä tuoreita, yhä punertavia viiltohaavoja se ei hävittänyt.
”Sääli turmella kaunista ihoasi”, Naraku sanoi samalla kun pyyhki liinan kuivalla päällä vesipisarat haavojen päältä. ”Mutta itse jätit minuun samanlaiset jäljet.”
Hän heitti rätin sivuun, tarttui paitaansa ja veti sen laskosta sivuun, niin että luisevaan rintakehään jääneet haaleat viiltohaavat, jotka hän oli hieman aiemmin saanut Sesshoumarun kynsistä, tulivat näkyviin.
”Oletko nyt tyytyväinen?” yookai puhahti. ”Luulet päässeesi tasoihin kanssani, vaikka tarvitset aseen pystyäksesi tekemään minulle mitään.”
Sesshoumaru tiesi vain ärsyttävänsä toista sen sijaan, että olisi lausunut totuuden. Vain ruumiillisen vamman tuottamiseen Naraku ehkä tarvitsikin jonkin apuvälineen, sillä tämän todellisena aseena toimivat nuo hypnoottiset, petomaiset silmät, joiden verenpunaan hän miltei hukkui joka kerta joutuessaan tuijottamaan niiden syvyyksiin liian pitkään, nuo vaativat, ahnaat huulet, jotka väkisin halusivat tutustua hänen ihoonsa ja nuo kylmät, määrätietoiset kädet, jotka vaelsivat kuin tutkimusmatkailijat hänen kehollaan ja löysivät tiensä sinne, missä hänen aistinsa olivat herkimmillään... Juuri ne olivat oikeasti Narakun vahvimmat, vaarallisimmat aseet, joita tämä käytti taitavasti hyväkseen kaataakseen Sesshoumarun viimeisenkin suojamuurin, herättääkseen hänen sisäisen merensä eloon ja kaikki neh allitsemattomat tunteet sen myötä. Mutta sitä hän ei osannut arvailla, miksi Naraku oli ryhtynyt tähän leikkiin, yritti niin kiihkeästi saada hänet syttymään...saattoiko se olla pelkkää kiusantekoa, jokin juoni vai jotain muuta?

”Tyytyväinen?” Naraku toisti mietteliäästi, niin kuin olisi joutunut kovasti pohtimaan vastaustaan, vaikka hänen silmiinsä oli jo syttynyt sama saalistajan katse, joka niissä oli ollut silloin metsälammellakin. Se katse nostatti Sesshoumarussa ristiriitaisen tarpeen tuhota nuo verisilmät ja toisaalta jäädä vain palamaan niiden punaiseen tuleen, kunnes hänestä ei olisi jäljellä kuin pelkkää tuhkaa.
”Pelkkä sinun viiltelysi ei vielä läheskään tee minua tyytyväiseksi”, Naraku jatkoi, painoi kätensä Sesshoumarun reisille ja pakotti tämän levittämään hieman jalkojaan. Hän aavisti liikkeen jo ennen kuin toinen ehti kunnolla tehdä mitään ja tarttui tätä yhteensidotuista ranteista ennen kuin nyrkkiin puristetut kädet olisivat lyöneet häneltä ilmat keuhkoista. Jälleen kerran Sesshoumaru pakeni kuoreensa, kahlitsi kaikki tunteensa ja torjui hänen läheisyyttään, mutta ei se mitään, hän oli varautunut juuri tällaiseen...hän oli tiennyt alusta asti, kuinka haastavaksi yookai saattaisi osoittautua. Tietenkään tämä ei voinut antaa heti periksi, eikä jättäytyä kauan tukahduttamiensa tunteiden riepoteltavaksi. Mutta sitä ei ikuisesti kestäisi ja Naraku tiesi, ettei hänen tarvitsisi enää muuta kuin sovittaa tähän lukittuun arkkuun löytämänsä avain paikalleen ja rikkoa kaikki kahleet. Ja vasta sitten hän pääsisi eteenpäin...
Sesshoumaru tunsi, miten Narakun toinen polvi painui ikään kuin vahingossa melkein kiinni hänen haaroihinsa, kun tämä painautui puolittain hänen syliinsä, niin että asetti itsensä hänen sidottujen käsiensä väliin. Ja äkkiä verisilmät olivat hyvin lähellä ja hän näki, kuinka tummat ripset heittivät haalean varjon Narakun kalpeille poskille, kun tämä hetkeksi loi katseensa alaspäin sivellessään sormellaan hänen solisluutaan ja kaulaansa jäänyttä jälkeä.
”Eikö tämä tunnukin paljon mieluisammalta kuin kylmä tikarinterä kurkullasi?” Naraku sanoi hiljaisella äänellä, painoi kätensä lujasti toisen niskaan ja toi kasvonsa likemmäs niin että heidän hengityksensä sekoittuivat toisiinsa. ”Voisit vain lakata pidättelemästä itseäsi...”

Sesshoumaru tunsi Narakun sydämen sykkeen omansa rinnalla, kun mies painautui ielä tiiviimmin häntä vasten, niin että he istuivat tiukasti sylikkäin ja hetken verran tuntui kuin heidän sydämensä olisivat lyöneet samaan tahtiin ja sulautuneet toisiinsa. Naraku taivutti hieman hänen päätään kumartuessaan likemmäs ja kuin kokeeksi hän ei tällä kertaa puristanut suutaan tiukasti kiinni, vaan raotti huuliaan hyvin vähän melkein kuin olisi toivonutkin Narakun painavan omansa niitä vasten. Heidän kielensä koskettivat toisiaan ja se oli kuin kipinä joka sytytti liekin ja sai Narakun huulet muuttumaan ahneemmiksi, niin kuin tämä ei olisi halunnut enää vetää henkeä lainkaan. Ja kädet, kylmät ja määrätietoiset, valuivat ohuen valkoisen kankaan päällä kuin enteenä siitä mitä vielä voisi tapahtua, lähettivät viiman puhaltamaan Sesshoumarun selkää pitkin alas ja pysähtyivät hänen nivusiinsa samalla hetkellä, kun heidän huulensa irtaantuivat toisistaan, eikä huoneessa lyhyeen hetkeen kuulunut muuta kuin heidän hiljainen huohotuksensa.
”Älä pidättele itseäsi”, Naraku hengähti, nosti toisen kätensä valkosiin hiussuortuviin, mutta piteli toista edelleen hyvin lähellä Sesshoumarun intiimialuetta, teki selväksi että voisi koska tahansa ujuttaa kätensä housunkankaan alle, eikä siihen ollut mitään estettä. Hän näki kiihtymyksen kultaisissa silmissä ja myöös sen, kuinka lujaa tämä edelleen taisteli kaikkea sitä vastaan, mitä hänen kosketuksensa aiheutti...Sesshoumaru ei osannut käsitellä sellaisia tunteita ja piti muurejaan kasassa pelkkää itsepäisyyttään, ikään kuin olisi siten pystynyt hallitsemaan tapahtumia ja tuntemuksiaan yhtään sen paremmin.
”Älä pidättele itseäsi”, Naraku toisti hiljaa, juoksutti sormiaan valkeissa suortuvissa ja painoi päänsä toisen paljaalle olalle, kostutti kielellään tämän iholle vastikään viiltämäänsä haavaa.
”Irrota köysi”, Sesshoumaru sanoi matalasti, lähes kuiskaten, vaativaan sävyyn.
”Hmm? Kuinka?”
”Irrota köysi.”
Naraku nosti päätään ja tuijotti suoraan kultasilmiin, jotka olivat yhä kiihtyneet, yhä pidättyväiset, mutta silti käskevät niin kuin hän olisi ollut yookain alamainen ja erehtyväinen luulemaan, että Sesshoumaru halusi kätensä vapaaksi vain saadakseen vuorostaan hyväillä häntä.
”Irrottaisin köyden, vai?” hän sanoi venyttelevästi, vinosti hymyillen ja valutti kätensä toisen hiuksista selkään. ”Niin että voisit tehdä minulle...näin?”
Hän vei toisen kätensä Sesshoumarun haaroihin ja puristi, juuri tarpeeksi lujaa että sai miehen henkäisemään terävästi ja kultaiset silmät välähtämään. Hän tunsi toisen vartalon jännittymisen, tiesi että olisi jo saanut kynsistä ellei köyttä olisi ollut, eikä hän vetänyt kättään heti pois, vaan liikutti sitä hitaasti, hyväilevin elein, tunnusteli kohoumaa kankaan alla ja mietti, miten hänen ei tarvitsisi kuin viedä kätensä ihon ja kankaan väliin ja hän olisi saanut Sesshoumarussa näkemänsä lukitun arkun kannen levähtämään auki, jolloin sinne piilotetut tunteet vapautuisivat ja sen jälkeen kaikki muu muuttuisi hyvinkin helpoksi...

Mutta Sesshoumaru oli jo aloittanut sisäisen kuohuntansa epätoivoisen hillitsemisen, Naraku vaistosi sen tämän torjuvasta kehonkielestä ja suusta karanneista kirouksista ja vaikka hän olisi saattanut kosketuksillaan pystyä murtamaan toisen suojukset, hän päätti tällä kertaa tyytyä pelkkään kiusoitteluun. Eihän tämä sentään ollut ensimmäinen kerta, kun hän menetteli samoin jonkun sellaisen kanssa, jota aikoi rakastella ennemmin tai myöhemmin. Ja Sesshoumarun suhteen täytyi olla paljon harkitsevampi, paljon varovaisempi...eikä olisi uskottavaa, jos hän sortuisi pakottamiseen ja väittäisi siltikin, ettei heillä ollut mitään syytä pysyä vihollisina. Hymähtäen Naraku veti kätensä pois ja kiepautti itsensä Sesshoumarun käsivarsien alta keräsi huolettomasti ylimääräiset tavarat lattialta, mukaanlukien Tenseigan.
”Parasta etten jätä mitään terävää sinun ulottuvillesi”, hän sanoi ja kieputteli kokeilevasti miekkaa käsissään. Se oli kevyt ja rakenteeltaan siro, sievästi muotoiltu ase, ei lainkaan samanlainen kuin Inuyashan käyttämä rohjake ja sopi paljon paremmin Sesshoumarun tyylikkääseen tapaan taistella. Sitä tapaa hän muisti jo kauan ihailleensa. Ja hän muisti myös sen ensimmäisen kerran, jolloin oli lähestynyt Sesshoumarua, yrittänyt auttaa tätä saamaan haluamansa miekan...Ja tälläkin kertaa hän oli taas vetänyt yookaimiehen mukaan omin suunnitelmiinsa, mutta tämä tulisi olemaan viimeinen kerta. Eikä mies hänen onnekseen osannut ajatella hänen tekemisiään siltä kannalta...
Sinun silmissäsi minä haluan vain päästä housuihisi.
”Minne luulet meneväsi?” Sesshoumaru puuskahti, kun Naraku lähti kävelemäänkohti huoneen ovea hänen tavaransa mukanaan.
”Älä sinä siitä huolehdi”, tämä sanoi levollisesti vilkaistessaan olkansa yli. ”Minä tulen vielä takaisin.”
Verisilmien välähdys oli kuin sanaton viesti siitä, mitä silloin tulisi tapahtumaan – Naraku veisi loppuun sen, mitä heti sitten oli aloitellut.
Miiehen mentyä huone tuntui yhtäkkiä paljon avarammalta ja valoisammalta, vaikka villiruusujen tuoksu edelleen muistutti tämän olemassaolosta ja seinillä liikkuvat mustat varjot näyttivät siltä, kuin olisivat kätkeneet tämän jonnekin syvyyksiinsä. Sesshoumaru laski jalkansa lattialle ja ponnistautui seisaalleen, ryhtyen sitten hitaasti kävelemään ympäri huonetta vaikka tiesi jo, ettei sine ollut jätetty mitään, minkä avulla hän olisi omatoimisesti saanut köyden katkaistua. Siitä huolimatta hän yritti tunnustella jokaista mahdollista nurkkaa mitään löytämättä, edes pöydänkulma ei ollut tarpeeksi terävä, jotta sen avulla narun olisi saanut nirhittyä poikki. Kuin kokeeksi hän meni ovelle ja vetäisi kahvasta, vain todetakseen loputkin epäilynsä oikeiksi. Naraku oli huolellisesti lukinnut oven ja tehnyt hänestä vankinsa. Vaikutti siltä, ettei tämä ollut tuonut häntä linnaansa pelkästä hetken mielijohteesta...

Sesshoumaru palasi peremmälle huoneeseen, tuijotti synkkäilmeisenä ikkunan takana levittäytyvää, pimeyden nielemää maisemaa, eikä onnistunut työntämään ajatuksistaan sitä vaihtoehtoa, joka oli alkanut tuntua todennäköisimmältä selitykseltä - että Naraku olikin ehkä oikeasti kiinnostunut hänestä, aivan eri tavalla kuin kukaan toinen. Eikä se ollut sellaista kiinnostusta, jota osoitettiin varteenotettavalle viholliselle taistelussa. Se ei liioin ollut sellaista ihailuakaan, jota tunnettiin jotakuta sellaista kohtaan, jonka kaltaiseksi haluaisi tulla. Sitäkö kaikki Narakun aiemmat puheet olivat tarkoittaneet, ne vihjailevat sanat heidän aikaisempien yhteenottojensa ohessa, joita hän oli ensin pitänyt pelkkinä säälittävinä yrityksinä ärsyttää häntä? Aikaisemmin hän ei ollut pysähtynyt edes miettimään, saattoiko sanojen taakse kätkeytyä jotain muutakin...Ja miksi olisikaan miettinyt? Eihän sellaisten tunteiden pitänyt olla edes mahdollisia. Ei varsinkaan Narakun kaltaisen kylmän, juonittelevan, pahuudella polttomerkityn olennon kohdalla.
Itsekseen puuskahtaen Sesshoumaru käänsi selkänsä ikkunalle, joka heijasti takaisin hänen omien kullanväristen silmiensä hämillisen, lähes ahdistuneen ilmeen. Pelkkä Narakun ajatteleminenkin sai kihelmöinnin kutittamaan koko hänen kehoaan ja kuvitelma siitä, että tämä oli lähestynyt häntä niin intiimisti aivan muusta syystä kuin vain härnätäkseen sai myrskypilvet, hallitsemattomat myrskypilvet kerääntymään hänen tunteidensa tyynen meren yläpuolelle...eivätkä ne kaikonneet, vaikka hän kuinka yritti ajatella sen olevan naurettavaa, täysin mahdotonta.

Kynttilä oli palanut lähes loppuun, kun sen hentoinen liekki äkkiä ravisti Sesshoumarun ajatuksistaan. Varoen aiheuttamasta ilmavirtausta, joka surmaisi kynttilänliekin, hän siirtyi lähemmäs ja vei yhteensidotut kätensä aivan tulen yläpuolelle kuumuudesta välittämättä. Jos hän vain saisi edes kätensä vapaiksi, ei Narakun olisikaan enää niin helppoa hallita tilannetta mielensä mukaan...
Melkein samalla hetkellä kun liekin lämpö alkoi nuolla köyttä, lukittu ovi levähti auki ja Naraku palasi takaisin kantaen käsissään pientä tarjotinta, jolle oli aseteltu juomakupit ja joitakin hedelmiä. Hän oli sitaissut mustan hiuspaljoutensa poninhännäksi niskaan ja heittänyt tahraisen paitansa menemään. Sesshoumaru astui taaksepäin kynttilän luota kuin ei olisi mitään suunnitellutkaan, mutta Narakun ilme kertoi hänen aavistaneen mitä toinen oli ollut aikeissa tehdä.
"Kuinka huolimatonta minulta", hän sanoi päätään teatraalisesti puistellen. "Jättää nyt kynttilä palamaan, jotta saisit mahdollisuuden polttaa köyden rikki."
Sesshoumaru ei mennyt halpaan toisen vakuuttavasta esityksestä huolimatta - hän ei uskonut alkuunkaan, etteikö Naraku olisi arvannut mitä hän yrittäisi. Nyt tuntui kuin kyseessä olisi ollut pelkkä testi, jonka ennusteen hän oli toiminnallaan osoittanut oikeaksi. Jälleen kerran vaikutti siltä kuin hän olisi tehnyt täsmälleen niin kuin Naraku oli halunnutkin, kuin tottelevaiseksi koulutettu lemmikki.
"Minä en aio olla tässä sidottuna ikuisuuksia", hän tiuskahti. "Irrota köysi, kun kerran tiedät, etten aio tappaa sinua."
"En irrota...vielä", Naraku sanoi levollisesti, laski tarjottimen alas lattialle heidän väliinsä ja istahti sen eteen paljaat jalkansa ristien. "Johan minä aiemmin sanoin, että teen sen sitten kun sinä itsekin uskot omiin sanoihisi."
Hän alkoi kuoria yhtä hedelmää muina miehinä Sesshoumarun epäluuloisen tuijotuksen alla ja kohotti verenpunaisten silmiensä välkkyvän katseen vasta kun hiljaisuus oli pitkittynyt äärimmilleen.
"Meidän viimekertainen maljatuokiomme ei sujunut ihan niin kuin suunnittelin", hän sanoi, naurahti vähän ja kohotti toista kuppia. "Nyt olisi hyvä hetki korjata asia, vai mitä sanot?"
"Tiedän kyllä mitä sinä yrität", Sesshoumaru sanoi toisen levollista olemusta tarkkaillen. Tällä kertaa hän ei antanut Narakun äkillisen mielenmuutoksen hämmentää mieltää. Vasta joitakin hetkiä aikaisemmin mies oli pyöritellyt välkehtivää tikaria uhkaavasti käsissään ja viillellyt häntä, nautiskellen tekosistaan häpeilemättä ja nyt tämä oli taas yhtäkkiä heittäytynyt rennoksi kuin olisikin tuonut hänet linnaansa vain vaatimattoman illallisen tähden.
"Vai tiedät?" Naraku totesi häkeltymättä, taittoi kuorimansa hedelmän keskeltä kahtia ja nuolaisi kokeilevasti sen mehukasta pintaa. "Hyvä, sitten tämän pitäisi olla entistä helpompaa."
"Kaikki aikaisemmat puheesi, tekosi ja nyt tämä", Sesshoumaru jatkoi, eikä suostunut vielä istahtamaan alas. "Luuletko etten tajuaisi, mitä ne kaikki tarkoittivat? Sinun pitäisi jahdata kallisarvoista Shikonin sirpalettasi ja sen sijaan että hoitaisit Inuyashan pois päiviltä, oletkin jahdannut vain minua."
"Olen järjestänyt rakkaalle pikkuveljellesi ja hänen tovereilleen tarpeeksi puuhaa, jotteivät he häiritse meitä kesken kaiken", Naraku kertoi maltillisesti. "Tiedäthän sinä kuinka vaikeaa heidän on jättää onien tai muiden sellaisten otusten riivaamat poloiset ihmisparat oman onnensa nojaan. Ja mitä tulee sinun päätelmiisi...etkö kertoisi minullekin, mihin lopputulokseen olet tullut?"
"Lopeta jo tuo leikkiminen", Sesshoumaru murahti kultasilmät kipunoiden, valmiina vihastumaan jälleen. Se ei ollut lainkaan luonteenomaista hänelle, kimmastua niin äkkiä, mutta jostain syystä Naraku onnistui aina tavalla tai toisella kiihdyttämään häntä niin, että hän joutui tietoisesti hillitsemään itseään.
"Lopeta itse", Naraku hymähti, laski pureksimansa hedelmän käsistään ja viittasi tyhjää tilaa tarjottimen toisella puolella. "Istu alas, niin voimme sitten selvittää tämän yhdellä kertaa."

Hän melkein oletti jo, ettei Sesshoumaru tietenkään suostuisi, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen tämä laskeutuikin hitaasti lattialle häntä vastapäätä, ilme valppaana, pitkien ripsien somistamien silmien tarkkaillessa hänen jokaista liikettään. Kynttilä oli jo palanut lähes loppuun saakka ja vienyt valon mukanaan, niin että he kummatkin istuivat puolittain varjossa.
"Haluatko?" hän ojensi toista hedelmänpuolikasta Sesshoumarulle, mutta tämä ei tehnyt elettäkään ottaakseen syötävän vastaan.
"Niin tietysti. eihän sinulle ihmisten ruoka maistu."
Naraku ei välittänyt toisen neulanterävästä tuijotuksesta, vaan söi kaikessa rauhassa hedelmänsä loppuun, huuhtaisten sen sitten alas kurkkua polttelevalla väkijuomalla, jota hän ojensi toisessa kupissa varautuneena istuvalle yookaille. Hieman hankalasti tämä sai astiasta otteen ja taivuttamalla käsivarsiaan vei sen huulilleen. Väkevän juoman nieleminen sai Sesshoumarun kasvot kiristymään, kuin tämä olisi kaikin keinoin estellyt itseään yskimästä ja kakomasta juoman polttaessa kurkkuaan. Mutta kun kultasilmät jälleen terävöityivät, niiden katse oli vakaa ja tarkka.
"Yritätkö myrkyttää minut litkuillasi?" yookai puhahti. "Enkö käskenyt sinua lopettamaan leikit?"
"Ei tämä ole mitään leikkiä, Sesshoumaru, kuten hyvin tiedät", Naraku sanoi, otti lasin takaisin ja työnsi jalallaan koko tarjotimen sivuun päästäkseen siirtymään lähemmäs. "Kuvitteletko, että olisin pelkän leikin takia tarkkaillut sinun liikkeitäsi niin kauan ja päästänyt sinut jäljilleni niin usein? Pelkän leikin takiako me nyt olemme tällaisessa tilanteessa?"
Sesshoumaru ei olisi halunnut katsoa taas niin läheltä noita vangitsevia, verenvärisiä silmiä, mutta ne vetivät kuin hypnoosissa hänen silmiään puoleensa. Hän näki Narakun luiden piirtyvän herkästi esiin ihon alta, ihon joka oli vahankalpea ja jota hän olisi melkein halunnut hipaista vain tunteakseen olisiko se yhtä kylmä ja sileä kuin marmorista valmistetuilla veistoksilla...Hän haistoi makean tuoksun Narakun hengityksestä tämän kumartuessa vielä lähemmäs hänen puoleensa, eikä hän suostunut vetäytymään taaksepäin väistääkseen tai torjuakseen mieheb, vaan nojautui tämän puoleen ja antoi huultensa pyyhkäistä tämän kosteita, raottuneita huulia vasten. Se ei ollut läheskään loppuun asti harkittu liike, eikä edes liiemmin suunniteltu, mutta se sai Narakun kuromaan olemattoman välimatkan umpeen heidän väliltään ja painamaan huulensa uudelleen Sesshoumarun suuta vasten, eikä yookai päästänyt häntä vetäytymään irti, vaan yllytti näykkimällä hänen alahuultaan pienin puraisuin, etsimällä kielellään hänen kielensä ja huomaamattaan hän alkoi hitaasti avata tämän ranteita sitovaa köyttä.

-----------------------------------------------

A/N: Nähtävästi Sesshy joutui sitten taas kunnon uken rooliin, hups. No, eiköhän se siitä, tietenkään hän ei voi noin vain hypätä suoraan tositoimiin (joku onneton selitysyritys, möms). Lopetus on vähän töks, mutta jos olisin yrittänyt jatkaa, tästä olisi tullut jotain kymmenen sivua pidempi luku kuin mitä se jo on.