Harry ja Tuutikin molemmat sukupuolet, NC-17, AU

[Nami]

A/N: Päätin tehdä joulukalenterin luukuiksi jotain ihan muuta, joten sen vuoksi voin julkaista tämän nyt.

Canon: Kingdom Hearts (AU)
Genre: Romanssi, yltiöpäinen draama, yleinen hölmöily
Rating: NC-17
Pairings: Voisin yrittää olla salamyhkäinen ja luetella henkilöt, mutta kaikki arvaisivat paritukset niistä, joten olkoon tällä kertaa. Leon/Cloud, Marluxia/OFC, Axel/Roxas
Warnings: Sisältää huonosti huumoriksi naamioituja typeryyksiä ja tietysti jossakin vaiheessa myös yksityiskohtaisesti kuvailtua seksiä, niin hettiä kuin slashiäkin. Alkoholia käytetään täysin vastuuttomasti ja sen nautiskelun lomassa kiroillaan paljon.
Disclaimer: En omista Kingdom Heartsia, eikä munnya heru. Square Enixkään ei ole minun, vaikka lainaan joitain sen kehittelemiä hahmoja (myös KH:n ulkopuolelta). OC:t kuuluvat kuitenkin minulle, samoin tarina.
Beta: Afeni ja Hanna (allah ja suklaakakku!)

Summary:
Squall ”Leon” Leonhart on bestseller-dekkarikirjailija. Hänen viimeisimmästä romaanistaan on yksitoista kuukautta, kolme deadlinea on mennyt umpeen eikä hänellä vieläkään ole esitellä agentilleen uutta käsikirjoitusta. Myönnettyään writer’s blockinsa Leon lähtee maaseudulle etsimään inspiraatiotaan. Kirjoitusinnon palauttaminen kuitenkin unohtuu ja Leonin päätyy täysipäiväiseksi talonkunnostajaksi, kun hänen ostamansa ”viehättävä uudisraivaajahenkinen mökki” osoittautuu luhistumaisillaan olevaksi kuppaiseksi murjuksi. Osaako naapurissa asuva mystinen vaaleahiuksinen mies auttaa mörskän kunnostamisessa? Palautuuko Leonin inspiraatio nikkaroinnin ja uurastamisen lomassa?

Marluxia Gardner on piinkova kirjallisuusagentti. Tai oli viime vuonna. Nykyisin hän pelkää ratsastavansa enää maineensa viime rippeillä. Kylmä totuus on, ettei Marluxia ole onnistunut löytämään viimeisen puolen vuoden sisällä yhtään uutta lupaavaa kirjailijaa eikä hänen menestynein asiakkaansa ole kymmenistä lupauksista huolimatta vielä toimittanut tuoretta käsikirjoitusta. Miten käy Marluxian tulevan osakkuuden The Book That Never Was -yhtiössä, kun taloon saapuu uusi erittäin pätevän oloinen agentti?

Axel Eight (taiteilijanimi tietysti) on Flaming Chakrams -rockbändin sydäntenmurskaajana tunnettu solisti. Skandaaliuhan alla ylihuolehtiva manageri lähettää hänet maaseudulle odottamaan kohun laantumista. Suurkaupungin menoon tottunut Axel on tikahtua tylsyyteen, kunnes naapurissa asuvan vihamielisen erakon nuorempi veli kiinnittää hänen huomionsa. Onko sittenkin mahdollista kääntää ikävystyttävä pakkoloma mielenkiintoiseksi?

A/N: Myönnän auliisti kaikki yhtäläisyydet Marian Keyesin Tarinan toinen puoli -teoksen kanssa. Sain tämän idean melko pian tuon teoksen (kolmannen tai neljännen) lukemisen jälkeen ja vaikka juoni onkin erilainen, joitain viittauksia saattaa esiintyä. Keyes on nero, minä en.




Harry ja Tuutikin molemmat sukupuolet – eli miten parantua writer’s blockista



1. luku – Leon: Korpikuusen kannon alla



Leon seisahtui uuden tukikohtansa keskilattialle. Oikeastaan oli väärin puhua keskilattiasta, kun koko tila oli ehkä kaksi metriä kanttiinsa. No, lattialle joka tapauksessa.

Helvetin typerää. Ei kai hän seinällekään voinut seisahtua. Ehkä... matolle? Kuluneille laudoille?

Ääh, hänen päänsä tyrkytti toinen toistaan latteampia ilmauksia ja sanavalintoja. Parempi jättää kirjallinen ajattelu, sitähän hän oli tullut tänne tekemään. Unohtamaan työnkuvansa hetkeksi.

Salaisesti hän tietysti toivoi, että kuningasidea pompahtaisi hänen päähänsä, kun hän ei yrittänyt aktiivisesti etsiä sitä.

Tehtävä numero yksi: kytke sähköt, liitä kannettava verkkovirtaan ja etsi Internet-verkko. Majapahasen myynyt häiskä oli vannonut ja vakuuttanut, että alueella oli langaton netti, mutta Leonilla oli asiasta omat epäilyksensä. Joka tapauksessa hän ei ollut vetäytynyt perähikiän perimmäiseen hikimökkiin voidakseen surffailla World Wide Webin ihmeitä tursuilevassa maailmassa. Jos yhteys löytyisi, se olisi pelkästään extraa.

Missähän sulaketaulu oli? Mörskässä ei ollut eteistä, mutta ehkä oli kätevintä aloittaa etsinnät ulko-oven lähettyviltä. Ei niin, että rakennus olisi ollut erityisen kookas. Ei, 45 neliötä luki kauppakirjassa. Leon pohti, oliko siihen laskettu myös pihan perukoille pykätty lautahökötys, joka saattoi olla sopimukseen kuulunut ’tilava, lämmitetty varasto’.

Ulko-oven yläpuolelta löytyi harmaa peltihökötys, joka muistutti parinkymmenen vuoden takaisia varokekaappeja. Leonin katse puikkelehti pienessä tilassa, tupakeittiössä ja olohuoneessa ja paikansi kuluneen jakkaran seinän vierestä. Hän haki sen ja pystytti oven eteen ylettyäkseen kohteeseensa. Askelmat narisivat pahaenteisesti, mutta pitivät, ja hän pääsi ylimmälle tasolle. Peltipömpelistä tupsahti pilvi tomua, kun hän nykäisi kannen auki. Jep, varoketauluhan se, pullollaan iänkaikkisen vanhan näköisiä tulppasulakkeita. Leon käänsi kytkimet On-asentoon ja kuulosteli, kunnes tajusi, ettei kämpässä todennäköisesti ollut mitään laitteita, jotka pitäisivät käynnistyessään ääntä. Hänen pitäisi mennä kokeilemaan, syttyisivätkö valot. Leon hypähti alas jakkaralta ja irvisti jysähdyksen tärisyttäessä koko mökkiä. Katosta rapisi pölyä hänen niskaansa. Pysyisi torppa pystyssä edes kesän...

Oven viereen upotettu valokatkaisin naksahti. Ääni alkoi miellyttävänä ja tuttuna muistutuksena nykyaikaisen kaupunkielämän mukavuuksista, mutta vaihtui puolivälissä kipakkaan poksahdukseen.

”Voi sun saa...” Leon kipusi takaisin tikkaille ja kurkisti taulua. Olohuonetta määrittävä sulake oli palanut. Toivon mukaan mökissä oli ylimääräisiä.

Okei, olohuoneessa ei siis ollut sähköä. Entäpä keittiössä? Leon palasi lattian tasolle. Ohut klaustrofobiaa muistuttava häivähdys viivähti hänen mielessään, kun hän selvitti koko sisätilan kuudella askeleella. Kämppä koostui yhdistetyn keittiön ja olohuoneen lisäksi makuuhuoneesta ja kylppäristä, joka oli rakennettu pari vuotta sitten ja oli siten koko huushollin ainoa siedettävän näköinen huone. Tihkusade napsahteli ikkunaan ja synkkenevä taivas sai keskipäivän näyttämään iltahämärältä. Ilma haisi ummehtuneelta ja maakellarilta. Eikö maakellarin haju viitannut homeeseen, vai muistiko hän väärin? Lemu oli pinttynyt vanhoihin, kiinteistön mukana tulleisiin huonekaluihin, eikä Leon ollut kovin innoissaan ajatuksesta kaatua illan tullen viiden neliön kokoisen makuuhuoneen kahdeksankymmentäsenttiselle laverille. Oliko hän tosiaan vaihtamassa viihtyisän kaupunkielämänsä tällaiseen koirankoppiin? Alkutaipaleeseen ei tuntunut liittyvän lainkaan sitä maalaisromantiikkaa, josta hän oli kuullut kerrottavan.

Ainahan hän voisi palata kaupunkiin. Hän ei ollut antanut asuntoaan vuokralle, olipa vain vetänyt pistokkeet irti seinästä ja pyytänyt naapurin leskirouvaa kastelemaan huonekasvit ja soittamaan, jos posti toi jotain kiireellisen näköistä. Hän ei ollut kertonut aikeistaan kenellekään muulle kuin naapurille ja Irvinelle (ja tällekin vain siksi, että vanha ystävä oli sattunut soittamaan, kun Leon oli jo tien päällä ja kaukana Balambin rajojen ulkopuolella). Hän voisi hypätä autoon ja huristaa saman tien takaisin kaupunkiin. Kukaan ei irvailisi hänen epäonnistuneesta paluustaan luonnon keskelle. Leon kuitenkin tiesi, että muutoksien, varsinkin radikaalisti elämästään poikkeavien, edessä ihmiset usein jänistivät, kokivat sen ’Mitä helvettiä minä olen tekemässä?' -kuvotuksen, joka sai miehensä jättäneen vaimon palaamaan takaisin kotiin. Niksi oli odottaa pari päivää, että alkujärkytys väistyisi ja tarkastella sen jälkeen tilannetta uudelleen.

Hän käänsi keittiön valokatkaisinta. Varoketaulusta kuului iloinen POKS.

”Perkeleen perkele!” hän ärjäisi ääneen. Varasulakkeita olisi parasta löytyä jostain tai myyjä, se kirottu äijänketku, joka oli nostanut hintaa 3000 munnylla kuultuaan hänen nimensä, saisi kuulla kunniansa. Hänen kännykässään riitti virtaa yhteen räyhäyspuheluun.

Leon kiskoi auki lieden yläpuolella olevan kaapinoven. Kirjaimellisesti. Ovi repeytyi hänen käteensä ja putosi siitä kolahtaen kaasuhellalle. Liian tyrmistyneenä raivoamaan lisää hän avasi seuraavan oven varovammin ja pidätti henkeään, kunnes oli varma, ettei se kokisi kollegansa kohtaloa. Hän kurottautui tutkimaan kaappien sisältöä ja päätti sillä siunaamalla, ettei säilöisi niihin mitään omaisuuttaan, oli sitten kyse ruoasta tai tulitikuista. Kaappien takaseinä oli taipunut aaltoilevalle kuprulla, ylänurkka oli vettynyttä sahanpurua ja alanurkasta versoi jotain vihertävää. Siinä oli maakellarin hajua pitävämpi todiste. Kämpässä oli homevaurioita. Ilkeä kutitus kiipesi ylös hänen sieraimiaan ja kitalakeaan ja pakotti kääntymään poispäin. Ehkä se oli vastaus visuaalisen ärsykkeen, eihän homeelle heti reagoinut?

Hän pakotti silmänsä takaisin kaappeihin, tarkisti, että ne olivat tyhjiä. Ei sulakkeita eikä mitään muutakaan. Paitsi joitain ruskeita leivänmurun näköisiä kokkar...

Hui saakeli!

Puistatus tuli niin voimakkaana, että hän joutui peruuttamaan ja laskemaan takamuksensa hirsipenkille. Siinä taisi olla ainoa toimiva esine koko majassa kylpyhuoneen lisäksi, ainoa näkymä, joka vastasi kiinteistöstä esitettyä kuvamateriaalia: iäkäs mutta erinomaisen kestävä hirsipöytä ja kaksi penkkiä sen molemmin puolin.

Mökissä siis oli hiiriä. Okei, okei, ei siinä mitään. Nehän kuuluivat maaseudulle, elivät ihmisten alivuokralaisina, söivät murusia tai leveämpiä aterioita, jos sattuivat pääsemään käsiksi muonavarastoihin. Paskakikkareet ruokakaapin hyllyllä ilmoittivat suoraan ja kiertelemättä, että tässä huushollissa hiiret söivät samaa sapuskaa isäntäväen kanssa. Siimahäntien karkottamiseen oli olemassa keino jos toinenkin: rotanmyrkkyä, hiirenloukkuja, jopa elektronisia karkottimia. Niihin tietysti vaadittiin toimiva sähkö... Vanha konsti oli silti pätevämpi kuin säkillinen uusia ja luontainen vihollinen luonnottomia parempi. Hänellä ei ollut kissaa, mutta ehkä hän voisi hankkia sellaisen. Maaseudulla kissoja annettiin ilmaiseksi joka päivä.

Voisi olla jopa ihan mukavaa, jos olisi lemmikki seuralaisena. Hän oli lähtenyt karkuun ihmispaljoutta, liikennettä, melua ja tungosta eikä epäsosiaalisena luonteena hinkunut kämppäkaveria, mutta eläin, varsinkin jokin niin hiljainen ja siisti ja omatoiminen kuin kissa, voisi ehkäistä mökkihöperyyttä.

Leon nousi kankeasti jaloilleen ja palasi tutkimaan kaappeja. Niistä paljastui lisää hometta, lisää hiirenpapanoita, kuhmuinen peltikuppi ja nuhraantunut vessapaperirulla (siis astiakaapissa?). Jääkaappi–pakastin-yhdistelmä oli sulatettu ja ovet oli jätetty raolleen, ja Leon muisti kylmälaukkunsa pullollaan pilaantuvia elintarvikkeita. Laukku oli tiivis ja kätevä muutaman tunnin säilytykseen, mutta yön yli ruokatarpeet eivät selviäisi. Mitä hän tekisi sapuskoilleen, jollei saisi sähköjä kytkettyä? Huushollissa ei hajusta huolimatta ollut kellaria.

Sulakkeita ei näkynyt. Hän kieltäytyi hätääntymästä ja paineli makuuhuoneen vaatekaapille, kävi läpi sen pölyiset hyllyt. Niissä ei sentään ollut hometta, mutta eipä kyllä mitään muutakaan. Kylpyhuoneesta löytyi lisää vessapaperia, ruostuneita kertakäyttöteriä ja vanha wc-raikastin, jonka tarkoituksena oli epäilemättä peittää siivottomuuden löyhkä. Leon vitkutteli kylpyhuoneessa, tutki kaikki kolme kaappia useampaan kertaan, koska se oli ainoa huone, joka sai hänet tuntemaan itsensä sivistyneeksi ihmiseksi. Mutta ehdoton vaatimus kaupanteolle olikin ollut juokseva vesi. Ulkohuussissa kykkiminen ja kylpyveden lämmittäminen oli liian askeettista hänen makuunsa. Kivenheiton päässä oli ranta, joka kuului tonttiin ja jonka hän kävisi vilkaisemassa, kun sää olisi aurinkoisempi. Leon piti uimisesta, mutta järvivedessä peseytyminen ei ollut kovin mielekästä.

Nyt hän toivoi, että olisi korostanut sopimuksessa enemmän sähkön merkitystä.

Kylpyhuone oli ihmisasumuksen näköinen, vaikkakin vaikutti hätäisesti pykätyltä. Hän tönäisi kevyesti muovitapetilla peitettyä seinää ja sai sen huojahtamaan. Ei kannattaisi nojailla mihinkään suihkussa käydessään.

Leon harhaili takaisin tuvan puolelle ja istahti hirsipenkille, veti sormia hiustensa läpi. Majassa ei siis ollut sulakkeita. Lähin kauppa oli vain viiden kilometrin päässä, mutta se oli piskuinen kyläpuoti ja avoinna ainoastaan aamuisin seitsemästä kahteentoista, kuten Leon ohi ohiajaessaan pannut merkille. Luultavasti siellä myytiin sulakkeita, mutta se ei auttanut häntä nyt, kun kello juoksi jo iltapäiväneljää.

Joku olisi voinut sanoa Leonille, että häntä oli huijattu. Leon ei olisi kuunnellut sellaista potaskaa. Hän oli matkustanut raukoille rajoille etsimään katkaisua yhtä sitkoa puksuttavaan, luovuuttaan ja kirjoitusintoaan nakertavaan elämäänsä, ja mikä olisi ollut parempi erotus arkeen kuin täysautomatisoidun kattohuoneiston vaihtaminen Tee-se-itse-lautamökkiin?

Eikä hän niin avuton ollut, vaikka olikin tottunut kaupunkielämään. Pitäisi pärjätä vain tämä päivä, ja heti huomisaamuna hän ajaisi kyläkauppaan ostamaan laatikollisen sulakkeita. Ruoat saattaisivat säästyä, jos hän jättäisi ne yöksi pihalle. Ulkona sateen ropina kiihtyi, ja mökki oli hämärtynyt hänen huomaamattaan. Yöllä oli tiemmä säkkipimeää, valoisia kesäöitä saattoi odottaa vasta ensi kuussa. Hänen pitäisi keksiä jostain vaihtoehtoinen valonlähde. Hän ei ollut nähnyt tutkimusretkellään öljylamppuja eikä kynttilöitä. Ehkä niitä kuitenkin oli jossain, esimerkiksi... ulkovarastossa.

Leon ponnahti ajatuksen innostamana seisomaan. Varasto, niin tietenkin! Hyvällä tuurilla sieltä saattaisi löytyä jopa niitä halvatun sulakkeita. Hän harppoi ovelle, mutta pysähtyi kuluneelle terassille ihmettelemään sateen voimaa. Säätiedotus ei ollut maininnut mitään uudesta vedenpaisumuksesta. Nousikohan järven vesi kovasti rankkasateilla? Maa vietti ylöspäin rakennuksia kohti, joten tuskin hän heti olisi hukkumisvaarassa. Leon kääntyi takaisin sisätiloihin ja tonki laukkuaan, mihin oli pakannut uudenuutukaisen sadetakkinsa. Sellaisia ei kaupungissa tarvinnut. Sadesäällä ei ollut mikään pakko lähteä ulos tai jos olikin, sateenvarjo ehkäisi kastumista mainiosti. Täällä erämaassa hän oli arvellut tarvitsevansa suojan, joka jätti molemmat kädet vapaiksi.

Takki narisi uutuuttaan, kun hän veti sen niskaansa ja paineli nepparit kiinni. Kumisaappaat, tuliterät nekin, vielä jalkaan ja hän uskaltautui takaisin ulkoilmaan. Terassi oli katettu, mutta tuuli paiskoi sateen suoraan hänen silmiinsä. Leon kiskaisi hupun päänsä yli, laskeutui portaat ja lähti rämpimään metsän reunassa häämöttävän puuhökkelin suuntaan. Oli outoa mutta samalla vapauttavaa lähteä asunnosta ulko-ovea lukitsematta, pelkäämättä, että koti saisi kutsumattomia vieraita heti, kun omistaja käänsi selkänsä.

Polku vajalle oli kasvanut lähes umpeen. Heinää ja varpuja, tielle kurottelevia koivunalkuja. Hänen pitäisi raivata sitä, kun joutaisi. Piha kaipasi muutenkin parturointia, mutta sitä varten pitäisi odottaa kuivempia kelejä. Hän pääsi vajalle, totesi, että se oli lukittu, ja oli menossa takaisin hakemaan avainta, kunnes muisti upottaneensa sen housuntaskuunsa. Myyjä oli antanut hänelle vain yhden avaimen, joten ilmeisesti se kävi kaikkiin oviin.

Tämän hökötyksen lukitseminen oli kyllä turhaa. Seinät olivat niin lahot, että lapsikin olisi mennyt niistä läpi. Ruostunut lukko antoi kirskahtaen periksi ja ovi huojahti eteenpäin. Hetken Leon pelkäsi sen irtoavan ja hypähti taaksepäin, mutta saranat pitivät. Ovi jäi kiikkumaan edestakaisin tasapainottomassa kiinnityksessään, ja hän kurkisti sisälle.

Leonin aivot toimivat kirjailijan taajuudella, vaikka hän ei ollut moneen kuukauteen saanut aikaiseksi mitään hedelmällistä. Kirjailijan ajatusmaailma etsi jatkuvasti uusia ilmauksia ja pyrki tekemään havaintoja ympäristöstä jokaisella aistilla. Jos Leonin olisi pitänyt kuvailla varastorakennusta yhdellä lauseella, hän olisi todennut sen haisevan. Mille se haisi, siihen hänen oli vaikeampi vastata, koska hän ei ollut tottunut vuosikymmeniä vanhoihin puuvajojen hajuun, mutta hän arveli, että löyhkä oli sekoitus maatuvaa puuta, vanhoja maaleja ja huussin kuivikkeeksi tarkoitettua... mitä mössöjä ne ikinä olivatkaan.

Vajasta löytyi yhtä sun toista hyödyllistä, kuten kirves, polttopuuta, kauhtunut luuta, viikate ja ruohonleikkuri, mutta siellä ei ollut pahvilaatikoita tai vastaavia säilöjä, joihin olisi voinut piilottaa sulakkeita. Leon ropeloi hyllyt ja kasteltuaan sormensa pölynsekaiseen lammikkoon totesi, ettei vajan katto ollut tiivis. Hänen pitäisi uusia se, kunhan keksisi, mistä sai lautoja. Tai sitten hän vain tilaisi suoraan jonkun timpurimajurin nikkaroimaan puolestaan.

Pyyhkien käsiään housuihinsa Leon palasi vesisateeseen ja yritti taistella mieltään valtavaa synkkyyttä vastaan. Taisi olla aika myöntää, ettei kiinteistön mukavuuksiin kuulunut ylimääräistä laatikkoa tulppasulakkeita, jollei sitä sitten ollut kaivettu maan sisään – ja siinä tapauksessa ei kannattanut edes aloittaa etsintöjä. Miten se perhanan ukonkäppänä oli iljennyt myydä hänelle täysin varustelemattoman talon? Kuka edes kehtasi kutsua tätä lahottajasienten pesimispaikkaa kiinteistöksi? Oikea termi olisi ollut ’vuotava katos’ tai ’homeinen, romahtamaisillaan oleva mörskä’ tai... tai... ’nuorakeraamisella kaudella kasattu alkeellinen, etäisesti asumusta muistuttava lautakyhäelmä’.

Leon pysähtyi minuutiksi maistelemaan viimeistä ilmausta ennen kuin hylkäsi sen. Hänen tulevassa, suurkaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan ei ollut sijaa sille. Tosin, jos hän olisi kirjoittanut ajankaluamista lautahökötyksistä, äskeinen verbaaliikan leimahdus olisi voinut olla hyödyksi.

Kirjoittaminen jäisi haaveeksi, jollei hän saisi sähköjä pelaamaan. Sinä iltana ei ollut mahdollista istua kannettavan eteen, tai ainakin ensin hänen olisi huolehdittava valaistusongelmasta. Polttopuusta ei ollut pulaa; hän oli nähnyt takan alla pinoittain vanhoja halkoja. Takkatuli valaisisi osan olohuoneesta, ja hänellä oli taskulamppu. Mutta oliko todella liikaa vaadittu, että murjusta löytyisi edes yksi kynttilänpätkä, jonka avulla hän voisi kitkutella seuraavaan aamuun?

Leon laskeutui istumaan vajan sivustalle pystytetylle hakkuupölkylle ja puntaroi tilannettaan. Teki kyllä mieli pakata kamat autoon ja ajaa takaisin kaupunkiin, kenties puhua lakimiehelle ja selvittää, pystyisikö hän haastamaan myyjän oikeuteen. Tai edes saamaan osan rahoistaan takaisin. 16000 munnya tällaisesta mökin irvikuvasta oli täysin kohtuuton hinta.

Tai sitten hän voisi odottaa pari päivää. Loppuviikoksi oli luvattu aurinkoista. Ehkä kämppä näyttäisi inhimillisemmältä päivänpaisteessa. Ei hän mitään menettäisi, vaikka kokeilisi askeettista elämää muutaman vuorokauden. Siitä saattaisi jopa oppia jotain, kuten arvostamaan nykyaikaisen arjen helppoutta.

Seuraavaan päivään selviäminen oli kuitenkin vielä kysymysmerkki. Valoa riitti vielä muutamaksi tunniksi, mutta seitsemän maissa olisi todennäköisesti niin pimeää, ettei hän näkisi käsiään pidemmälle. Yöllä saattaisi tulla myös kylmä, koska lämmitysjärjestelmä toimi sähköllä. Hänen pitäisi sytyttää takkaan tuli ensi tilassa. Mutta miten hän näkisi käydä suihkussa? Kauhukseen Leon tajusi, ettei ollut tarkistanut, toimivatko vesihanat. Myyjä väitti, että vesi oli puhdasta ja juomakelpoista, mutta sama ukko oli myös esitellyt hökkelin ’viehättävänä talonpoikaistyylisenä uudisraivaajamökkinä’. Vesi kannattaisi keittää ennen juomista. Se saattaisi jopa onnistua, koska liesi toimi kaasulla ja hän oli tuonut mukanaan pari kaasupulloa.

Mutta hän ei ollut tuonut mukanaan kattiloita.

Graah! Leon singahti jaloilleen ja potkaisi maassa makaavaa vettynyttä halkoa. Kaikki meni päin vittua! Sama lyödä oma päänsä pölkylle ja hivauttaa se irti kirveellä. Oikeastaan oli ihme, ettei mökin ympäristössä ollut päättömiä ruumiita. Tämän surkeuden todistaminen olisi saanut hänen alati aurinkoisen pikkuveljensäkin himoitsemaan pikaista kuolemaa.

Hän murjoi aikansa halkoa ja tajusi lopulta touhun hyödyttömyyden. Okei, keskityhän taas. Ei tilanne niin toivoton ollut. Hänellä oli edelleen autonsa ja rahaa yöpyä vaikka loistohotellissa. Hänen luontonsa ei vain sallinut luovuttaa vielä. Täytyihän tähän jokin ratkaisu olla...

Mitä ihmiset tekivät ennen kuin elämää sai ostaa kaupan hyllyltä sellofaaniin pakattuna? Mistä he saivat sokeria, kun se oli päässyt loppumaan? Naapurista tietysti.

Leon muisteli, mitä myyjänketku oli sanonut naapureista. Lähin ihmisasumus oli tiemmä niin lähellä kuin kuudensadan metrin päässä. Kuusisataa metriä... mihin suuntaan?

Hän oli tainnut ajaa jonkin metsäpolun ohi ennen kääntymistään omalle ’talolleen’ vievälle tielle. Oliko tien vieressä ollut postilaatikko?

Hän käveleskeli hiljakseen takaisin päärakennukselle ja yritti hahmottaa, missä suunnassa naapuri voisi olla. Hänen mökkinsä pihatie oli tehnyt pienen mutkan ja päätie kulki vähän erisuuntaisesti. Metsikön vuoksi hän ei ollut nähnyt, mihin suuntaan ohitettu polku sukelsi. Joka tapauksessa se oli jäänyt mökin vasemmalle puolelle, eli kun hän seisoi vastakkain investoimansa röttelön kanssa, hänen pitäisi suunnistaa oikealle. Rämpiminen vesisateessa ei huvittanut, varsinkaan, kun naapuriasunnolle ei johtanut minkäänlaista polkua. Jospa hän vain hyppäisi auton rattiin ja ajaisi tarkistamaan metsäpolun identiteetin.

Leon kipaisi sisälle, noukki kännykkänsä, autonavaimensa ja lompakkonsa siltä varalta, että naapurimökin asukas haluaisi korvauksen hänen pyytämistään tavaroista, ja istui autoonsa. Uuden nahan tuoksu sai hajureseptoreihin pinttyneen homeen ja lahoamisen lemun kaikkoamaan, ja Leon lojui hetken etuistuimella silmät kiinni ja syvään hengitellen. Sitten hän työnsi avaimen virtalukkoon, käynnisti BMW M3:nsa ja rytisteli kärrypolkua takaisin soratielle, joka oli rankkasateen myötä muuttumassa juoksuhiekaksi.

Risteys oli siellä, missä hän oli sen viimeksi nähnyt. Sen pielessä ei ollut postilaatikkoa eikä se muutenkaan näyttänyt hiljattain käytetyltä, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat vähissä. Leon hiljensi vauhtia ja koetti ujuttaa autonsa tielle kumartuvien koivujen välistä. Kärrypolku heittelehti ja viskeli häntä sinne ja tänne, mutta onneksi kyytiä kesti vain muutaman sata metriä. Hän tupsahti yhtäkkiä pienelle, koivujen ja tuuheiden pensaikkojen reunustamalle aukiolle, jonka toisella laidalla, järvipäässä, tönötti varsin asiallisen näköinen asuinrakennus, jotain aivan toista kuin hänen rupinen hökkelinsä. Se oli rakennettu terrakotanpunaisesta tiilestä ja siinä oli musta harjakatto ja korkea kivijalka, joka esti tulvaveden pääsyn sisätiloihin.

Ikkunasta kajasti valoa, vaikkei polku vaikuttanutkaan käytetyltä, ja Leon huomasi selityksen sille. Pihan toiselta laidalta lähti hyväkuntoinen, jämäkän oloinen tie metsikköön, epäilemättä talon asukki käytti sitä.

Hän rullasi vapaalla pihaan ja sammutti autonsa sopivan välimatkan päähän. Heittäessään autonoven kiinni hän näki kuvansa sen hopeisesta pinnasta ja tajusi sadetakin huppu silmillään näyttävänsä muutaman vuoden takaisen kuuluisan kauhuelokuvan murhaajalta. Hänen tuurillaan talossa asuisi yksinäinen naisihminen, joka ei ikinä avannut ovea vieraille miehille.

Hän lukitsi autonsa ja lähti tarpomaan talon kulman ympäri löytääkseen etuoven. Järven puolella oli portaat, jotka kipusivat pienelle katetulle terassille. Leon asteli ylimmälle tasanteelle ja työnsi huppunsa niskaan ennen kuin koputti oveen.

Melkein minuuttiin ei tapahtunut mitään. Leon koputti toistamiseen, odotteli ja hillitsi halunsa kurkistaa viereisestä ikkunasta. Ehkä tämä oli maaseutua, jossa naapurit tiemmä vielä kyläilivät toistensa luona ja auttoivat pyytämättä pulaan joutuneita, mutta ikkunoista tirkistelijöihin pätivät takuulla samat säännöt kuin kaupungissa. Hän saisi vielä tuta haulikosta, jos talossa sattuisi majailemaan erityisen epäluuloinen tapaus.

Kolmannen koputuksen perään sisäpuolelta kuului rapinaa ja Leon astui syrjään aukeavan oven tieltä. Uksi sentään raottui kokonaan sen sijaan, että asukki olisi kurkistanut kapeasta raosta, kuten hän oli vähän pelännyt, ja sitten Leon oli vastakkain sinisimpien silmien kanssa, mitä hän oli koskaan nähnyt.

Iiristen väri oli tavattoman intensiivinen, selkeä ja puhdas, sellainen, mikä saatiin aikaan piilolinsseillä, mutta niiden pinnalta puuttui muovin aiheuttama sameus. Ne peittivät puolet valkuaisesta, saivat silmät korostumaan ja nousemaan kasvojen hallitsivimmaksi piirteeksi. Itsekin sinisten silmien omistajana Leon ei ollut koskaan ymmärtänyt niiden ympärillä pyörivää vouhotusta, ei tähän päivään mennessä. Nyt hän käsitti hyvin, miksi ne niin usein nostettiin vihreiden ja ruskeiden yläpuolelle.

Hän oli ehtinyt melkein säveltää oodin ihmeellisille silmille ennen kuin tajusi niiden kuuluvan miehelle. Tarkennus: häntä hyvin, hyvin varautuneesti kyräilevälle miehelle. Hän pakottautui tarkastelemaan muitakin piirteitä, näki vaalean hiuspehkon, joka oli kiertynyt karkeiksi, kesyttömiksi, määrittelemättömiin suuntiin sojottaviksi piikeiksi ja joka toi mieleen hänen pikkuveljensä kampaa tuntemattoman kuontalon. Kasvot olivat paljon nuoremmat kuin hän oli odottanut, pärstäkertoimen perusteella hän olisi veikannut tyyppiä korkeintaan kaksikymppiseksi, mutta vartalo oli aikuisen miehen. T-paidan paljaaksi jättämät käsivarret hakeutuivat ristiin rinnalle ja Leon muisti, että silloin, kun eksyttiin vieraiden ihmisten ovien taakse, asiaan kuului myös sanoa jotakin.

”Iltapäivää”, hän aloitti mahdollisimman kohteliaasti. ”Olen tuolta naapurista. Tai siis ostin tuon naapurissa olevan talon... kuvatuksen.”

Mies tuijotti häntä epäluuloisena.

Leon lisäsi ripauksen pokkurointia ääneensä. ”Anteeksi, kun tungettelen tällä tavalla. Nimeni on Squall Leonhart.”

Hän ojensi kätensä automaattisesti. Vaaleahiuksinen mies siirsi vastahakoisesti silmänsä hänen kasvoistaan tarjottuun kouraan ja näytti arvioivan, oliko siihen turvallista tarttua. Kun Leonin lihakset alkoivat huomautella liian pitkästä jähmetystilasta, naapuri vastasi hänen eleeseensä. Kämmen oli työn kovettama ja sen puristus määrätietoinen. Mitä tuollainen nuori mies teki täällä syrjäkylillä? Eivät kai alle kolmikymppiset ihmiset vapaaehtoisesti hakeutuneet eristykseen?

Toki Leonkin oli alle kolmenkymmenen, vaikka vain vuodella, mutta hän piti itseään poikkeuksena säännöstä.

”Cl--d Strife”, mies ilmoitti.

”Kämppäni varustelutaso on lievästi ilmaistuna alle arvostelun ja ajattelin vain...” Leon hengähti ja päästi epätoivon kuultamaan sanoistaan. ”Olisiko mitenkään mahdollista lainata sulakkeita? Tai edes kynttilää, jotta pärjäisin huomisaamuun asti?”

Mies, jonka nimi oli Cl... Claude niin kuin ranskalainen vai Clyde niin kuin Bonnie ja Clyde vai Cloud niin kuin pilvi? Oli mikä oli, epäilevä ilme tämän kasvoilla hellitti. ”Tulppasulakkeita?”

Leon nyökkäsi vähän liian innokkaasti. ”Niitä.”

”Taitaa minulla olla muutama ylimääräinen. Odota, käyn katsomassa.”

”Kiit...” Leon nielaisi sanansa lopun, kun vaaleahiuksinen mies katosi kynnykseltä. Ovi jäi raolleen hienonhienona luottamuksen eleenä. Sen raosta kantoi miellyttävä lämpimän ilman ja kahvin tuoksahdus. Hän oli tainnut tupsahtaa oven taakse juuri iltapäiväkahvien aikaan. Leon pysytteli kuistilla, keinahteli kumisaappaidensa kannoilla ja hieroi koleassa kevätilmassa jäähtyviä sormiaan reisiinsä. Yöstä tulisi viileä. Täytyisi ehdottomasti sytyttää takkaan tuli heti, kun pääsisi takaisin. Sähköllä pelaavista pattereista ei ollut apua, jos sähköt eivät toimineet. Kai hänellä oli tulitikkuja? Oli, ne hän oli muistanut ottaa mukaansa.

Vaaleahiuksinen mies palasi minuutin tai kahden jälkeen ja tällä oli mukanaan kaksi pientä pahvilaatikkoa. Muovi-ikkunasta näki, että toisessa pyöri kolme sulaketta ja toinen oli pullollaan kynttilöitä.

”Kiitos”, Leon sanoi, kun mies ojensi tuomisensa. ”En tarvitse kaikkia kynttilöitä. Selviän varmasti yhdellä tai kahdella huomiseen.”

”Ota ne vain, minulla on noita lootakaupalla.”

Leon nyökkäsi ja työnsi laatikot kainaloonsa saadakseen toisen kätensä vapaaksi. ”Hyvä on sitten. Paljonko voin maksaa näistä?” Hän nykäisi lompakon housuntaskustaan.

Miehen vaaleat kulmat kiristyivät epäuskoiseen ryppyyn. ”Ei niitä tarvitse maksaa.”

”Oletteko varma? Tai voinko tuoda huomenna uusia tilalle?”

”Ei”, hänen naapurinsa töksäytti. ”Ei minun talouteni pariin kynttilään ja sulakkeeseen kaadu.”

Vaikkei lausahdus ollut töykeä, Leon ymmärsi, että oli aika antaa periksi. Naapuri oli avulias, muttei kovin sosiaalinen. Elekieli osoitti, että tämä hinkui päästä takaisin kahvinsa pariin. Hän veti kasvoilleen hymynaiheen. ”Hyvä on. Kiitos vielä kerran.”

”Eipä kestä.”

”No... hei sitten.” Leon pakkasi lompakkonsa takaisin housujen uumeniin ja kääntyi poistuakseen.

”Hei.”

Ovi sulkeutui, kun hän käveli portaat alas märälle pihatielle.

Jos vedenpaisumus oli ollut ajankohtainen hänen lähtiessään metsästämään sulakkeita vajasta, miksi säätilaa olisi pitänyt kutsua hänen pysäköidessään omalle pihalleen ja noustessaan autosta? Koko maailma oli pimentynyt ja ympäröivä metsä näytti äkkiä läpitunkemattomalta ja uhkaavalta, vettä tuli taivaalta sellaisella rytinällä, ettei hänen sadetakillaan ollut mitään mahdollisuuksia. Piha muuttui vauhdilla lainehtivaksi suoksi.

Leon kiirehti sisätiloihin ja sulki oven visusti takanaan. Hän harhaili puolipimeässä kylpyhuoneeseen ja ripusti sadetakin kuivumaan pyyhenaulakkoon ennen kuin palasi olohuoneeseen ja kipusi tuomisineen toistamiseen keittiöjakkaralle. Hän poisti vanhat sulakkeet ja painoi uudet niiden tilalle. Mieli aavistuksen keventyneenä hän käänsi kytkimet yläasentoon.

Sulaketaulu sanoi POKS ja sitten RÄKS. Huoneeseen leijaili läpikuultava palaneen katku.

Voihan... Leon astui alas jakkaralta, istahti ruokiaan varjelevan kylmälaukkunsa kannelle, painoi kasvot käsiinsä ja keskittyi hengittämään syvään. Ihan tällaista hän ei ollut hakenut päättäessään lähteä muutamaksi kuukaudeksi nuuhkimaan maalaiselämän tuulia.

Hän ei ollut sähköinsinööri, mutta kykeni silti sanomaan, ettei vika ollut sulakkeissa. Sähköt oli mitä ilmeisimmin kytketty päin prinkkalaa, jännite oli liian suuri tai jotain vastaavaa. Hän pystyi toteamaan, että sähköissä mätti jokin, mutta koska ei tosiaan ollut sähköinsinööri, hänen kykynsä rajoittuivat sulakkeiden vaihtamiseen.

Huomenna, kun oli ladannut kännykän akun vaikka siinä kyläkaupassa, hän soittaisi lakimiehelleen ja sille perkeleen talokauppiaalle ja tekisi selväksi, että rahat olisi palautettava viimeistä munnya myöten hänen tililleen.

Jotain kylmää putosi hänen päänahkaansa. Hän nosti yllättyneenä katseensa ja ehti nipin napin rekisteröidä jotain näkökentässään, kun vesipisara napsahti hänen verkkokalvoonsa. Kiroten hän nykäisi kasvonsa syrjään vaaravyöhykkeeltä ja pyyhki silmiään.

Yksi luku lisää hänen Kaikkien aikojen kämäisin piilopirtti -mestariteokseensa: vuotava katto.

Piru vie, kuinka teki mieli juustohampurilaista.

[Destroyer]

Heh! Tuohan on aika kurjassa kunnossa oleva tönö!!

Oikein mukavaa tekstiä, varsinkin alku oli todella hauska!
Eipä tähän paljoa vielä osaa sanoa.. Jatkoa odottelen

[Nami]

A/N: Kiitos kommentista, Destroyer. Hankala tästä varmaan on vielä sanoa mitään, näkökulmiakin kun on kokonaista kolme ja yksi vasta esitelty. No, tässä tulee toinen joka tapauksessa. Tuosta ficin nimestä. Se oli työnimenä ja lopulta päätin jättää sen kuvastamaan koko tarinan idean hölmöyttä. Se lähti siitä, kun kaverin kanssa pölistiin, voisko Leonilla olla siellä mökissä ulottuvuusportti ja sieltä tulisi yhtäkkiä Harry Potter kylään. Ja hattivattejakin voisi tulla. Jotenkin keskustelu pomppasi siitä sitten Tuutikkiin ja ruvettiin miettimään, kumpaa sukupuolta se on. Varmuutta asiaan ei ole vielä saatu. Mutta joo, seuraava luku tulee tässä. Jee, vihdoin pääsin kirjoittamaan Marluxiasta.




2. luku – Marluxia: Beast loose in paradise




Lexi Devine.

Hän oli koko lafkan ykköspuheenaihe heti ensimmäisestä työpäivästään lähtien.

Kahvihuoneessa oli omituisen äänekästä sinä aamuna. Xigbarin lärpätys kaikui käytävän toiseen päähän, joten tiesin hänen olevan paikalla ennen kuin ehdin pistää nokkani ovesta sisään.

”..cool. Samalla tavalla kuin Matrixin Trinity.”

”Tiedän, mitä tarkoitat. Hän näyttää siltä kuin voisi vetää turpaan meitä jokaista, Lexaeus mukaan lukien.” Se oli Tidus.

Mitä oli tekeillä? Kukaan ei vetänyt Lexaeusta turpaan. Eikä minuakaan sen puoleen. Minulla oli ehkä vaaleanpunaiset hiukset, mutta en todellakaan tapellut kuin ämmä. En varsinkaan silloin, kun vastapuolena oli ämmä, mihin vertaus Matrixin Trinitystä kaiketi viittasi.

Astelin sisään ja nyökkäsin tervehdykseksi vastapäätä ovea istuville Tidusille ja Snow’lle. Tidus näytti tapansa mukaan siltä, että oli unohtanut olevansa töissä kirjallisuusagenttitoimistossa eikä huvipuistossa, kun taas Snow oli näpistänyt asukokonaisuutensa Dolce & Gabbanan uudesta mallistosta ja muistutti hyvin pukeutunutta Sawyer Fordia Lost-sarjasta. Noita kahta ei olisi ikinä uskonut veljeksiksi muuten kuin vaaleiden hiusten perusteella.

Minun selin istunut Xigbar huomasi juttukumppaniensa reaktion ja pyörähti ympäri tuolillaan. Äijäpaha oli taas unohtanut pukea lapun oikean silmänsä peitoksi, ja hänen kääntäessään päätään näin ensimmäisenä vajonneen luomen ja sen välistä pilkottavat puhjenneen silmämunan rippeet. Mietin, pitäisikö huomauttaa asiasta ennen kuin joku vierailija voisi pahoin, mutta päätin jättää jutun Xemnasin huoleksi. Maanantaiaamuisin heillä oli vanhempien osakkaiden palaveri, johon tavallisilla piipertäjäagenteilla ei ollut mitään asiaa.

Miksi sitten Saïx pääsi aina mukaan kokoukseen?

”Hoi, Marly!” Xigbar täräytti. ”Joko sinä olet tavannut sen uuden muijan?”

En heti ymmärtänyt, mitä hän sanoi, koska olin keskittynyt sulkemaan käsitejärjestelmältäni hänen tapansa lausua nimeni. Marly oli yleinen lempinimeni ja olin hyväksynyt sen kohtuullisen käytön tuttavien kesken, vaikka se kuulostikin pillimehulta. Asiakkaiden edessä minua ei kutsuttu Marlyksi tai seuraukset olivat kammottavat. Xigbar sen sijaan käytti sen lausumisasun muutoksia korostaakseen ristiriitaisen mielensä pimeimpiä sokkeloita. ’Marleeee’ ja loppuun hintahtava kiekaus. Hrrr.

Xigbar oli naimisissa – ainakin muistelin, että hän oli – mutta se ei estänyt häntä kuulostamasta sekä umpihomolta että vanhalta irstaalta namusedältä. Vanhalta irstaalta namusedältä, joka väijyy ekaluokkalaisia pikkupoikia heidän kotimatkallaan ja kaappaa heidät säkkiinsä ja vie kotiinsa... katsomaan piirrettyjä. Hänellä oli niitä tusinoittain, piirrettyjä siis, ei kaapattuja pikkupoikia. Luultavasti hänen avioliittonsa oli vain kulissi, jota hän piti yllä todellisen karvansa salaamiseksi.

”Minkä uuden muijan?” kysyin kävellessäni tiskialtaalle ja laskiessani lasiin vettä. Kahvinkeittimen termostaatti naksahti, vaikkei ollut toiminut luultavasti puoleen vuoteen. Masiina kuumensi juomaa, kunnes se kiehui, jollei joku älynnyt painaa sitä pois päältä. Kello oli viisi yli kahdeksan, joten kahvin keittämisestä ei voinut olla kauemmin kuin vartti ja jo nyt se haisi palaneelle. Xigbar ja Tidus joivat sitä firman logolla varustetuista mukeista, Snow ei minun tavoin koskenut muuhun kuin ylihinnoiteltuihin kahvilatuotteisiin, ja hänen vapaat sormensa naputtelivat pöytää.

”Uuden agentin. Aloittaa työt tänä aamuna.”

Mitä? Miksen minä ollut kuullut mitään?

”Xemnas kertoi siitä edellisessä palaverissa ja uudelleen viime perjantaina”, Tidus totesi.

Mitä helvettiä minä olin tehnyt sillä aikaa? Miksen muistanut tuota?

Nielin vettä pikkuruinen siemaus kerrallaan ja muistelin. Saattoi olla, että Xemnas oli maininnut jotain uudesta työntekijästä, en vain ollut tajunnut, että kyseessä oli agentti. Olin kai kuvitellut, että lafkaan palkattaisiin uusi juoksupoika tai sihteeri tai... siivooja.

”Minkälainen tapaus?” tiedustelin. Jätkät olivat puhuneet hänestä vähän huolestuttavaan sävyyn, mutta kuulemani heitot olivat koskeneet ulkoista olemusta. Jollei ’cool kuin Matrixin Trinity’ tarkoittanut, että kuului kustannusmaailman terävimpään kastiin. Se oli kyllä uusi ilmaus. ’Cool kuin Marluxia Gardner The Book That Never Was -yhtiöstä’, siihen olin törmännyt useaan otteeseen.

”Kuulemma aika pätevä. Ollut aikaisemmin Gullwingsillä.”

”Jaha.” Myönsin vastahakoisesti olevani vaikuttunut. Gullwingsin tähti oli lähtenyt nousukiitoon sen jälkeen, kun joku yhtiöstä oli napannut hölmöäkin typerämmän fantasiaromaanin ja kyseinen opus oli noussut kuukaudessa kuluneen vuosikymmenen myydyimmäksi teokseksi. Niihin aikoihin jokainen kustannusalalla oleva, joka ei kuulunut Gullwingsin talliin, oli hakannut päätään työpöytänsä kulmaan. Gullwingsin toinen, kyseenalaisempi tunnusmerkki oli, ettei se palkannut kuin naispuolisia työntekijöitä. Miten sellainen femakko oli eksynyt meidän suhteellisen miespitoisiin riveihimme? Kyllästyikö hän siihen, ettei työpaikalla näkynyt kaksilahkeisia, vai tarjosiko Xemnas pulleampaa tilipussia?

Kärventyvän kahvin aromi kävi nenään, joten suljin keittimen ja laskin sitten lasin tiskialtaaseen.

Xemnas heilahti oviaukossa. Hän oli tänäkin aamuna vetänyt ylleen jonkin älyttömän seepranvärisen loimen, joka otti ankarasti yhteen hänen tumman hipiänsä ja hopeisten hiustensa kanssa. Tämän toimiston pukeutumiskoodi oli väljin kaikista työpaikoista, missä olin koskaan ollut mukaan lukien paikallisen räkälän baarimikon duuni.

”Huomenta. Xigbar, kokous kutsuu. Tidus, soita Space Paranoidsin Tronille ja pakota hänet korottamaan tarjoustaan Seitsemännestä ulottuvuusportista. Snow, mene korjaamaan kopiokone.” Esimiehemme piti miettimistauon. ”Toisin päin. Snow soittaa ja Tidus korjaa kopiokoneen.”

Tidus, joka oli loikannut puoli metriä ilmaan pelkästään siitä riemusta, että Xemnas luotti hänelle niin tärkeän puhelun, rymähti takaisin todellisuuteen. Tidus oli viisi vuotta nuorempi kuin veljensä ja vaikka olikin kohtuullisen lupaava agentinalku, vielä toistaiseksi hän joutui paiskimaan hanttihommia ja nuolemaan muiden jätteitä. Kuvainnollisesti ilmaistuna siis.

Xemnas kurkisti peremmälle huoneeseen ja näki myös minut. ”Marluxia, meillä on uusi agentti. Esittele hänelle paikkoja ja henkilökuntaa. Hänen työhuoneensa on sinun toimistosi vieressä, joten hän luultavasti kysyy sinulta aina ensimmäiseksi neuvoa.”

Grr. Jonain päivänä myös minut kutsuttaisiin kokoukseen.

Hengähdin. ”Hyvä on.” Minun pitäisi kyllä soittaa parille asiakkaalleni sinä aamuna, mutta tuskinpa esittelyssä kauan menisi. Voisin kiidättää tulokkaan kokonaista puoli kerrosta kattavan toimistomme läpi viidessä minuutissa ja hukata hänet sitten saniteettitilojen edessä.

Xigbar nieli kahvinloppunsa ja kipusi jaloilleen. Näin Xemnasin suupielten värähtävän, kun hän huomasi työntekijänsä tulleen duuniin vain puoleksi pukeutuneena. Hän naputti merkitsevästi oikean silmänsä alusta, mutta milloinkas Xigbar olisi ymmärtänyt vinkin? Esimiehen läsnäolo pani vauhtia myös Villiersin veljeksiin. Tidus yritti pitää olemuksensa innokkaana livahtaessaan Xemnasin ohi käytävään, Snow nousi hillitysti ja oikoi solmiotaan.

Muiden mentyä minä jäin vielä hetkeksi kahvihuoneeseen, nojailin tiskialtaaseen, en pitänyt kiirettä. Uusi agentti ja vielä kuulemma pätevä? Miksi Xemnas oli halunnut hänet meille? Talossa oli agentteja riittämiin ja yksi oppipoika kasvamassa. Yrittikö hän tavoitella vuoden tasa-arvoisimman esimiehen titteliä palkkaamalla lisää naisia? Eihän meillä edes vallinnut niin räikeä tilanne kuin joissain muissa alan yrityksissä. Meillä oli viisi miestä ja... hmm... kaksi naista. Se kuulosti vähemmältä kuin oli. Larxenen saattoi laskea ainakin kolmeksi, ei siksi, että hän olisi ollut merinorsu, vaan siksi, että hänen läsnäolonsa oli niin voimakasta. Hänen henkensä jäisi todennäköisesti kummittelemaan tähän rakennukseen vuosiksi sen jälkeen, kun hän itse olisi fyysisesti siirtynyt muualle. Quistis sentään hoiti ainoastaan yhden ihmisen virkaa.

Kukapa Xemnasin aivoituksista otti selvää? Larxenen palkkaaminen oli ollut sen luokan typeryys, ettei sitä vähällä kummalla ylitetty. Tämä uusi tyyppi ei voinut olla sitä muijaa pahempi tapaus.

Kun kello naksahti viisi yli kahdeksaan, keinautin painon kunnolla jaloilleni ja palasin käytävään. Kenen toimiston hän oli saanut, jos huone oli aivan minun vieressäni? Tai kenen ja kenen, vaihtoehtoja oli kaksi: Saïx ja Quistis. Jos minun olisi pitänyt valita jompikumpi, olisin veikannut, että Saïx oli muuttanut Xemnasin kolmen tavallisen työhuoneen kokoiseen valtakuntaan. Xemnas ja Saïx olivat olleet läheisiä niin kauan kuin minä olin ollut talossa. Ei läheisiä kuten veljekset vaan läheisiä kuten Rhett ja Scarlett. Tai Heathcliff ja Catherine... no, kyllä te tiedätte. Yyh.

Käyskentelin huoneeseeni pysähtymättä vilkaisemaan, miltä Saïxin toimistossa näytti. Uusi agentti halusi esittelyn? Uusi agentti saisi hakea minut huoneestani. Ehtisin mahdollisesti hoitaa ikävät hommat alta pois ennen turistikierrosta. Ensin olisi Viikon Hätyyttelyn vuoro; tiesin muistilistoja tarkistamattakin, kenelle se soitto menisi. Jossain sopivassa välissä, esimerkiksi ruokatunnilla, pitäisi pirauttaa myös Gullwingsin Yuna Spiralle ja haukkua hänet asiakkaanryöstöstä. Ehkä pystyisin ajoittamaan soiton niin, että uusi agenttimme kuulisi.

Lysähdin pöytäni taakse ja käynnistin tietokoneen. Taustakuva – vuoristomaisemaa vasten pysäköity hopeinen Porsche Carrera Gt, jonka olisin mielelläni vaihtanut puhtaaseen vuoristomaisemaan, mutta Xigbar yritti jo muutenkin sijoittaa minua liian innokkaasti puppelipoikien kastiin – välähti ruutuun ja pikakuvakkeet tupsahtelivat sen päälle yksi kerrallaan. Odotellessani poimin yhdestä näytön kupeeseen liimatuista muistilapuista puhelinnumeron ja soitin siihen. Kello oli vasta vähän yli kahdeksan, mutta työtä tekevien ihmisten kuului olla hereillä tähän aikaan.

Puhelin oli ehtinyt hälyttää kolme kertaa, kun oven tienoilta kajahti koputus. Laskin närkästyneenä luurin paikoilleen juuri samalla sekunnilla, kun toisessa päässä vastattiin. Harkitsin tovin soittavani uudelleen, mutta jätin sen toistaiseksi. Näin ne laiskat asiakkaat koulittiin vastaamaan nopeasti agentin puheluihin.

”Niin?” kysäisin ja avasin työpöydältäni ensimmäisen osoittimen alle sattuneen kansion, jotta näyttäisi siltä, että olin uppoutunut töihini.

”Herra...” Ääni aloitti, ja nostaessani katseeni paikansin mustiin suoriin housuihin ja jakkuun pukeutuneen hahmon kynnykseltäni. En nähnyt kasvoja, koska ylävartalo oli kallistunut piiloon seinän taakse, mutta ääni ei ollut kummankaan työpaikkamme tutuista naisista. ”..Gardner”, se jatkoi ja jakku sai kasvot, kun tulija oli lukenut nimeni ovenpielestä ja suoristautui.

”Minä olen”, vastasin. Oikea käteni puuhasteli hiirellä, klikkaili tarmokkaasti. Maanantait olivat päivistä tuskaisimpia, koska silloin aivot elivät vielä viikonloppua, mutta siitä huolimatta oli esitettävä maanista työmyyrää.

”Olen Lexi Devine. Johtaja Xemnas neuvoi minut luoksesi.”

”Opastuskierrosta varten, jep. Minä kai sen hoidan.”

Sitten päätin katsoa häntä kunnolla. Olihan minun omin silmin todistettava, mistä Matrix-huhu oli saanut alkunsa. Kuten todettua, hän oli pukeutunut jakkuun. Siinä ei ollut mitään uutta, toimistomme joka ainoa naisagentti, ne kokonaista kaksi kappaletta, pukeutui joko mustiin, suoriin housuihin ja jakkuun tai mustaan, koruttomaan hameeseen ja jakkuun. Samalla tavalla me miehet käytimme pukuja ja solmioita, ainakin kaikki muut kuin Tidus ja Xemnas, koska agenttitoimistoissa oli olemassa pukeutumissääntönsä, vaikka tämän firman pomo ei niitä vaatinutkaan.

Hän oli laiha. Minä en pitänyt laihoista naisista.

Tuo ei tarkoittanut, että pidin tonnikeijuista. Minä vain halusin naiseni uhkeina, verevinä ja heidän vararavintonsa oikeisiin paikkoihin kertyneenä.

Tämä nainen oli melkein yhtä laiha kuin Larxene, mutta siinä, missä Larxenella oli anorektisen mallin vartalo, tulokas näytti urheilulliselta. Eikä siis hyvällä vaan yliviedyllä tavalla. Sillä tavalla, joka karsii kropasta kaiken naisellisen, kunnes jäljellä on enää kova ja sitkeä sukupuoli-identiteettinsä menettänyt elämänmuoto.

Hoksasin aika pian, miksi häntä verrattiin viime vuosikymmenen menestyneimmän tieteisleffan kovapintaiseen sankarittareen. Mustat, tiiviille kampaukselle suitut hiukset, terävä, vähän kyömy nenä ja kapeat huulet todella muistuttivat Carrie-Anne Mossin piirteitä. Mutta se nainen oli tehnyt myös muita, paljon pehmeämpiä rooleja. Trinity ei ollut ulkonäkö, hän oli asenne.

Lexi Devine oli kävelevä asenne. Hän oli ensimmäistä päivää uudessa työpaikassa eikä hänen olemuksessaan häilynyt epävarmuuden hitustakaan. Hän seisoi kynnykselläni kuin olisi seisonut siinä jokaisena päivänä viikossa koko kuluneen vuoden ajan. Paino oli tasaisesti molemmilla jaloilla, hän ei pyöritellyt lonkkaluitaan tai keinutellut kannoillaan. Käsivarret roikkuivat rentoina sivuilla eivätkä edes yrittäneet kohota turvaeleeseen. Viime silauksen muodosti kuitenkin terävä mentolinvihreä katse, joka pakotti miettimään, kumpi väri, silmien vai hiusten, oli tekaistu.

Arvatkaapa huviksenne, kuinka monta kertaa minulta oli kysytty, värjäsinkö hiuksiani.

Silmien väri keräsi huomion, mutta vielä enemmän yllätti, kuinka suoraan hän katsoi minua. Ja kuinka paljon hän ilmaisi katseellaan. Hän oli ehkä tulokas, mutta sitä ei olisi pystynyt päättelemään hänen olemuksestaan. Pelkästään hänen silmänsä kertoivat, että meidän olisi oltava tästedes varuillamme, koska tämä nainen ei tyytynyt toiseen sijaan eikä edes jaettuun ykköspalkintoon. Aloin vähitellen ymmärtää, miksi Xemnas oli palkannut hänet (ei ollut uskaltanut olla palkkaamatta), mutta Devinen itsensä motiivit jäivät avonaisiksi. Miksi siirtyä erinomaisesti menestyneen toimiston riveistä erittäin hyvin menestyneen firman palkkalistoille?

Yritin vähän aikaa katsoa vastaan, mutta silmäni alkoivat vetistää, ja jouduin laskemaan ne hänen solisluidensa tasolle. Eikö estoton tuijotus määritelty joissain kulttuureissa sopimattomaksi?

”Odotatko hetken?” tavoittelin tärkeää ja kiireistä sävyä ääneeni. ”Minulla on tässä eräs akuutti dokumentti auki.”

”Tietysti.” Hän nyökkäsi, mutta sen sijaan, että olisi odottanut kynnyksellä, muija asteli lupaa kysymättä sisäpuolelle. Eikä matka suinkaan pysähtynyt vierailijoille tarkoitetulle tusinaistuimelle, ei, hän kiersi pöytäni ja seisahtui vasta päästyään melkein ergonomisesti tasapainotetun ja muotoillun työtuolini kohdalle. Sellainen oma-aloitteisuus oli niin räikeästi kohteliaisuussääntöjä rikkovaa, etten älynnyt edes kieltää ja tiedustella, mitä hän kuvitteli tekevänsä. Siis kaikkihan täällä tekivät niin, mutta he olivatkin tuttaviani. Yksikään vieras ihminen siivoojia ehkä lukuun ottamatta ei ollut tähän mennessä ohittanut pöydänreunastani seinään vedettyä näkymätöntä viivaa.

Siinä luvattomassa kohdassa seisoessaan hän pystyi kurkistamaan, mitä näytölläni tapahtui. Ei hän kurkistanut, itse asiassa hän katseli takanani olevan ikkunan suuntaan, mutta tabu oli jo rikottu, arpa oli heitetty ja sitä rataa. Lexi oli ehkä toimistomme uusin tulokas, mutta aloituspäivästään lähtien täysivaltainen jäsen.

”Hieno näköala?” hän kysyi.

”Eipä oikeastaan”, murahdin. Viidennestä kerroksesta naapurissa olevan huonekaluliikkeen noutopihalle? Jos näköalaa kaipasi, kannatti liimata maisemajuliste ikkunan peitoksi.

Ja sitten hän käänsi päätään ja katsoi... ilmeisesti minua, mutta hän näki myös koneeni. Kenties hän ei tarkoittanut tunkeilla, kenties hän yritti pitää silmänsä minussa tai takanani olevassa vanhainaikaisessa korkkitaulussa, johon Tidus oli hempeilynpuuskassaan kiinnittänyt paperista askarrellun kukan, mutta se oli vähän vaikeaa syystä että...

Olin avannut Ehdottoman Salaisen Kansioni, jossa oli Ehdottoman Salainen ja Kielletty Kuva minusta ja Snow’sta. Se oli viime pikkujouluista, joissa Tidus oli näppäillyt umpihumalassa epäedustavia otoksia sieltä täältä ja vanginnut minut ja veljensä erittäin... miten sen nyt sanoisi... harhaanjohtavaan asetelmaan. Sitä oli todella hankala kuvailla, parasta oli vain nähdä kuva omin silmin, mutta okei, yritetään:

Yksityiskohta numero 1: Minä ja Snow seisoimme siinä vastakkain.

Yksityiskohta numero 2: Minä olin etualalla, oikea kyljenpuolisko takaviistosta kuvattuna. Käteni oli suurin piirtein sepalukseni kohdalla ja näytti siltä kuin pitelisin jotain, vaikka todellisuudessa taisin vain olla juuri ojentamassa käpälääni eteenpäin. Muistin takuuvarmasti, että vetoketjuni oli kiinni.

Yksityiskohta numero 3: Snow seisoi vastapäätä minua, oli kumartunut eteenpäin ja nauroi muistaakseni äskettäin kertomalleni vitsille. Hänen silmänsä olivat puoliksi kiinni, suu avoinna ja kieli työntyneenä ulos kuin läähättävällä koiralla. Tiduksen harhaperspektiivin johdosta näytti siltä kuin hän olisi kumartunut etumustani kohti, vaikka todellisuudessa hänen naamansa oli ehkä solisluuni tasolla.

Alkaako valjeta?

Kuva oli sellaisenaan yksi niistä otoksista, jotka kiersivät mailien mukana kekkereiden jälkeen ja jotka saivat ihmiset päivittelemään ajoituksen osuvuutta. Mutta meille kaikille se ei tietenkään riittänyt. Kun pikkujouluista oli kulunut viikko ja kyseinen otos alkoi olla vanha vitsi, se lähtikin yllättäen uusintakierrokselle, tällä kertaa editoituna. Kaikkien Aikojen Pikkujoulukuva Vol. 2:ssa minun käteeni oli ilmestynyt kyrpä, joka sojotti polleana suoraan kohti Snow’n avonaista kitaa. Kekseliästä photoshoppaajaa ei tarvinnut etsiä Xigbarin toimistoa kauempaa.

Olihan se hemmetin hauska juttu eikä vähiten siksi, että se oli aivan pahuksen osuva: joku oli vain lisännyt kuvaan sen, minkä me kaikki olimme osanneet jo sielumme silmin kuvitella. Muokatulle versiolle naurettiin pitkään ja makeasti taukohuoneessa, muttei koskaan Xemnasin eikä Saïxin kuullen (koska Saïxille kertominen oli sama asia kuin olisi kertonut Xemnasille). Herra johtaja ei tiennyt, kuinka kivaa kahdella hänen alaisellaan oli ollut hänen sponsoroimissaan juhlissa, ja firmassa vallitsevan äänettömän sopimuksen mukaan se myös pysyisi salaisuutena. Sukunimensä osoittelevuuden vuoksi, tai ehkä muuten vain, Xemnas oli yliherkkä kaikille homoseksuaalisille viittauksille, vaikkeivät ne olisi millään muotoa liittyneet häneen.

Kyseinen pikkujouluotos oli klikkaillessani päätynyt edustavana, täysikokoisena pläjäyksenä ruudulleni ja niin ollen se oli minun tarjoamani ensivaikutelma uudelle agentillemme.

Mainitsinko jo, että inhosin maanantaita?

Kun Lexi Devine oli sisäistänyt pikkujoulukuvan viimeistä photoshopattua verisuonta myöten, hän malttoi lopulta kääntää silmänsä minuun. Toinen musta, kaareksi nypitty kulma kohosi.

Yskähdin. ”Joitakin ihmisiä ei pitäisi esitellä kuvankäsittelyohjelmille.”

”Pienensikö graafikko sitä liikaa?” vastapuoleni heitti ja minulla kesti raivostuttavan kauan, todella, todella kauan päättää, oliko kommentti keskisormen osoitus vai kohteliaisuus. Siis jos lähdettiin oletuksesta, että kullia oli pienennetty, silloinhan se oli alun perin ollut suuri. Graafikko-Xigbar oli halunnut tehdä minulle jäynää ja aiheuttaa minulle alemmuuskompleksin, joten hän oli pienentänyt pippeliäni. Toisaalta kuvaan liimattu sukupuolielin oli aika kookkaanpuoleinen, sitä kokoluokkaa, mitä esiintyi ainoastaan pornoelokuvien tähdillä ja heistäkin vain vajaalla prosentilla. Jos sitä oli pienennetty, se oli alun perin ollut aivan suhteettoman suuri, selvästi feikki. Mistä päästiin taas siihen umpikujaan, etten ymmärtänyt, mitä pöytäni vieressä seisova nainen ajoi letkautuksellaan takaa. Ehkä hän oli tarkoittanut, että elin oli alun alkaen ollut suurempi ja aito... minkä perusteella hän vihjaisi, että minulla oli kalu kuin aasilla.

Huhhuh. Vähän hikisemmän puoleinen aloitus tuttavuudelle, täytyi myöntää. Tajusin samalla, etten ollut vielä vastannut heittoon, eikä enää kannattanut. Olisin ainoastaan vaikuttanut hidasjärkiseltä.

Suljin kuvan. Pitäisi muistaa piilottaa koko kansio johonkin niin varmaan paikkaan, ettei vastaavanlaista vahinkoa pääsisi sattumaan.

”Tuota... voisimme oikeastaan mennä”, esitin ja nousin jaloilleni. Vastapuoleni nyökkäsi ja peruutti pari askelta, että pääsin pois pöytäni takaa. Hän oli näyttänyt aika pitkältä sammakkoperspektiivistä, mutta kun seisoimme vastakkain, minä ohitin hänet puolellakymmenellä sentillä. Sen lisäksi hänellä oli aika korkeakantaiset kengät, joten todellisuudessa pituuseroa oli melkein tuplamäärä. En tiennyt, miksi se oli tärkeää. Kaiketi se vain heijasteli miehen alitajuista pakkomiellettä olla pidempi kuin nainen.

”Lexi Devine.” Käsi ojentui yllättäen eteenpäin. Ei lakkaa, kynnet olivat valkoiset, lyhyet ja tylpät, käytännölliset. Työasu ei riittänyt sijoittamaan häntä samaan kategoriaan toimistomme kahden muun naisen kanssa. Devinesta näki, että hän arvosti täysin eri asioita kuin huulipunan sävystä tuntikausia väittelevät Quistis ja Larxene.

Olin toteamaisillani, että hän oli jo kertonut nimensä, mutta pidin sitten suuni. Hän oli ensin kuullut nimeni Xemnasilta ja sen jälkeen lukenut sen toimistoni ovenpielestä, mutta se ei riittänyt. Hän odotti muodollista esittelyä. Minun oli myönnettävä, että se oli vain kohtuullista. Joten tartuin hänen käteensä ja valmistauduin kipakkaan puristukseen. ”Marluxia Gardner.”

”Mukava tutustua”, hän sanoi. Kättely jäi normaalien kirjoihin. Asiallinen, nopea ja tarpeeksi jämäkkä, ei mikään luut murskaava. Sellaisen ihmisen ote, joka käytti käsiään muuhunkin kuin näppäimistön kilkutteluun ja osasi hallita niiden voiman.

”Kaikki puhuttelevat täällä toisiaan etunimeltä, paitsi Xigbar, joka keksii jokaiselle jonkin kammottavan lempinimen, joten mikäli se vain sopii...” Pidin sulattelutauon. ”..minä olen pelkkä Marluxia.”

”Hyvä on. Gullwingsillä minua kutsuttiin Lexiksi, joten eiköhän se käy tähänkin paikkaan.”

Mieleni teki kysyä, miksi hän oli vaihtanut työnantajaa, mutta ehkä se oli liian tunkeilevaa tilanteessa, jossa olimme tunteneet vasta runsaan minuutin. Utelujen sijaan viittasin oven suuntaan ja odotin, että hän käveli edelläni käytävään. Quistisin nimi oli edelleen paikallaan toimistoni vasemmalla puolella, mitenkäs Saïxin? Ei, tarra oli kiskottu irti ja tilalle liimattu siisti ’Agentti Lexi Devine’ -teksti. Huoneen ovi oli melkein kiinni, mutta raosta pystyi näkemään pilkahduksen pahvilaatikoista. Muuttaminen oli vielä kesken.

”Moneltako aloititte tavaroiden kärräämisen?” Olin tullut töihin täsmällisesti kahdeksaksi eikä missään ollut näkynyt merkkejä muutosta.

Lexi kääntyi suuntaani. ”Eilen.”

Sunnuntaina. No johan oli. Xemnas kärsi patologisesta työskentelytarpeesta, mutta ei hän yleensä vaatinut palkollisiaan ilmaantumaan toimistoon vapaapäivinä. Odotin, josko Lexi jatkaisi, perustelisi jotenkin poikkeuksellista ajankohtaa, mutta puolen minuutin seisoskelun ja vartoilun jälkeen tajusin, että olin muuttumassa vielä omituisemmaksi hänen silmissään. Paras vain aloittaa esittely. Mitä hittoa Xemnas halusi minun näyttävän tulokkaalle? Vessat? Odotushuoneen? Kopiokoneet? Kahvinkeittimen? Ihmiset? Kaikki olivat tässä vaiheessa jo töissä ja varsinkin Larxenen kiukkumittari sojotti todennäköisesti kohti kattoa samalla tavalla kuin ne kaksi naurettavaa hiusantennia hänen päässään. Ehkä vain osoittelisin huoneita ja kertoisin henkilökunnasta pintapuolisesti. Jos joku oli halukas tutustumaan, hän varmaan älyäisi reagoida sopivassa kohdassa.

Päätin mennä järjestyksessä. Saïxin huonetta ei enää ollut, seuraavana käytävällä nökötti Xigbarin lukaali. Ovi oli suljettu, koska huoneen haltija oli kokouksessa.

”Xigbar Shooter, vanhempi osakas ja Xemnasin tuttava jo vuosien takaa. Xigbar on vanha pervo, mutta koska hänen mielihalunsa kohdistuvat alaikäisiin poikiin, sen ei pitäisi aiheuttaa sinulle hankaluuksia.”

Hän ei nauranut. Kenties kertomukseni kuulosti pahemmalta kuin oli.

”Siis ei hän mikään pedofiili ole!” kiirehdin selittämään.

”Kuka ei ole pedofiili?” kysyi Tidus, joka juuri hoiperteli ohitsemme kantaen jotain puolikkaalta kopiokoneelta näyttävää.

”Xigbar.”

”Eikö?” Tidus pysähtyi ja vaaleat kulmat kurtistuivat.

”Ei tietenkään!” sähähdin. Tätä menoa vitsiksi tarkoittamani heitto kantaisi asianomaisen korviin ja sitten... hyvästi osakkuus. ”Sinähän olet täysi-ikäinen.”

Mulkaisin Tidusta pahasti, ja hän lähti jatkamaan vaappumistaan varaston suuntaan. Ennen kynnyksen turvallista ylittämistä hän kompastui omiin jalkoihinsa, horjahti ja litistyi kopiokoneen puoliskon alle. Lexi Devine silmäisi minua, mutta koska en osoittanut merkkejä mennäkseni auttamaan, hän kohautti itsekseen olkiaan ja siirtyi kanssani seuraavalle ovelle.

”Joka tapauksessa Xigbar on ihan okei”, yritin pehmentää aiempia sanojani ja heilautin peukaloani Villiersin vanhemman veljeksen toimiston oveen. ”Snow’ta sen sijaan kannattaa varoa. Kaikki hänen asiakkaansa ovat naisia, ja huhun mukaan hänen solmimissaan sopimuksissa pyörivät vähän muutkin tekijät kuin raha. Baarireissuilla hän taas väittää pokkana olevansa Sawyerin näyttelijä Lostista. Hän näyttää Josh Hollowayltä, joten usein huijaus menee täydestä.”

Seikkaperäinen selostukseni ei tehnyt vaikutusta yleisööni. Olin aistivinani lesboviboja.

Huitaisin risan toimistotarvikkeen alla sätkivän blondin suuntaan. ”Ja Tidus on hänen veljensä.”

Matka jatkui kahdella askeleella. Meidän agenttien toimistoja oli vain toisella puolella käytävää, toisella oli infopiste, odotushuone ja esilukijoiden ja sihteerien huoneita.

”Larxene Antennae. Hän... tuota... älä koskaan koputa tähän oveen, jollei se ole ehdottoman välttämätöntä.”

Hän joutui kumartumaan lähemmäs, koska olin madaltanut ääneni kuiskaukseksi siltä varalta, että Larxene istui pöytänsä takana. Hänen hiuksistaan erkani hienojakoinen keväisen luonnon tuoksu, koivunsilmuja ja aukenevia kukan terälehtiä. Jälleen yksi ero Larxeneen ja Quistisiin, jotka ympäröivät itsensä kauden viimeisimmillä hajusteilla – ja tappelivat sen jälkeen, kumpi oli käyttänyt uutta kemikaalia ensin.

”Vaikka ei sinulla pitäisi tulla ongelmia. Larxene suhtautuu naisiin paljon kärsivällisemmin kuin miehiin.”

”Tulen yleisesti ottaen paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa”, Lexi totesi yllättäen.

Jep, ehdottomasti lesbovaara.

”Quistisin huone on minun toisella puolellani. Hän on siis toimiston kolmas nainen.”

Lexi päästi äänen, joka saattoi olla tuhahdus.

”Vähän eri meno kuin Gullwingsillä?” veikkasin.

Hän näytti siltä, että yritti kovasti estää silmiään pyörähtämästä. ”Toivottavasti.”

Mistä tuli mieleeni eräs kysymys.

”Missä sinun esilukijasi muuten ovat?” Sihteerit sun muut saattoi johtajakin palkata, mutta jokainen hyvä agentti tiesi, että esilukijat oli valittava itse. Minun esilukijani (yksi ainoa) oli neljä viimeistä vuotta ollut eräs nuori nainen, johon olin törmännyt aivan vahingossa taannoisilla kirjamessuilla. The Book That Never Was oli erikoistunut epäsuhtaisesti scifiin, rikos- ja dekkarikirjallisuuteen ja nuorille naisille suunnattuun ei-niin-kevyeen ihmissuhdeproosaan, ja oli todella haastavaa löytää ihmistä, jonka lukemistoon kuuluivat nämä kaikki. Selphiellä oli uskomaton vainu kahden viimeksimainitun suhteen eikä hän ollut lainkaan huono scifikirjallisuudessakaan. Hänen olisi pitänyt ryhtyä itse agentiksi, mutta hän väitti, ettei ollut uraihmisiä. Meidän makumme oli niin samanlainen, että olisin pyytänyt häntä treffeille, jollei hän olisi seisonut messuilla avomiehensä käsipuolessa. Sen jälkeen, kun olin kuullut hänen esittävän paatoksellisen arvionsa cowboyhattuun pukeutuneelle siipalleen (’Miten tällaista sontaa julkaistaan? Dekkaririntamalla ei ole tapahtunut mitään uutta sitten Cornwellin Scarpettojen!’), vähintä, mitä olin voinut tehdä, oli ollut tarjota hänelle työtä. Hän oli myös messunnut, että hänen miehensä ystävä oli parempi kirjoittaja kuin kaikki messuilla esitellyt ’sunnuntainaputtelijat’ yhteensä. Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun hän osui oikeaan.

”Tulossa”, Lexi ilmoitti eikä taaskaan suostunut täydentämään vastaustaan.

Olimme kahvihuoneen kohdalla. Palaneen katkusta päätellen joku visakallo oli käynyt kytkemässä keittimen taas päälle. ”Siinäpä ne agentit olivat. Unohdinko minä jonkun..?” mietin hetken. ”Niin joo. Saïx Claymore oli ennen sinun huoneessasi, nyt hän on tainnut muuttaa Xemnasin toimistoon. Hän on se sinihiuksinen tyyppi, jolla on X:n muotoinen arpi keskellä naamaa.”

Xigbarin kohdalla sattuneen väärinkäsityksen vuoksi jätin kertomatta, että Saïx puolusti esimiestämme laumanvartijakoiran antaumuksella ja uskollisuudella ja hänestä kiersi erittäin kyseenalaisia huhuja – erään niistä mukaan hän oli raadellut jonkun onnettoman, joka oli uskaltanut lausua poikkipuolisen sanan Xemnasista. Toisen juorun mukaan hän oli ihmissusi, mutta ehkä se oli liioittelua.

”Miestenhuone, naistenhuone, kopiohuone, siivouskomero, esilukijoiden toimistot ja sihteeri Yuffie Kisaragi”, luettelin ja osoitin vuoronperään jokaista huonetta käytävän vastakkaisella puolella. Mitä muuta minun olisi pitänyt esitellä? Lisää juoruja? Työhön perehdyttäminen oli Xemnasin hommaa, en voinut astua hänen varpailleen siinä. Sitä paitsi käsivarsiani alkoi vähitellen kihelmöidä: merkki siitä, että käytävällä haahuilun sijaan minun olisi kuulunut istua puhelimessa. ”Eipä täällä oikeastaan sen kummempaa näytettävää ole. Tämä on ihan mukava toimisto, ihmiset ovat ystävällisiä ja jeesaavat toisiaan.” Silloin, kun eivät kilpaile toisiaan vastaan, lisäsin mielessäni. ”Onko sinulla kysyttävää?”

Lexi Devine näytti vähän pöllähtäneeltä nähtävyyskierrokseni töksähtävästä lopusta, mutta toipui nopeasti. ”Itse asiassa kyllä.”

Rajasin kysymysvaihtoehdot kahteen. Hän utelisi joko hiusteni väristä tai esimiehestämme. Tuttavuutemme lyhyen keston perusteella veikkasin jälkimmäistä.

”Onko johtaja Xemnasin sukunimi todella Mansex?”

Vielä kun olisi ollut joku, jonka kanssa lyödä vetoa. ”On. Se on anagrammi hänen etunimestään. Kaikki uskovat hänen keksineen sen ollessaan vieroitushoidossa...”

”Vieroitushoidossa?”

”..mutta äijä itse väittää Mansexien olleen vanha aatelissuku jossain päin Mikä-mikä-maata.”

Tuo antoi vaikutelman, että minä itse olin vieroitushoidossa – joka ei toiminut kovin hyvin. Lexi Devine katsoi minua kuin yrittäen päätellä, oliko vähäjärkisyyteni tarttuvaa tai vaarallista laatua.

”Okei, siis hän väittää Mansexien olleen vanha aatelissuku, mutta Mikä-mikä-maan vedin hatusta.”

”Sen verran arvasin”, hän totesi.

Kihelmöinti käsivarsissani kiihtyi, maa alkoi kuumottaa jalkapohjia. Gullwingsillä ei taidettu tuntea käsitettä huumorintaju. Tosin sen kerran, kun sain langan päähän Yuna Spiran sijasta Rikku Yevonin, minun piti tarkistaa, etten ollut soittanut vahingossa Anonyymit tyhjännaurajat -yhdistykseen. Se eukko oli mielipuolisimpia kokemuksia, mitä (kohtuullisen) lyhyeen elämääni mahtui. Kenties Lexi oli vaihtanut toimistoa, koska kuvitteli meidän olevan vakavahenkisempiä. Xemnas oli parhaimmillaankin yhtä hauska ja vitsikäs kuin kusiaispesässä istuva harmaakarhu.

Perhana. Hittoon kohteliaisuussäännöt. Hän piti jo muutenkin minua pöpinä.

”No, Lexi, miksi vaihdoit toimistoa?” yritin kuulostaa siltä, ettei asia kiinnostanut pätkääkään.

Jakkukankaan peittelemät hartiat käväisivät ylhäällä. ”Se tavanomaisin syy. Kuvittelen, että minulla olisi paremmat etenemismahdollisuudet The Book That Never Was -yhtiössä. Gullwings on mukava työpaikka, mutta aika sisäänpäinlämpenevä. Sukulaisuussuhteet painavat vaakakupissa enemmän kuin agentintaidot. Kun kysyin rekrytointihaastattelussa, mitä uutta The Book That Never Was voisi tarjota minulle, johtaja Xemnas mainitsi melko suoraan, että...”

Ei... kai?

”..etsii yritykseensä uutta osakasta.”




A/N: Minä en tiedä kirjallisuusagenttitoimistoista tarpeeksi pystyäkseni kirjoittamaan niistä aivan autenttisesti. Sovitaanko vaikka niin, että minun mokani ovat vain Kingdom Hearts -maailman kummallisuuksia?
A/N2: Can’t... stop... picturing... Marly in a suit.

[Destroyer]

Aivan mahtavaa tekstiä!



Tykkään todella näin alun perusteella tästä hyvinkin paljon! Nyt kun se kolmas näkökulma vielä tulee niin
sitten aletaan saada ihan kunnolla varmaan tästä kiinni :_D

Mutta näiden kahden perusteella aivan mahtava tarina

Hienoa!
Jatkoa vaan kehiin