Kyttäyskeikka, FFVII, NC-17, slash (Valmis)

[Nami]

Canon: FFVII (AU:n puolelle kallistutaan vähän koska... no, huomaatte pian itse)
Genre: Huumorinkukka, sitrushedelmä ja mysteerinpoikanen
Pairing: En oikeasti halua kertoa, äää-ä! Päähenkilö on Reno.
Rating: NC-17
Warnings: *osoittaa ikärajaa* Yksityiskohtaisesti kuvailtua seksiä, kiroilua ja alkoholin nauttimista. Ja se sekstailu on homostelua, jollei joku arvannut. Paritusta en kerro vielä, mutta lupaan, että jokaisella on aikaa juosta pakoon.
Beta: Hanna
Disclaimer: Mittään en omista paitsi vaatteet päälläni ja muutaman kenttäsirkan.
Feedback: Are you kidding me?

Summary: Renolle sattuu ja tapahtuu työmatkoilla. Lähtökohta on nolostuttavan samanlainen kuin Joulu Karhuvuorella -tarinassa, mutta sekin on minun kirjoittamani, joten mitäs tuosta?

A/N: En olisi millään halunnut laittaa tälle nimeksi Kyttäyskeikkaa, mutta minusta se kuvasti kaikkein parhaiten tarinan sisältöä (jollei Homostelukeikkaa lasketa ja se olisi kyllä vähän mauton). Vierastan Kyttäyskeikkaa lähinnä siksi, että maailman paras Cloud x Reno -ficci on nimeltään Stake Out, ja nimi on hiukka kulunut. Mutta joo, ei nimi tarinaa pahenna ja silleen. Tämä on minificci, koska asetelma oli liian herkullinen tungettavaksi one-shottiin. Joka tapauksessa tarina on likipitäen kirjoitettu tätä postatessani, joten ei tarvitse pelätä, että loppuratkaisu jäisi lukematta. Muokkasin muuten Gold Saucerista vähän realistisemman paikan.

Afenille kiitos miljöön ja lähtöasetelman kanssa avustamisesta. En parita Cloudia ja Barretia, silloin ikäraja olisi 25.

Ja sitten suunvuoro Renolle...


Kyttäyskeikka


1. luku


Gold Saucer. Kasinoja, huvipuistovempeleitä, bordelleja ja vedonlyöntipörssejä, toisin sanoen kaikkea, mitä ihminen voi lomaltaan toivoa. Siksi olikin kerrassaan täydellistä ja aivan erityisen sopivaa, että minä olin työkeikalla. Tämä oli lähtökohdiltaan melkein kurjempi reissu kuin se menneenä talvena sattunut Pohjoismantereen ristiretki, jolla piti metsästää muuatta susilauman alfaurosta. Jukoliste, meinasin paleltua hengiltä sillä aikaa, kun Rude ja kumppanit istuivat laskettelukeskuksen baarissa töllöttämässä futista ja särppimässä rommitoteja. Mutta ei siitä sen enempää, reissu kääntyi lopulta voitoksi, ja mikäli se minusta olisi kiinni, taiteilisin myös tästä komennuksesta siedettävän. Rufus oli ehkä passittanut minut työhommiin, muttei ollut kieltänyt ottamasta riemua irti siinä ohessa. Tämänkertainen tehtävä vieläpä vaati pysyttelemään Gold Saucerin yöelämän keskipisteessä ja mikä huojentavinta, lunta ei ollut maassa senttiäkään.

Kun juttua pysähtyi ajattelemaan, ohjeet olivat vielä kyseenalaisemmat kuin sillä pakkasretkellä, mutta jos ShinRan palveluksessa jotain oppi, niin sen, että aivot kannatti jättää tehtävän ajaksi kotiin. Tee mitä käsketään, kirjoita raportti, nosta palkkio ja muistele vasta sen jälkeen, mitä oma tahto ja ajattelukyky tarkoittavat. Olin nurissut vähän aikaa, kun Tseng oli välittänyt viestin Rufuksen uusimmasta päähänpistosta, mutta vain muodon vuoksi. Hyvällä tuurilla tehtävän hoitamiseen menisi vain pari tuntia ja ylijäämäajan voisi käyttää testailemalla, vieläkö pelipöydät tottelivat näppejäni. Rufus (tai Tseng) oli vieläpä unohtanut määritellä, kuinka kauan hommaan sai kokonaisuudessaan tärvätä, kjäh! Kenties vain ilmoittaisin, että duuni osoittautui odotettua mutkikkaammaksi ja että menestyksekäs suorittaminen vaati minua oleskelemaan Gold Saucerissa pari lisäpäivää. Tai viikon. Tai kaksi viikkoa.

Joka tapauksessa. Ensimmäinen asia, mikä Gold Sauceriin saavuttuaan kannattaa tehdä, on hankkia yösija.

...

Okei, valehtelin. Ensimmäinen asia, mikä minun mielestäni kannattaa tehdä, on ottaa selvää kasinojen poteista ja varmistaa paikkansa rulettipöytien eturivissä. Ensimmäinen asia, minkä Tseng käski minun tehdä, oli kirjautua hotelliin. Mikä Gold Saucerin tapauksessa tarkoittaa vuorokauden ja vuoden ympäri Halloweenia juhlivaa rupumajataloa nimeltä Ghost Square. Joillakin ihmisillä saattaa olla käsitys, ettei Gold Saucerissa ole muita hotelleja. Se on harhaluulo. Gold Saucerissa on kuin onkin muita hotelleja, vieläpä tasokkaita ja modernisti sisustettuja, minkä vuoksi niissä ei ole koskaan vapaata. Ghost Squaressa on aina vapaata ja hintataso sopii pikemminkin sillanalus-spurgulle kuin Turkin palkkaa nauttivalle virkamiehelle. ShinRan valtuuksilla kyllä saisi raivattua huoneen huippuluokan hotellista – älköön kukaan epäilkö, ettei Turk voi potkaista jotakuta uusrikasta peliaddiktia yön selkään – mutta Rufus oli, Tsengin kautta, käskenyt kirjautua nimenomaan halvimpaan majoitusliikkeeseen. Mistä päästään siihen pisteeseen, jossa seisoin nyt.

Ghost Squaren aulassa oli kaksi erityisen mieleenpainuvaa seikkaa. Ensimmäinen oli kummituslinnaan kelpaava sisustus pääkalloineen, hämähäkinverkkoineen, pölyisine verhoineen ja hämärine kynttilävalaistuksineen. Toinen oli kuvaan sopimaton umpihomo reseptionisti.

”He-he-hei siellä! Miten voin palvella?”

Ei, häiskä ei änkyttänyt vaan nauroi. Hihitti, kikatti, kihersi, hiritti. Onneksi olin kerrospukeutunut, olisin muuten joutunut hypotermiaan niistä kaikista kylmistä väreistä, joita tyypin ääni aiheutti. En ollut aivan varma, mutta tuntui, että hän yritti flirttailla minulle. Kenellekään ei varmaan tule uutisena, että minulle käy kumpikin sukupuoli, ei ainakaan erään alfasusijutun jälkeen, mutta se ei tarkoita, että kelpuuttaisin kenet tahansa. Ainakaan en kelpuuta pikkurillillä osoittelevia, kimakalla äänellä puhuvia ja kikattavia miehiä. Kuvausta vastaava nainenkaan ei kuulosta houkuttelevalta, mutta miehellä sellaiset eleet vasta luotaantyöntäviä ovat. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä vitsi on yrittää olla naisellisempi kuin nainen. Hrrr.

”Huonetta olisin vailla”, vastasin ja yritin tehdä kertaheitolla selväksi, ettei tukikohtaani tunkisi minun lisäkseni ketään muuta, ei varsinkaan ketään kikattelevaa vastaanottovirkailijaa.

Häiskä pyyhkäisi teatraalisesti otsaansa ja parahti. Mitä hemmettiä varten hän oli kuvitellut minun tulleen? Siivoamaan? ”Valitettavasti meillä on nyt todella, todella, todella, todella...”

Todellako?

”..todella täyttä.”

Häh? Täyttäkö? Korjaus, siis todella täyttäkö? Vai onko se ’todellako täyttä’? No joka tapauksessa kummastelu jatkuu: ’tässä läävässä’? Ghost Square ei ole koskaan täynnä. Sama kuin sanoisi, ettei hylättyyn heinälatoon mahdu.

Hemmetin Tseng. Eikö huoneen varaamisen etukäteen pitäisi olla itsestäänselvyys? Lähettää minut nyt toiselle puolelle Planeettaa kuulemaan, että joutuisin nukkumaan kuistin alla! Jos olisin ottanut Turkin univormuni mukaan, olisin saanut huoneen samalla sekunnilla, kun ylitin kynnyksen, ja jopa ilman surkuhupaisaa, kikattelevaa iskuyritystä. Mutta ei, siviiliasu kuului tehtävän luonteeseen. Minun piti olla vähän aikaa tavallinen rivikansalainen, ja ilmeisesti rivikansalaiset ovat niin tomppeleita, etteivät varaa hotellihuonetta etukäteen. Perhana.

”Miten niin on täyttä?” minulta lipsahti. Onnistuin nielemään huomioni kortteerin tasokkuudesta.

”Meillä on nyt todella, todella täyttä, yksityiset huoneet on kaikki varattu, mutta jaetuissa huoneissa on vielä tilaa.”

Mitä minä äsken sanoin läävöistä ja sillanalusjuopoista? Jaettu huone? Hotellissa? Mitä johtoporras oletti minun tekevän tällaisessa tilanteessa? Jos olisi ollut kesä, olisin voinut yöpyä ulkosalla, mutta pikkutunneilla lämpötila putosi yhä lähelle nollaa. Jos minulla olisi ollut vapaailta, olisin voinut iskeä jonkun hyväuskoisen naikkosen ja punkata hänen luonaan, mutta ei, duuni käynnistyisi välittömästi, kun olisin säilönyt matkatavarani mielellään lukolliseen tilaan. Miten identiteettini ja toimenkuvani pysyisivät salassa, jos huoneeseeni änkeäisi joku ulkopuolinen? Teki mieli päräyttää vuosisadan känkkäränkkäpuhelu Tsengille tai suoraan Rufukselle.

En voinut soittaa, koska se olisi paljastanut, etten ollut harmiton jokamiesmatkailija. Oli käytettävä omaa harkintakykyä.

”Hei, hyvällä tuurilla lisää asiakkaita ei tule ja saat pitää huoneen itselläsi”, reseptionisti tuumasi ja iski silmää. Maalatuista ripsistä varisi vastaanottotiskille kimalletta.

Hmm, jaettu huone ei siis tarkoittanut, että automaattisesti joutuisin jakamaan sen jonkun kanssa? Vain siinä tapauksessa, että hotelli täyttyisi ääriään myöten?

”Johtuu karnevaalikaudesta”, glitteripoju jatkoi. ”Kaikki hotellit, motellit ja majatalot pullistelevat asiakkaita.”

”Karnevaalikausihan alkaa vasta ensi viikolla”, huomautin.

”Niin, mutta ihmiset haluavat olla ajoissa paikalla.”

Helvetin typerää. Huokaisin ja noukin lompakkoni takin taskusta. Respan ilme kirkastui, kun hän tajusi aikomukseni. ”Otetaan sitten sellainen jaettu huone. Mutta ei mitään kommuunia, korkeintaan yksi asukas minun lisäkseni, okei?”

”Ilman muuta”, heppu liversi. ”Lupaan täyttää kaikki muut sängyt ennen sinun huonettasi.”

Miksi tuo kuulosti pelottavalta? Ja kuka oli antanut hänelle luvan sinutella?

Häiskä ei tainnut itse tajuta sanojensa kaksimielisyyttä vaan alkoi naputella innokkaasti tietokonettaan. ”Katsotaanpa... Tuossa huoneessa ei ole vielä ketään. Laitan sinut sinne.”

”Merkkaa se saman tien täyteen buukatuksi”, mutisin, ja tyyppi helähti nauramaan kuin olisin kertonut äärimmäisen nokkelan vitsin. En malttanut odottaa, että saisin tavarani jonnekin ja pääsisin ulos koko mörskästä.

”Täyttäisitkö tämän?” Respa työnsi tiskin yli kirjautumislomakkeen. ”Voisinko nähdä henkilöpaperisi?”

Minulla oli pari pseudonyymiä, joita käytin aina salaisissa työtehtävissä. Vaihtelin niitä esiintymistiheyden ja tilanteen vaatimusten mukaan. Hassua ehkä, jotkin alter egoni olivat olleet olemassa niin kauan, että olivat kehittäneet oman persoonansa ja elämäntarinansa. Axel Wright -niminen miekkonen oli huoleton matkustelija, joka hankkiutui tietämättömyyttään vaikeuksiin. Hän ei kuunnellut säätiedotuksia eikä hyviä neuvoja eikä tiennyt karnevaalikauden houkuttelevan turisteja jo viikkoja etukäteen. Axel kelpasi erinomaisesti tähän tehtävään.

Tongin lompakostani Axelin henkilökortin, ja himppuli otti sen vähän liian innokkaasti. Osasin ulkoa aliasteni yksityiset tiedot, joten minun ei tarvinnut kuikistella korttiin painettuja syntymäaikoja tai osoitteita. Nimikirjoituskin tuli miettimättä. Reseptionisti ojensi kortin takaisin puolen kaupungin kokoiseen muovilaattaan köytetyn avaimen kera. Tätä varten olisi pitänyt melkein kanniskella käsilaukkua.

”Toinen kerros, viimeinen huone oikealla. Toivottavasti viihdyt!” poika toivotti, kun nostin kassini, (rinkkareppu autenttisuuden takaamiseksi) olalleni ja lähdin kipuamaan portaikkoon. Vanhat merkit pitivät kutinsa siinä mielessä, ettei reissu alkanut lupaavasti. Minulla oli hytinä, että jotain viheliäistä tapahtuisi ennen kuin matka kääntyisi noususuuntaan. Jos kääntyisi. Lähtökohdat olivat kerrassaan onnettomat ja... aijuu, en tainnut vielä edes mainita tehtävänantoani.

____________________________________________________________________________


”Ketä minun pitää tarkkailla?”

”Tiedät, kun näet hänet.”

”Mitä?”

”Niin johtaja sanoi: tiedät, kun näet hänet.”

_____________________________________________________________________________


Arvoituksia rakastava esimies on suurempi risti kuin kukaan osaa aavistaakaan. Olin siis Gold Saucerissa kyttäämässä, mutten tiennyt ketä. Ja jumankekka, jos jossakin paikassa on ihmisiä, niin kaupungissa, jonka elinkeino perustuu kasinoihin, pelihalleihin ja huvipuistoihin. Paikantaminen olisi ollut heinän etsimistä Cloud Strifen kuontalosta, vaikka minulla olisi ollut kohteestani valokuva-albumi ja pino kotivideoita. Arvoituksen luonteeseen kuului myös se, ettei Rufus ollut ilmaissut, mitä halusi minun lopulta tekevän kohteelleni, muuta kuin kyttäävän siis. Raivostuttavaa. Vain idiootit ja tylsämieliset pitävät arvoituksista.

Pomo, tuo ei tarkoittanut sinua.

Sama sille, jos pitää arvoituksista, kunhan tekee sen omalla ajallaan. Työkomennusten on oltava selkeitä ja täsmällisiä. ’Etsi tyyppi ja jysäytä sille nappi otsaan’ on erinomainen esimerkki täsmällisestä työtehtävästä. Sen sijaan tämä ’Painu tivolikylään kyttäämään nimeltämainitsematonta henkilöä’ meni yli niin maalais- ja kaupunkilaisjärjenkin. Vielä kun tehtävänannon perään raapustettiin lisähuomautus ’Niin muuten, emme kerro sinulle kohteesi ulkonäköä tai sukupuolta’, tyrmistys oli täydellinen. Tämä vastasi niin räikeästi surkean esimiehen kuvausta, että Don Corleonekin olisi jäänyt kakkoseksi.

Ei, sir, en edelleenkään puhu sinusta.

No, kun löytäisin etsimäni, voisin näpytellä kaukopuhelun päämajaan ja kysyä lisäohjeita. Kysymys kuului vain, miten Rufus saattoi olla niin varma, että tunnistaisin tyypin, kun hän osuisi kohdalle. Kenties pomo ei itsekään tiennyt, mitä etsimme. Ehkä tämä oli vain kiero juoni testata lojaaliuttani ja työmotivaatiotani.

Toisen kerroksen käytävä oli samaa sarjaa alakerran haamuhotelliteeman kanssa. Seiniin nojasi haarniskoja, valaistuksena toimivat koristeiset kyntteliköt, ja niitä pahuksen pääkalloja oli ripoteltu sinne ja tänne niin, että mauttomuuden raja ylittyi räikeästi. Huone 209, se minulle varattu, löytyi käytävän päästä. Ovi oli tummanharmaa ja pölyinen, lukko kitisi ja ovi naukui, mutta mikään niistä ei voinut valmistaa sisäpuolella odottavaan yllätykseen. Halloween-teemaan eivät kuuluneet käytännön pilat ja aprillipäivä meni pari viikkoa sitten. Mitä tämä siis tarkoitti?

En tiennyt, mitä Gold Saucerissa ymmärrettiin jaetulla huoneella, koska minun silmissäni uusi asuinkortteerini näytti morsiussviitiltä. Vain ruusun terälehdet ja vaaleanpunaiset sydämet puuttuivat, mutta ne eivät tainneet kuulua paikan imagoon. Voisin kuvitella, että Halloween-majatalossa sirotellaan sängylle lepakonmuotoisia karkkeja ja muumiotomua.

Lepakkomellejä tai muinoin kuolleiden ihmisten pölyä ei näkynyt, mutta päiväpeite oli morsiushunnunvalkoinen ja siinä oli röyhelöiset reunat. Ikkunoissa oli vaaleat, harsomaiset verhot ja kylpyhuoneesta löytyi amme, johon mahtui kevyesti kaksi henkilöä. En osannut edes arvailla reseptionistihinurin motiiveja. Järkeenkäyvin selitys oli, että tämä oli ainoa jaettu huone, jossa ei vielä ollut asukkaita, mutta kuten todettua, minusta tämä ei aivan vastannut kimppakämpän määritelmää. Jos tänne tulisi joku toinen, joutuisimme jakamaan sängyn, ja minun tuurillani se joku toinen olisi Barret Wallace.

Koska kyseessä oli morsiussviitti tai ainakin jokin erittäin paljon sen näköinen, siellä ei tietenkään ollut lukollista kaappia. Entä jos saisin poissaollessani uteliaampaa sorttia olevan kämppiksen, joka päättäisi nuuskia tavaroitani ja löytäisi EMR:ni tai Turkin henkilökorttini? Olin pakannut kortin mukaan siltä varalta, että joutuisin pidättämään kohteeni: todiste siitä, että työskenteli ShinRalle, ehkäisi yllättävän tehokkaasti kahinoita. Pistoolin ottaisin mukaan kentälle, mutta käsivarren mittaista metallikapulaa oli hankala kätkeä mihinkään.

Päädyin lopulta työntämään rinkkani sisältöineen sängyn alle. Näkyville jättäminen oli sittenkin tehokkaampi keino osoittaa urkkijoille, ettei omistanut mitään nyysimisen arvoista. Kätkeminen olisi vaikuttanut epäilyttävältä.

Köytin Glockin asevyölleni ja peitin molemmat pusakkamallisella takilla, jonka Tseng oli viskannut minulle tehtävää varten. Se oli tyylitön rytky, jota en olisi ikikuuna päivänä muuten pukenut päälleni. Ulkonäköni oli sillä hetkellä aika ristiriitainen. Viimeistelty hiustyyliini ei oikein pitänyt yhtä kuluneiden, lököttävien farkkujen ja asuntovaunukansalta riistetyn tuulipuvuntakin kanssa, mutta kuten tapasin sanoa, paljon esimieheni voisi minulta pyytää, mutta ei hiusten leikkuuta. Nykäisin kuitenkin poninhäntäni vapaaksi. Ulkona tuuli vähän, ja hyvällä tuurilla (ajattelinko todella noin?) niskahiukseni takkuuntuisivat. Siivoton takatukka lisäsi punaniskaköyhäläisen vaikutelmaa. Irrotin vielä hehtaariavaimenperän ja työnsin itse avaimen taskuuni. Kello näytti kahdeksaa, mikä merkitsi, että Gold Saucerin iltaelämä oli täydessä vauhdissa. Sitten vain kaupunkia katsastamaan. Rufus tuntui olevan kovin varma kyvyistäni paikallistaa kohteeni, joten ehkä minunkin kannatti luottaa itseeni.


*


Reilun kahden tunnin kuluttua luottamukseni oli horjumassa niin itseeni kuin esimieheenikin. Olin aluksi käveleskellyt kaupungilla umpimähkään, pysähtynyt töllistelemään liikkeitä, kuten harmittoman ikkunashoppailijan kuului, juonut tuopillisen (okei, kaksi tuopillista) olutta jossain ala-arvoisessa kestikievarissa ja polttanut puolitoista askia L&M:ä. Olin töllistellyt jokaista vastaantulijaa ja yrittänyt saada kellot kilisemään aivoissani, mutta nyt silmiäni särki ja olin lähestymässä pistettä, jossa humala kuulostaa erinomaiselta vaihtoehdolta.

Viimeinen tupakka solahti kämmenelleni, täytyisi käydä ostamassa lisää. Katujen mittailu ei tuntunut tuloksekkaalta ja ilta alkoi olla niin pitkällä, että ihmiset palasivat joko kotiinsa tai hotelliinsa tai jatkoivat yökerhoihin. Tai huvipuistoon.

Kauanko siitä oli, kun olin viimeksi piipahtanut Gold Saucerin tivolialueella? Useampi vuosi, ja viimeksi olin ollut hoitamassa tehtävää, joka ei sallinut hurvittelua vuoristoradalla. Toisin kuin nyt. Huvipuistossa oli kyllä tylsää hengailla yksin. Miksei Rude ollut saanut lähteä mukaani? Yleensä hoidimme kaikki tehtävät pareittain, sehän oli turvallisuuden kannaltakin järkevintä. Alkoi entistä enemmän vaikuttaa siltä, että tällä hommalla oli Rufukselle syvempiä merkityksiä kuin hän oli antanut ymmärtää.

Niin tai näin, käänsin nokan kohti kaupungin laidalla häämöttävää maailmanpyörää ja kallionkielekkeiden varaan ripustettua köysirataa.

Tivolialueesta ei olisi ikinä voinut päätellä, että karnevaalikausi alkoi vasta viikon päästä. Väkeä oli kuin hysteerisiä eukkoja merkkialusvaatteiden alennusmyynnissä. Suurin osa oli aikuisia, koska kello tosiaan kävi yhtätoista, ja sellaiset kojut, jotka toivon mukaan olivat suljettuina lasten vierailuaikaan, olivat nyt avanneet luukkunsa. Käveleskelin hiekkakentällä, silmäilin tarjontaa ja näin enemmän ihmiskasvoja kuin kenellekään oli terveellistä. Siinä vaiheessa, kun eräs pariskunta tuli kolmannen kerran vastaan ja näytti ilmeistä päätellen pitävän töllistelyäni epäilyttävänä, päätin ansainneeni hengähdystauon. Kyllä pation pöydästäkin näkisi. Sitä paitsi kurkkuani kuivasi ja tupakkaa olisi saatava lisää.

Olin kävellyt ravintoloiden ja kuppiloiden ohi ainakin viidesti, mutta totta kai maa nielaisi ne välittömästi, kun tarvitsin niitä. Palasin tulosuuntaani, kävelin takuulla samaa reittiä, lähestulkoon astuin omiin kengänjälkiini, mutta anniskelualueet olivat muuttaneet toiseen ulottuvuuteen ja jättäneet jälkeensä onnenpyöräkojun, piraattiaikuisviihdettä kaupustelevan helppoheikin ja jonkin kirjavan teltan. Pyörähdin ympäri hiekalla ja yritin saada tolkkua sijainnistani. Suuntavaistostani oli monenlaisia mielipiteitä, minusta se toimi sen verran kuin piti ja oikeanlaisissa olosuhteissa, siis kaupunkikaavoituksessa, mutta vastakkaisiakin käsityksiä esiintyi. Rude höpisi joskus vitsikkäimpinä hetkinään, etten löytäisi ulos pahvilaatikosta, jonka avonainen sivu oli merkitty neonvihreällä nuolella. Vuosi sitten olisin kinannut hänen kanssaan maailman tappiin, mutta taannoisen Karhuvuori-seikkailun jälkeen suostuin myöntämään, että vaativammissa olosuhteissa suunnistustaitoni takkuili. Se ei silti muuttanut absoluuttista faktaa, ettei tivolialueessa ollut minkäänlaista systemaattisuutta. Härveleitä ja kaupustelupisteitä oli lätkitty sinne tänne vailla mitään järjestystä. Köysiradan linjakin tuntui vaihtavan kulmaa, vaikka seisoin paikallani.

Pornoboksin myyjä intoutui huutelemaan tarjouksia, kun näki asiakasehdokkaan. Paikka oli autio lukuun ottamatta minua ja jotakuta 7th Heavenin vakioasiakkaalta näyttävää hampuusia, joka nojasi onnenpyöräkojun sivuseinään ja torkkui. Okei, olin siis huvipuiston virallisella hylkiöalueella ja tämä oli virallisesti älyttömin tehtävä, mihin olin kuunaan joutunut. Olin kääntymässä takaisin ihmisten ilmoille, kun silmänurkassani häivähti jotain. Teltan oviaukon lieve heilahti. Se ei sinänsä ollut kiinnostavaa, luultavasti asukki oli vain viereisen kojun mölyapinan ajamana tullut tarkistamaan, pitivätkö huhut asiakkaasta paikkansa, mutta satuin lukemaan teltan viereen pystytetyn kyltin.

’Madame Luminitsa näkee tulevaisuutesi. 15 min 10 G’. Numero 10 oli pyyhitty yli ja korvattu 7:llä.

En ollut koskaan käynyt ennustajalla. Olin kyllä kerran pannut yhtä likkaa, joka väitti näkevänsä tulevaisuuteen. Erikoislaatuisella kyvyllään hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ennalta, ettei minulle kannattanut jättää puhelinnumeroaan, koska en ikinä soittanut. Sen sijaan oikea ennustaja – tai no, oikea ja oikea, huijareita ne kaikki olivat, joko rehellisesti tai epärehellisesti – sellaisen pakeilla en ollut elämäni päivänä vieraillut. Ei ollut ollut tarvetta, koska tulevaisuushan oli sellainen, miksi sen teimme. Nyt jokin kuitenkin esti minua tuhahtamasta kyltille ja tummanvioletille, koristeiselle teltalle.

Hitto, olisiko tuosta haittaa? Pomoni rahojahan minä tuhlasin.

Tehtävänantoni oli niin toivoton, niin naurettava ja siihenastinen työni niin tehotonta, ettei yksi ennustus voisi tärvellä sitä. Viisitoista minuuttia työaikaa ei hetkauttaisi Planeettaa tai ShinRa Electric Power Companya puoleen eikä toiseen.

Ennen kuin epäluulo sai minut kiinni, olin harpannut telttaa kohti ja tarttunut sen liepeisiin.

Sisäpuolella oli hämärää, savuista ja yllättävän lämmintä. Suitsukkeen löyhkä iski kasvoihin heti, kun uskalsin työntää naamani peremmälle. Keskellä telttaa, asiaankuuluvan pyöreän pöydän ääressä istui ikäloppu, huivipäinen mustalaismuori. Hän ei yllättynyt nähdessään minut, kurkistipa vain huivin reunan alta mustilla silmillään ja kuiville huulille ilmestyi vino hymy.

”Iltaa, nuori herra. Haluatteko tietää, mitä Kohtalo on varannut polullenne?”

Ei saakeli, tämä oli hölmöä. Jos omat pätäkkäni olisivat olleet kyseessä, olisin pyörtänyt saman tien ympäri. En ollut koskaan kokenut olevani yhtä selkeästi väärässä paikassa väärään aikaan. Raavin sijaistekemisiksi niskaani ja rekisteröin puoliksi, että sormeni yrittivät juuttua niskahiuksiin. Tuuli ja ilmankosteus olivat hoitaneet tehtävänsä. ”Ilmeisesti minä sitten haluan”, totesin.

”Niin käyköön. Istukaahan tuohon tuolille ja antakaa Madame Luminitsan lukea tulevaisuutenne.”

Istuin hänen osoittamalleen jakkaralle, joka oli koosta päätellen hankittu lastentarvikeliikkeestä. Mööpeli narskahti ja jäi huojumaan, mutta onnistuin pysymään tasapainossa tukemalla jalat maahan ja pysyttelemällä täysin liikahtamatta. Tuolin punottu keskusta oli painunut sisään ja puiset reunukset kaivautuivat persnahkaani. Viisitoista minuuttia kuulosti äkkiä päättymättömältä ajalta.

Lähitarkastelulla muori ei vaikuttanut niin vanhalta kuin ovensuusta kurkattuna. Iho oli ryppyinen, muttei niinkään vanhuksille kuin maanisille auringonpalvojille ominaisella tavalla. Ylähuulta koristi harva rivi mustia karvoja ja oikeassa poskessa oli iso syylännäköinen paukama. Eukko oli pynttäytynyt perinteiseen mustalaisasuun ja kultaisiin korvarenkaisiin ja näytti viimeistä yksityiskohtaa myöten ennustajalta. Hänellä oli jopa ihkaoikea, vanhanaikainen kristallipallo, joka teki vaikutuksen, vaikka jalustasta lähtikin sähköjohto. Kun hän napsautti jalustassa olevaa katkaisinta, pallo tulvahti täyteen turkoosia, pyörteilevää massaa. Vaikuttavat efektit, ei voinut moittia. Mollukka muistutti vähän parannusmateriaa.

”Maksu etukäteen”, muori kähisi. Suusta pilkotti muutama kellertävä hampaanjäännös. Ongin lompakostani vaadittavan määrän gilejä ja odotin, että kuulisin hinnan nousseen puoli minuuttia sitten. Eukko kuitenkin tunki kolikot mekkonsa laskoksiin tyytyväisen oloisena ja nojautui eteenpäin kristallipallonsa ylle. ”Aloitetaan. Pyydän täydellistä hiljaisuutta, kun houkuttelen Kohtaloa raottamaan meille salaisuutensa verhoa.”

Hiljaisuus sopi minulle mainiosti. Ensimmäistä kertaa elämässäni en keksinyt mitään sanottavaa, en järkevää enkä hölynpölyä.

Madame Luminitsa tuijotti pallon sisällä kieppuvaa savua niin kauan, että kuvittelin joutuneeni maailmankaikkeuden onnettomimman huijausyrityksen kohteeksi. Jos olisin itse harjoittanut tällaista elinkeinoa, olisin tekaissut muutaman povauksen etukäteen. Tajusikohan muori, että ennustamiseen kuului myös kommunikointi asiakkaan kanssa?

Avasin suuni kysyäkseni, laskuttiko hän usein ihmisiä pelkästä leikkijakkaralla istumisesta, mutta samassa matami heräsi eloon. Silmiin syttyi kiihkeä palo ja hän vilkaisi minua. Ilme oli vähän liian toiveikas ja epävarma minun makuuni. ”Te etsitte jotain.”

”Niin etsin.”

”Jotakuta.”

”Kyllä”, vastasin ja innostus nosti päätään sisälläni. Maailmaan mahtui vielä ihmeitä, kuten Highwindien avioliitto ja Tifa Lockhartin rintavarustus, joten miksei joku myös voinut nähdä tulevaan? Eikös se Reeven legokissakin osannut aikaisemmin ennustaa?

”Ette ole varma, ketä.”

”En niin”, myönsin. Tämähän sujui vallan mainiosti! Tiesin kyllä, että ennustajat pyrkivät keksimään tarinoita, jotka sopivat jokaisen ihmisen elämään. Kaikkihan me etsimme jotakuta, kadonnutta ystävää, tulevaa puolisoa, lauantai-illan seuraa ja niin poispäin. Tiesin tämän ja silti minua hämmästytti, että muori osui ensiyrittämällä naulan kantaan. Kenties oli käynyt niin pirunmoinen tuuri, että olin osunut maailman ainoan kyvykkään selvänäkijän pakeille. ”Pystyisittekö kertomaan, miltä hän näyttää?” tiedustelin.

Tummat silmät laskeutuivat. ”En... en näe tarkasti... kaikki on suttuista...”

”Antakaa edes jokin vinkki. Mies vai nainen?”

Eukko kyyristyi tiiviimmin kristallipallonsa ylle. ”En ole varma... ei, nyt näkyy! Mies, ehdottomasti mies, vaikka vähän naismainen.”

Puhuiko hän siitä reseptionistista?

”Melko pitkä. Näen punaista, punaista...”

”Onko hänellä yllään punaista?”

”Ei, ei...” eukko kähisi. ”Tämä on... on... hiukset! Kyllä, näen punaiset hiukset!”

Respan homppelilla oli ollut tummat hiukset, joten hän puhui jostakusta toisesta. Ja Rufushan oli sanonut, että tietäisin, kun näkisin. Vastaanottovirkailijan kohdalla olin tiennyt vain, etten halunnut häntä viittä metriä lähemmäs itseäni. ”Punaiset hiukset, mies. Mitä muuta?” vauhditin matamia.

”Tummat vaatteet, ehkä takki... kyllä, tummansininen takki.”

Hmm... niinkö?

”Tummansininen takki, punaiset hiukset, silmiinpistävä kampaus...”

”Näettekö kasvoja?” kysyin.

”Näen, mutta en saa selvää. Niissä on jotain ylimääräistä... kuin kahdet silmät.”

Kahdet silmät? Sirkusfriikkiäkö olin tullut metsästämään?

Huokaisin ja olin ilmoittamaisillani, että istunto alkoi mennä liikaa veikkailun puolelle, minkä lisäksi eräs yksityiskohta mätti toden teolla. En ehtinyt taaskaan ilmaista mielipidettäni, kun muori villiintyi. Rääkäisy hyyti vereni. ”Ei! Eivät ne ole silmät. Jonkinlaiset merkit silmien alapuolella.”

Voi pojat, maksoinko todella tästä?

”Näyttääkö hän kenties tältä?” Eukko nosti kurttuisen naamansa, ja minä osoitin itseäni. Nyt alkoi vähitellen pinna kiristyä. Poppamuori oli koko ajan pällistellyt minun heijastustani! Kuvaus osui minuun pilkulleen tummansinistä palttoota myöten. Yhdestä kohdasta olin kyllä eri mieltä. ’Vähän naismainen’? Muorin kannattaisi vilkaista peiliin ja miettiä uusiksi, kumpi meistä muistutti väärää sukupuolta. Eikö hän ollut ikinä kuullut pinseteistä tai vahasta?

”Ei! En puhu teistä, nuori herra! Kyseessä on vain joku... teidän näköisenne.”

Kohotin toista kulmaani. ”Ihanko totta?”

”Niin kristallipallo minulle näytti.” Eukko nyökkäsi sanojensa vakuudeksi.

”Kiitos, eiköhän tämä ollut tässä”, totesin ja ponnistauduin jaloilleni. Minulle riitti paskanjauhaminen. Eikö mielikuvitus ollut ensimmäinen edellytys tällaiselle työlle?

”Herra, haluatteko, että katson uudelleen? Toinen kerta maksaa vain viisi giliä.”

”En suostuisi uusintaan, vaikka te maksaisitte minulle ne viisi giliä.”

Olin aika tyly, mutta Gaia nähköön, eikö minulla ollut oikeus? Iltapäivälehtien viikkohoroskoopeistakin sai nerokkaampia povauksia! Jopa kenraali Sephiroth olisi pystynyt kehittelemään paremman ennustuksen, ja siltä mieheltä jos keneltä puuttui mielikuvitus.

Teltan liepeet heilahtivat takanani, kun sukelsin takaisin ulkoilmaan. Tuuli pyyhkäisi virkistävänä kasvoilleni, lakaisi tunkkaisuuden hengitysteistä, mutta epäilin, että suitsukkeen lemun poistamiseen kuluisi ämpärillinen pesuaineita. Ilmassa oli painostavuuden tuntua, ja kun kurkistin taivasta, poskelleni tupsahti juuri ja juuri havaittava sadepisara. Tähtiä ei näkynyt. Vettä voisi kohta tulla reippaasti.

Poppamuori ei onneksi seurannut minua. Hyvä niin, olisin saattanut sanoa muutaman huonosti valikoidun sanan. Kammottavaa ajanhukkaa. Kiukutti, turhautti, nikotiinin puutos jyrsi aivojani ja aikaero alkoi painaa jalkoja. Takaraivossani Ruden kaikkitietävä ääni pohti, kuinka omituista oli, että kärsin jetlagista ainoastaan työaikoina ja vapaalla pystyin valvomaan kolme vuorokautta putkeen, vaikka olin juuri matkannut maailman ympäri. Heilautin kuvitteelliselle parilleni kuvitteellista keskisormea ja lähdin lampsimaan takaisin ihmisvirtojen suuntaan. Ghost Square oli ehkä hotellina hiukan, ehm, tasoton, mutta morsiussviitistä voisi löytyä minibaari ja muistin nähneeni seinään naulatun taulutelevision. Viskipullo ja pari tuntia aikuisviihdettä ShinRan laskuun riittäisivät ehkä laskemaan vitutukseni sellaiselle tasolle, että kykenisin nukkumaan.

Huvipuiston ulkopuolella suuntavaistoni pelasi taas kuten pitikin. Vettä ripsi, mutta matka oli niin lyhyt, ettei kannattanut alkaa metsästää taksia. Onnistuin vajaassa kymmenessä minuutissa bongaamaan kioskin, josta sai tupakkaa, ja harppomaan takaisin Ghost Squareen. Luikahdin pääovesta sisään samalla kellonlyömällä, kun taivas repesi.

Stereotypiahomo reseptionisti nousi seisomaan vastaanottotiskin takana, kun näki minut. Hänen hymynsä oli hermostuttavan innokas. ”Kas, viihdyitkö kaupungilla?”

”Joo, mikäs siinä.” En voinut katsoa hänen räpsytteleviä kimalleripsiään ja rinnan tasolla heiluvia kapellimestarin sormiaan. Hytisin jo muutenkin. ”Onko huoneessani minibaari?”

”On kyllä, olisitko hal..?”

”Ei tarvitse”, tokaisin ja marssin portaisiin ennen kuin miekkonen ehti kuvitella, että hinguin juttuseuraa, tai vielä pahempaa, sänkyseuraa.

Hmm, sänkyseura ei itse asiassa olisi ollut pahitteeksi. Väsytti, mutta niin väsynyt en olisi ikinä, etten pystyisi pieneen painimatsiin morsiussviitin patjalla. Jetlag taisi kuitenkin oikeasti vaikuttaa, koska minulla ei ollut intoa lähteä etsiskelemään partneria. Hotellin ravintolasta olisi mahdollisesti irronnut, mutta olisin joutunut ensin vaihtamaan vaatteet ja tekemään jotain hiuksilleni. Niskavilloihini ei ollut koskemista ennen kuin olisin kaatanut niihin kunnon tujauksen hoitoainetta. Lisäksi kostea yöilma oli mönkinyt jäseniini niin, että hinguin päästä sulattamaan ne kuumassa kylvyssä.

Joku saattaisi tässä tilanteessa ehdottaa maksullista naista, mutta se osoittaisi vain, kuinka huonosti tuo joku tuntee minut. Minä en koskaan maksa seksistä. Piste. En koskaan maksa sellaisesta, minkä voin saada ilmaiseksi. Sitä paitsi prostituoidut ovat tylsiä. Jutussa ei ole mitään hohtoa, jollei toisella osapuolella ole kunnon motiivia touhuun. Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta haluan, että nainen – tai mies – hyppää sänkyyni minun vuokseni eikä niin mauttomasta syystä kuin raha.

Näiden tosiseikkojen ja pakkomielteiden valossa näytti siltä, että illan ohjelmaan kuuluisi vain minä ja käteni. Niin kuin siinä laulussa: Just me and my hand tonight. Ei se ollut ensinkään huono vaihtoehto. Pikkuveljelläni ja vasemmalla yläraajallani oli oikein lämpimät välit.

Räpläsin taskujani, kunnes sormeni osuivat avaimeen. Morsiussviitin ovi oli yhtä pölyinen kuin ensikatsomalla. Oli vaikea uskoa, että niin synkän ja hylätyn oven takana odotti puhdas, vaaleasävyinen, romanttiseksi sisustettu huone. Lukko naksahti, tönäisin puuta ja työnnyin peremmälle.

Kun ovi kolahti kiinni takanani, minuun iski outo tunne, etten ollut yksin. Muistin olevani jaetussa hotellihuoneessa, mutta siitä huolimatta aavistus säikäytti. Ehkä kellonajalla oli osuutta asiaan. Puolenyön aikaan kaikki tuntuu pelottavalta, varsinkin pimeässä Halloween-koristeilla sisustetussa hotellissa.

Avasin hitaasti pusakkani vetoketjun ja nostin sormeni Glockilleni. Takin lieve jäi roikkumaan aseen peitoksi, kun lähdin taas liikkeelle. En yrittänyt liikkua hiljaa. Jos huoneessa oli joku, tämä oli kuullut oven kolahduksen ja hiipiminen herättäisi epäilyjä.

Sviitin eteinen jäi syvennykseen kylpyhuoneen seinän taakse. Näin kaistaleen sänkyä, se oli edelleen sijattu ja rinkkani pilkotti koskemattoman näköisenä mööpelin alta. Valkoiselle päiväpeitteelle paistoi kuitenkin keinotekoinen valo, mikä merkitsi, että vastapäisen kirjoitustason pöytälamppu oli sytytetty. Sykkeeni otti ensimmäisen spurttinsa ja kämmeneni kävivät kosteiksi. Jos tunkeilija oli oikeilla asioilla, miksei hän tullut katsomaan, kuka oli astunut ovesta?

Saman tien, kun ajatus ehti ymmärrettävään muotoon, eteeni kasvoi epäsuhtainen, piikikäs varjo – niin varoittamatta, niin yllättäen, että olin yhtä aikaa saada sydänkohtauksen ja vetää aseeni. Suustani lipesi älähdys ja varjo, hahmo, vastasi siihen. Ja siihen orastava kauhukertomus onneksi tyssäsi.

Huoneessa oli pimeää, mutta pöytälampun kellertävä valo riitti erottelemaan kasvonpiirteet. Se paljasti varoittamatta kulman takaa ilmestyneen hahmon mieheksi, melko nuoreksi sellaiseksi. Ei niin, että hänen ikänsä oli liikuttanut. Minua kiinnosti vain se, ettei hänen olemuksessaan näkynyt murhanhimoa, ainoastaan säikähdystä. Mutta Gaian tähden, pitikö hiiviskellä tuolla tavalla? Olisi kiertänyt kauempaa, että olisin nähnyt hänen tulonsa.

”Saakelin saakeli!” puuskahdin ja hartiani lysähtivät. Käteni jäi pistoolin tuntumaan vanhasta tottumuksesta. En pudottaisi suojauksiani ennen kuin olisin varmistunut vastapuolen aseettomuudesta ja aikeista. Siinä järjestyksessä.

”Anteeksi”, tunkeilija sanoi. Se kuulosti hemmetin hyvältä eikä lainkaan pahansuovalta. ”Ei ollut tarkoitus säikäyttää.”

”No, säikäytit”, vastasin. Jännityksen laukeaminen hakkasi moukarin lailla ohimoitani ja takin sisässä oli kuuma kuin helvetin leivinuunissa, vaikka olin kolme sekuntia sitten tärissyt kylmästä. Jätkä sai kiittää onneaan, että olin tiennyt kimppa-asumisen mahdollisuudesta, muuten olisin nyt istunut puhelimessa neuvottelemassa siviiliruumiin huomaamattomasta hävittämisestä.

”Olen pahoillani.”

”Huh”, hengähdin ja suoristauduin nähdäkseni kunnolla tyypin, jonka kanssa joutuisin ilmeisesti jakamaan vastanaineille suunnitellun parisängyn. Oliko hotelli muka täyttynyt siinä kolmituntisessa, jonka olin haahuillut kaupungilla? Miksi ihmiset kirjautuivat hotelliin myöhäisillalla? Tätä saattoi kutsua paskaksi mäihäksi.

Hyvää tuuria oli se, että hämärässäkin pystyin erottamaan, ettei kämppikseni ollut Barret Wallace. Hän oli lyhyempi, vaikkei lyhyt ollutkaan, ja kutakuinkin yhtä leveä kuin Wallacen ehjä käsivarsi. (Wallacea on hankala päihittää mitoissa, hän kun sattuu olemaan merinorsun ja Bahamutin humalaisen lemmenyön tulos). Hänellä oli myös enemmän hiuksia. Itse asiassa hänen hiuksensa ne olivat minut säikäyttäneet. Ne oli muotoiltu pystyssä sojottaviksi piikeiksi ja antoivat vastavalossa vaikutelman, että hänen päänsä oli kauttaaltaan keihäänkärkien peitossa.

Tiedän, kuulostaa naurettavalta. Muistakaa, että oli puoliyö ja olin uupunut.

”Heillä ei ollut muuta huonetta”, tyyppi sanoi ja kuulosti entistä pahoittelevammalta.

Käteni laskeutui hitaasti asevyöni tuntumasta. Jos häiskä olisi tullut murhaamaan minut, hän olisi jo yrittänyt sitä. ”Arvelin niin. Reseptionisti varoitti, että näin voisi käydä.”

”Mm-m”, hän nyökkäsi. ”Hotellit kuuluvat olevan tupaten täynnä.”

”Niin kuuluvat.” Hengitin viimeisen kerran syvään ja huomasin tyytyväisyydekseni, että pulssini oli tasoittumassa. ”No, ei kai meidän auta kuin tulla toimeen. Minä olen Axel Wright.” Ojensin hänelle käteni.

”Onpa sattuma”, hän sanoi tarttuessaan eleeseeni. Hämärään vähitellen tottuvat silmäni näkivät hänen kulmiensa rypistyvän.

”Kuinka niin?”

”Meillä on sama nimi”, hän naurahti. ”Minäkin olen Axel.”


~TBC~



A/N: Kun ensimmäisen kerran törmäsin Reno x Axel -ficciin, reaktioni oli suurin piirtein: ”Rienausta! Tämä ei voi toimia!” Se toimi, kiitos ilmiömäisen the.israel.project107:n (paras KH-ficcari Dualismin ohella), ja Nami nieli murinansa. Ja päätti aikansa juttua sulateltuaan kokeilla itse. Joten tämä on cross-over Kingdom Hearts 2:n kanssa. Olen pahoillani, halusin säilyttää yllätyksen.
A/N2: Just you and your hand tonight. Pinkin biisi.

[Destroyer]

Hahaha! Jes jes! Taas axel mukana kuvioissa!
Axel kyllä tuo eloa tarinoihin
heh ehh!

Mukavaa kun tullut taas uutta luettavaa! Hyvää luettavaa heh!
Odottelempa sitten jatkoa,,

[Nami]

A/N: Ach, Destroyer, uskollinen kommentoijani. Kiva, kun ehdit lukemaan tämän raapustukseni ja vielä jättämään palautteen. Tässäpä tulee sitten toinen luku. Kolmas (viimeinen) luku on työn alla, saan sen luultavasti valmiiksi huomiseen mennessä.



2. luku



”Meillä on sama nimi. Minäkin olen Axel.”

”Ai niinkö?” Hassu sattuma kieltämättä. ”Mikä sukunimesi on?”

”Eight.”

”Okei, minun on Wright. Niin joo, sanoin sen jo.” Se ei sentään ollut sama, mutta rimmasi. Friikkiä.

Tarkemmin katsoen meillä oli muutakin yhteistä kuin etunimi (jos jätettiin laskuista, että minun oli tekaistu). Kun hän peruutti takaisin huoneen puolelle valaistukseen, omituisen kampauksen väri paljastui punaiseksi, räikeämmäksi kuin omani, mistä olin hiukan kateellinen. Mutta vain hiukan, koska minulla oli selvä tyyli ja hänen kuontalonsa muistutti lähinnä piikkisikaa. Koska hän minun tapaani oli punapää, iho oli kalpea ja silmät olivat vihreät, mutta siinä missä minun silmäni olivat lähempänä akvamariinia, hänen iiriksiensä väri vastasi lähes prikulleen smaragdia. Niissä oli hohde, jollainen syntyy käsitykseni mukaan ainoastaan makoaltistuksesta. Teki mieli tiedustella, työskentelikö hän ShinRalle, mutten voinut. Minunhan piti olla huoleton maailmanmatkaaja Axel.

Kun yhtäläisyydet olisivat loppuneet siihen, mutta ei. Olin aina pitänyt kasvojeni tatuointi-ideaa uniikkina. Joo joo, tuskin se ainoa laatuaan oli, mutten ollut koskaan tavannut ketään muuta, jolla olisi kaksi identtistä tatuointia naamassaan eikä etenkään niin lähellä silmiä. Sitten jossain helkutin haamuhotellissa Gold Saucerissa huoneeseeni ilmestyy – katsotaanpa – kyllä vain, keskellä yötä punahiuksinen nuori mies, jolla on silmien alla tatuoinnit.

Ne eivät olleet samanlaiset kuin omani, ja se oli helvetin hyvä juttu, koska siinä vaiheessa olisin saattanut tempaista jätkää turpaan silkasta ärtymyksestä. Punaiset viirut poskipäissä ovat minun tavaramerkkini. Copyrighted by Reno Sinclair. Axel Eightin tatuoinnit... vai olivatko ne tatuoinnit? Ehkä hänen silmistään oli vain karissut meikkiä, koska hänen täytyi käyttää kajalia. Tuollainen ripsirajojen pigmentoituminen oli luonnotonta. Joka tapauksessa ne merkit näyttivät ylöspäin putoavilta kyyneliltä tai pisaroilta. Jos olisin saanut antaa neuvon tai kaksi, olisin kehottanut häntä tekemään niistä vähän erimuotoiset tai harkitsemaan paikkaa toistamiseen. Nyt merkit antoivat harlekiinihahmon vaikutelman. Jollei pointtini käynyt tästä selväksi, sanon vielä suoraan, että omani ovat rutkasti tyylikkäämmät.

Helkutin omituista. Aivan kuin olisin katsonut epäonnistunutta kopiota itsestäni. Tyyppi näytti minulta, ei kasvonpiirteiltään, mutta tyyliltään ja nimenomaan yksityiskohtien osalta. Taisi olla joku pahuksen matkija. Vaikka... siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt tuntea minut. Olin puoli minuuttia sitten ilmoittanut nimekseni Axel, eikä hän ollut kyseenalaistanut sitä. Tietysti historia tunsi tapauksen, jossa vastapuoli oli hyväksynyt pseudonyymini silmää räpäyttämättä vain ilmoittaakseen muutamaa tuntia myöhemmin, tajunnanräjäyttävän seksin aikana vieläpä, että tiesi todellisen henkilöllisyyteni. Ihmiset ovat juonikkaita.

Luultavasti hänkin tajusi yhtäläisyytemme, sillä tiirailimme toisiamme niin kauan, että se totisesti koetteli sopivuuden rajoja. Hän ehti esittää molempien aivoissa kiertelevän kysymyksen ensin.

”Olemmeko tavanneet aikaisemmin?”

Jukoliste, hän jopa kuulosti minulta. Puheessa oli sama sointi, tunnistin sen, vaikka oman äänensä kuulee aina vääristyneenä. Ero tuli korostuksessa, minä puhuin aika selvällä Midgarin aksentilla, mutta hänen puhetapansa alkuperää ei pystynyt heti osoittamaan. Joka tapauksessa, mainitsinko jo, että tämä oli ihan helvetin friikkiä?

”En tiedä. Tuli vähän sama tunne.” Nauroin keventääkseni tunnelmaa ja tasoittaakseni omaa hermostumistani. Päivänvalossa kadulla tämä ei olisi ollut lainkaan näin epäilyttävää. Oli täysin mahdollista, että vastakkaisille puolille Planeettaa syntyi kaksi ulkoisilta ominaisuuksiltaan samanlaista ihmistä, vaikka geenit olivat erit. Sitä kutsuttiin sattumaksi. Päivänvalossa olisin automaattisesti pannut tämän sattuman tiliin, mutta nyt...

Hei, hei, pausea äkkiä! Mitä se mustalaispovari oli sanonut?

Minua kylmäsi äkkiä. Kroppani alkoi protestoida äärilaidasta toiseen heittelemistä ja pani minut värisemään kauttaaltani.

Ennustuksen mukaan etsin jotakuta tuntematonta, joka näytti minulta.

Tätäkö tyyppiä minä etsin?

”Kaikki okei?” Huonetoverini kallisti päätään. ” Näytät vähän... kalpealta.”

”Palelee vain”, sain ähkäistyä. ”Ulkona tuuli ja rupesi vielä satamaankin.” Yritin ohimennen vilkuilla naulakkoa. Jos Axelilla olisi tummansininen takki, juttu olisi selvä. Sattumaan oli ihan terveellistä uskoa, mutta joskus kannatti myös katsoa näkökenttäänsä pidemmälle. Oli vaikea uskoa, että se poppamuori olisi todella ollut niin toivoton huijari, että pällisteli kristallipallostaan asiakkaansa kuvaa. Mustalaistenhan kuului olla erinomaisia valehtelijoita.

Naulakko oli yksi niitä ovilla varustettuja, joten sisältö jäi arvoitukseksi, mutta minusta tuntui, että olin saanut tarpeeksi todisteita. Punaiset hiukset, pitkä, naismainen (Oliko hän naismainen? Oli, jos meikki laskettiin naismaiseksi) olivat kuvauksia, jotka osuivat luultavasti viiteen prosenttiin Gold Saucerin asukasluvusta, mutta merkit silmien alla... saatoin sanoa suoralta kädeltä, että ainoastaan minä ja Axel vastasimme ennustuksen sitä osaa.

Huh, no niin. Jos Axel oli se tyyppi, joka minun kuului löytää, olin nyt löytänyt hänet ja seuraava askel oli selvä. Minun pitäisi päästä soittamaan pomolle.

Jos minulta olisi kysytty, koko juttu oli aivan liian kummallinen. Aseiden, mafiapamppujen ja huumediilereiden kanssa tulin toimeen oikein mainiosti, mutta tämä meni paranormaalin toiminnan puolelle. Mutta minulta ei kysytty, se luki Turkien käsikirjassa: Tee niin kuin käsketään, älä kysele äläkä ihmettele. Älä kummastele, vaikka poppaeukko kertoo sinulle tehtäväsi – mihin esimiehesi puolestaan ei kykene. Tuskinpa Axel silti oli syypää tarinan yliluonnollisiin piirteisiin. Tai siis, tarkoitan, että tuskin hänessä oli vikaa, hän vain sattui olemaan osa jonkun huvipuistoon telttansa pykänneen selvänäkijän ennustusta. Rufuksen motiivit minua kiinnostivat. Miten hän tiesi Axelista? Mitä hän halusi tästä? Miksei hän ollut kertonut, että etsin jotakuta itseni näköistä? Tästä päästiin sujuvasti takaisin siihen kohtaan, jossa nurisin inhoavani arvoituksia.

”Minun pitää mennä soittamaan”, sanoin.

Axel, joka oli koko pohdintasessioni ajan seisonut hiljaa edessäni, ei kysynyt, miksen voinut soittaa huoneesta. Yksityisyys ja morsiussviitti kuuluivat samaan lauseeseen, mutta eivät tässä yhteydessä. Sen enempiä selittelemättä käännähdin kannoillani ja suunnistin takaisin käytävään. Harpoin aivan sen toiseen päähän ennen kuin kaivoin kännykän taskustani ja etsin pikavalinnasta esimieheni numeron.

”Reno”, kuului Tsengin kuivakka vastaus. Jos hän oli ollut nukkumassa, sitä ei erottanut hänen äänestään.

”Tseng, pitäisi puhua pomolle. Onnistuuko?”

”Ei nyt. Hän lensi liikepalaveriin Wutaihin.”

”Ei sitten kertonut minulle”, puuskahdin.

”Se tuli yllättäen”, Tseng vain totesi.

”Kai hänelle voi soittaa koneeseen?” Yksityissuihkarissa ei ollut elektronisten laitteiden käyttörajoitusta.

”Älä soita. Hän antoi käskyn, että häiritä saa vain hätätapauksessa.”

”Tämä on hätätapaus!” parahdin.

”Koskeeko se tehtävääsi?”

”Koskee.”

”Hän jätti ohjeet minulle sitä varten. ’Kun Reno on löytänyt etsimänsä...’”

”Niin?” kysyin astetta innokkaampana.

”’..käske hänen pitää kohdetta silmällä’.”

Ja saman tien innostukseni lysähti. Mokoma hyödytön... toivoton... onneton... esimiehen... irvikuva. ”Eikö muuta?”

”Pidä kohdetta silmällä siihen asti, että johtaja soittaa sinulle. Jätän viestin hänen vastaajaansa.”

”Tseng, tämä ei jouda odottamaan!” huudahdin. ”Minä tarvitsen ne ohjeet nyt!”

”Minähän annoin ne.”

”Ei mitään ’Pidä sitä silmällä’, jumaliste! Sinä et käsitä, se tyyppi on ihan kuin minä.”

”Sitten tulette varmaan mukavasti toimeen.”

Tuo oli siis Tsengin käsitys vitsistä. Jos Sephirothilla ei ole mielikuvitusta, Tsengillä ei ole huumorintajua. Minulla puolestani ei ollut enää kärsivällisyyttä.

”Kuuntele, Tseng! Se jätkä on ihan samannäköinen kuin minä ja helvetti kuulostaakin minulta. Tämä on melkein pelottavaa. Ja joudun jakamaan huoneen, koska tämä perkeleen kuppamotelli on täynnä. Täynnä! T-Y-N-N..!”

”Unohdit Ä:n.”

Niinpä tein. Taisin oikeasti olla poissa tolaltani. ”Ghost Square on täynnä, joten jouduin morsiussviittiin ja nyt se etsimäni henkilö nukkuu samassa sviitissä minun kanssani!”

”Iskitkö sinä hänet?” Tsengin ääneen nousi terävä sävy. Meillä oli ollut pienimuotoinen palaveri erään kentällä sattuneen välikohtauksen jälkeen, josta ei sen enempää, mutta Tsengin mukaan taipumukseni ’antautua seksuaaliseen kanssakäymiseen työtehtävieni kanssa’ ei ollut Turkille sopivaa käytöstä. Helvetti vie, en minä niitä kaikkia nussinut, ainoastaan hyvännäköisiä. Mitä haittaa siitä oli niin kauan kuin hoidin työni? Turhaa hurskastelua.

”En iskenyt. Hotelli on täynnä, ja meidät oli pakko laittaa samaan huoneeseen.”

”Tuohan kuulostaa siltä, että pääsit helpolla. Mistä siis tämä valitus?”

Maailma värjäytyi verenpunaiseksi. Miten Tseng saattoi yhtäkkiä kuulostaa niin ärsyttävältä? Minun oli lopetettava puhelu ennen kuin höläyttäisin jotain, joka maksaisi minulle työpaikkani. ”No, jos olet sitä mieltä...” ärisin. ”Jätä pomolle soittopyyntö, minä yritän sillä välin olla hukkaamatta tyyppiä.”

”Tehdään näin. Soita, jos tulee ongelmia. Ja koeta hyvän tähden olla hyppäämättä sänkyyn hänen kanssaan.”

”Vähän vaivalloista, kun joudun jakamaan huoneen ainoan sängyn hänen kanssaan.” Äänessäni väreili huolestuttava annos sarkasmia.

”Muista, mitä keskustelimme”, Tseng vain sanoi ja lopetti puhelun.

Graaaah! Nykäisin luurin korvaltani ja olin paiskata sen lattiaan. Refleksit puuttuivat peliin ennen kuin sormieni ote irtosi ja muistuttivat, että kännykkä oli ainoa linkkini Rufukseen ja lisäohjeisiin. Tämä oli huonoimmin organisoitu tehtävä, mihin olin ShinRalla joutunut, ja se oli paljon sanottu ihmiseltä, joka oli joutunut räjäyttämään kokonaisen kaupunginosan maailmanpelastajahihhuleiden niskaan. Näpyttelin raivopäissäni Ruden numeron, mutta painoin saman tien punaista luuria. Kello oli Midgarissa lähempänä aamuneljää, ja vaikka Tseng vastasi puhelimeensa virkeän kuuloisena, työparini saattoi olla liian väsynyt kuunnellakseen nurkumistani. Rudelle ei kannata soittaa, kun hän on nukkumassa, jollei ole todella akuuttia asiaa. Se on paras neuvo, jonka olen eläessäni kuullut. Sen avulla selviäisi vaikka sodasta.

Harpoin vähän aikaa ympyrää käytävällä, mietin, haistattaisinko pitkät koko naurettavalle tehtävälle ja lähtisinkö helvettiin koko kaupungista. Tseng ei ollut kuunnellut puoliakaan, mitä olin sanonut, tai oli kuunnellut muttei ollut halunnut ymmärtää. Uskomattomaltahan se kuulosti. Luultavasti hän kuvitteli minun sekoittavan soppaan omiani eikä ottanut huomioon, että olin loistava valehtelija. Jos olisin halunnut kusettaa häntä, olisin jopa saattanut keksiä jotain muuta kuin ’tyyppi näyttää ihan minulta’.

Askeleeni hidastuivat, kun totuus vähitellen upposi. En voinut lähteä mihinkään. Tehtävää ei jätetty kesken vain, koska vitutti. Jos karkaisin nyt takaisin Midgariin, päämajassa odottaisi erittäin kyrpiintyneen Tsengin naama ja läjä paskahommia. En voinut lähteä, koska minulla ei ollut lupaa siihen, mutta se ei ollut ainoa syy. Olin tullut... uteliaaksi.

Miettikääpä omalle kohdallenne. Jos kävisitte ennustajalla, kuulisitte, että etsitte kaksoisolentoanne, ja heti sen perään törmäisitte kyseiseen tyyppiin, mitä tekisitte? Lähtisittekö vetämään? Häipyisittekö taaksenne katsomatta? Sitähän minäkin.

En voinut lähteä, koska olin jo liian syvällä tässä. Halusin tietää, mikä tämä Axel-heppu oli miehiään ja mitä kautta Rufus tiesi hänestä. Oliko hän kauan sitten kadonnut kaksoisveljeni, jonka Rufus oli maailmanlaajuisine suhdeverkkoineen paikantanut? Nääh, äiti olisi puhunut hänestä. Meidän suvussamme on niin paljon luurankoja, etteivät ne kaikki millään mahdu kaappiin.

Kolmanneksi syyksi jäämiseen kelpasi se, että olin pahuksen väsynyt. Sisäinen kelloni kävi Midgarin aikaa, ja vaikka elimistöni oli suunniteltu juhlimiseen, sitä ei ollut suunniteltu kävelemään tuntikausia edestakaisin kaupunkia. Ulkoilman viileys näversi yhä jäseniäni, kehon läpi kulki hallitsemattomia väristyksiä ja sormet toimivat kankeasti. Kaksoisolentoa tai ei, olin ansainnut kuuman kylvyn. Hyvällä mäihällä morsiussviitin minibaarin varusteluihin kuuluisi myös shampanja. Aikuisviihde ja käsityöt jäisivät sille yölle – edes minä en ollut niin estoton, että olisin runkannut vieraan ihmisen edessä – mutta nukkuminen alkoi kuulostaa vähintään yhtä houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Palasin siis huoneeseen 209. Ovella muistin asevyöni ja riisuin sen. Sidoin takkini kääröksi Glockin ympärille ja astuin vasta sitten sisäpuolelle. Axel oli poissa ollessani sytyttänyt kattolampun, ja huone kylpi vastanaineille tarkoitetussa pehmeässä ja lämpimässä valossa. Mauttomaksi B-luokan hotelliksi Ghost Square oli onnistunut sisustamaan tämän yksittäisen sviitin yllättävän aistikkaasti. Olin nähnyt paikan muitakin huoneita, eikä niissä totta vie ollut kehumista. Tuuleni lähti noususuuntaan sekunnin murto-osaksi, kunnes muistin, ettei tämä ylellisyys ollut ainoastaan minun hallussani.

Axelin näkeminen nyt, kun tiesin mitä odottaa ja kun valaistus oli kunnollinen, ei ollut enää yhtä shokeeraavaa. Hän istui sängyn laidalla ja oli kumartunut tutkimaan jotain pikkuruisen muistikirjan näköistä. Pikainen silmäys huoneessa ei paljastanut muuta omaisuutta. Joko hän oli tunkenut matkatavaransa kaappiin tai ottanut mukaansa ainoastaan päällään olevan vaatekerran.

Toisella katsomalla minulle tuli tunne, että olin liioitellut Tsengille samankaltaisuuttamme. Axelin värit ja tyyli olivat samanlaiset kuin minulla, mutta hän oli huimasti minua laihempi ja hänen olemuksensa oli paljon... miten sen nyt sanoisi... nöyrempi. Hänellä oli kaikki edellytykset hallita tilaa, jossa oleskeli, mutta hän näytti siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä glamourillaan. Jos hän halusi matkia minua, hänen pitäisi perehtyä asiaansa tarkemmin. Renona oleminen oli muutakin kuin punaiset hiukset ja poskitatuoinnit.

Hän nosti katseensa vihkosestaan. ”Saitko soitettua?”

Kävelin sängyn luo, kiskoin rinkkani esiin sen alta ja tungin takkimyttyni pistooleineen ja asevöineen piiloon. ”Sain.”

Hän ei kysynyt, kenelle olin soittanut keskellä yötä. Hyvä niin. Jaoimme huoneen olosuhteiden pakosta, mutta meidän ei tarvinnut ystävystyä. Jos alkaisin äkkiä yliystävälliseksi Axelia kohtaan, hän saattaisi käydä epäluuloiseksi. Jollain ilveellä minun oli silti pidettävä hänet näköpiirissäni.

”Oletko tulossa karnevaaleihin?” kysyin niin huolettomasti kuin osasin. Ainakin kuulisin, kauanko hän aikoi viipyä, toisin sanoen, paljonko minulla olisi aikaa.

”En. Olen oikeastaan vain ohikulkumatkalla.”

Äh, perhana. Minulla ei ollut aikaa. ”Jatkat matkaa sitten huomenna, vai?”

Hän laski muistivihkonsa tajuttuaan, että yritin keskustelua. Ähersin rinkan takaisin sängyn alle ja istahdin omalle puolelleni sänkyä. Niin juuri, omalle puolelleni. En saisi pitää tätä leveää nukkumistaiteen ihmettä yksin, Axel veisi toisen puolen. Ventovieraan vieressä nukkuminen kuulosti vaivalloiselta ja rasittavalta puuhalta. Toisin kuin yleensä kuvitellaan, minulla ei ole siitä kasapäin kokemusta. Tutustun vierustoveriini yleensä hyvin perusteellisesti ennen varsinaista nukkumistapahtumaa. Jopa pelkkien kavereiden vieressä nukkuminen on omituista. Ruden seuraan olen tottunut, hän on oikeastaan ainoa, jonka kanssa se käy luontevasti, mutta hän onkin käytännöllisesti katsoen veljeni.

”Huomenna tai ylihuomenna, riippuu, miten viihdyn”, Axel vastasi.

Kunhan ei hiipisi ulos huoneesta kukonlaulun aikaan. Tosin miksi hän niin olisi tehnyt? Hän oli tullut niin myöhään, että varmasti viipyisi aamusta vähän pidempään. Jos olisin ollut vastuuntuntoinen, olisin herännyt ennen auringonnousua vahtimaan, ettei kohteeni ehtisi livahtaa huomaamattani. Ei kyllä innostanut yhtään, ja herätyskellon pärinä aamuviideltä huvin vuoksi oli jotain, mikä vaati selityksiä. Täytyi luottaa siihen, että heräisin hänen liikkeisiinsä.

”Mihin olet matkalla?” tiedustelin samaan tapaan kuin ihmiset kyselivät minulta reissuillani, kun luulivat minua tavalliseksi matkailijaksi. Ei niin, että olisi oikeasti kiinnostanut, vaan koska halusin olla kohtelias.

”Katsotaan.” Hän kohautti olkapäitään ja panin merkille, kuinka hoikat ne olivat – leveät, kuten miehellä kuului olla, mutta kammottavan luisevat – ja minuun iski äkillinen ja siihen asti täysin tuntematon huolenpidon puuska. Näkikö hän nälkää, elikö kädestä suuhun? Etsi ruokansa kaduilta, kerjäsi? Hän ei näyttänyt resuiselta, mutta ehkä hän oli juuri saanut hankituksi uuden vaatekerran. Nykyisin köyhänä oleminen ei tarkoittanut, että piti kulkea ympäriinsä linnunpelätin näköisenä.

Herranjumala, kuulostin ihan Tifa Lockhartilta!

Empatiani täytyi liittyä Axelin ja minun yhtäläisyyksiin. Samastuinko häneen, koska ulkomuodossamme oli samoja piirteitä? Sama muotti, kaksi eri versiota. Minä olin paranneltu versio, menestyneempi, tyylikkäämpi ja hän...

Ja paskat, jätkä oli takuulla laiha ihan omaa tyhmyyttään. Ehkä hän kuvitteli, että luukasana toikkarointi oli coolia ja eroottista, tai sitten syy löytyi nopeasta aineenvaihdunnasta. Joihinkin ei vain liha tartu, kuten sanonta kuuluu.

Hän ei ollut mielin kielin tarinoimassa reissustaan. Sama juttu kuin sen Pohjoismantereen käpyisimmässä mökissä kykkivän erakon kanssa. Minulle käy aina näin. Ihmiset, joiden elämä ei kiinnosta pätkän vertaa, papattavat niin, että tärykalvot sulavat, ja ne harvat, joiden tarina on kertomisen arvoinen, vaikenevat siitä kuin valtiosalaisuudesta. Kenties Axel oli karkumatkalla, lähtenyt niin nopeasti, että oli ottanut mukaansa vain muistivihkonsa, yhden vaatekerran ja vähän gilejä. Täytyi toivoa, että Rufus valaisisi minua myöhemmin yksityiskohdista.

Läimäisin huolettomasti käteni reisiini ja ponnistauduin pystyasentoon. ”Ookoo, minäpä painun suihkuun.”

Axel jäi tutkimaan kirjastaan, kun lukitsin kylpyhuoneen oven.

Kuuma vesi elvytti verenkiertoni, mutta teki samalla jäsenet lyijynraskaiksi. Palatessani kylpyhuoneesta hiuksiani kuivaten ainoana ajatuksenani oli kaatua naama edellä punkkaan ja nukkua seuraavaan viikkoon, viis minibaarissa odottavasta alkoholista ja huoneen jakavista kaksoisolennoista. Axel oli poissaollessani ratkaissut yhteisen sängyn aiheuttaman kiusaantumisongelman ja pakkautunut oman puolensa lakanoiden väliin. Hän oli koukistanut toisen laihan käsivartensa niskansa taakse ja toinen piteli kaukosäädintä. Telkkarissa pyöri takaa-ajotrilleri niin alhaisella volumella, että koko actionleffan idea meni harakoille, ja valot oli himmennetty.

Seisahduin sängyn viereen pantuani merkille erään olennaisen kiusaannusta lisäävän seikan. ”Meillä on näköjään yhteinen peitto.” Pidin huolen, ettei äänestäni erottunut muuta kuin vitsailua. Jotkut heteromiehet pelkäävät toisten miesten läheisyyttä niin, että on ihme, miten he ovat selvinneet armeijasta.

Vihreät silmät luiskahtivat elokuvasta minuun. ”Niin on. Älä huoli, pysyn kyllä omalla puolellani.”

Olin vastaamaisillani, etten ollut siitä huolissani, mutta jäin miettimään, kuulostiko se heterolta. Tästä sai väännettyä pirunmoisen ongelman, kun oikein alkoi pohtia. En ollut enää vuosiin pystynyt katsomaan maailmaa kuvitellun heteroidentiteetin näkökulmasta ja se vaikutti käytökseeni. Toisinaan flirtti tuli niin automaattisesti, että teki mieli potkia itseään perseelle. Naisille oli ookoo heittää leikillisiä iskureploja, mutta hemmetti, jos avasi suunsa väärälle miehelle väärässä paikassa väärään aikaan. Esimerkiksi baarissa työporukassa istuttaessa... työkaverille. Okei, kohde oli ollut Trevor eikä hän ollut tainnut ottaa minua tosissaan, mutta Rude oli tökännyt minua kylkiluihin niin kipeästi, että olin läikyttänyt oluet syliini. Jäätyämme kahden hän oli huomauttanut, että minun pitäisi vielä harjoitella sitä Flirttailu seis -napin käyttöä.

”Minä myös.” Gaia, tuo kuulosti lausahdukselta, jonka Strife olisi voinut sanoa. Tämä varominen karsi ikävästi luonnettani.

Pudotin pyyhkeen lattialle, kuten aina tein hotelleissa, ja istahdin patjalle. Peitto oli vuoteen tavoin niin leveä, ettei tarvinnut pelätä kiepsahtavansa vahingossa halaamaan vierustoveria. Riisuin päällyshousut, työnsin ne sängyn laidan yli pyyhkeen seuraksi ja ojentauduin pitkäkseni. Oijoijoi, kuinka kimmoisa patja, muhkea tyyny ja sileät lakanat! Tässähän voisi saada orgasmin silkasta vuodevaatteissa fiilistelystä. Taisin päästää liian euforisen huokaisun, sillä Axelin silmät olivat edelleen minussa, vaikka töllössä sankaritar kuori juuri viimeistä vaatekerrostaan.

”Mukava vuode.” Virnistin ja jäin makoilemaan vielä hetkeksi peiton päälle, jotta kosteus haihtuisi kokonaan iholtani. Haukotus venytti suupieliä ja annoin luomien painua silmien peitoksi. ”Kyllä vastanaineiden kelpaa.”

”Kelpaa ehkä paremmin jossain tasokkaammassa hotellissa”, Axel sanoi, kieltämättä aika osuvasti.

”No joo, mutta ei tämä niin huono vaihtoehto ole verrattuna Ghost Squaren muihin huoneisiin.”

”Oletko nähnyt nekin?”

”Muutaman. Ei ole ensimmäinen kerta, kun yövyn täällä.” Mietin, kuinka monta kertaa valeidentiteettini, maailmanmatkaaja-Axel, olisi ehtinyt kiertää Planeetan ja missä kaikissa paikoissa hän oli vieraillut. Kuvitteellisen henkilön elämäntarinan keksiminen oli hupaisaa. Vielä hupaisampaa oli sen kertominen totena jollekulle.

Jos Axel, siis vierustoverini, piti tätä huonetta tasottomana, hän ei voinut kituuttaa köyhyysrajan alapuolella. Onneksi en ollut ehtinyt kunnolla vaipua myötätunnon syövereihin. Siinä hänen vieressään maatessani panin merkille erään seikan, jota en ollut aikaisemmin huomannut. Ehken vain ollut ollut tarpeeksi lähellä aistiakseni sitä.

Axelista lähti omituinen mutta onneksi vaimea palaneen katku, sellainen, joka jää leijumaan ilmaan sammuneesta tulitikusta. Ihmisten ominaistuoksut ylipäätään ovat kiinnostavia. Ne panevat miettimään, mistä ne ovat syntyneet, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun törmäsin niin erikoiseen aromiin ihmisessä, ja monenlaista haisunäätää oli tullut vastaan. Haju ei ollut paha tai ummehtunut, ainoastaan erikoinen. Ehkä hän poltti jotain omituista, esimerkiksi vanhoja sanomalehtiä tai matonkuteita.

”Asutko sitten lähiseudulla?” hän tiedusteli. Kylläpä minä yhtäkkiä kiinnostin. Raotin silmiäni ja kurkistin televisiota. Muija oli saanut vaatteensa ripoteltua asiaankuuluvasti jalanjälkiinsä ja astui juuri suihkukoppiin. Hmm, ihan hyvä kroppa, vaikka tissit eivät olleet oikeat. Olisi kelvannut minulle yhdeksi yöksi.

”En, vaan Junonissa. Tykkään vain matkustella paljon. Käyn Gold Saucerissa, kun liikun täällä päin. Täällä on mukava suurkaupungin tuntu.” Pääni kierähti oikealle poskelle hänen suuntaansa. Olin kysymässä, mistä hän oli kotoisin, mutta kun näin hänen kasvonsa, hänen katseensa, sanat tekivät täyskäännöksen ja putosivat alas nieluani.

Whoa, Axel! Eikö äiti kieltänyt tuijottamasta vieraita?

Vannon, että... se ei ollut heteromiehen katse. Uskokaa minua, olen nähnyt tarpeeksi esimerkkejä tietääkseni, milloin joku katsoo minua sillä silmällä. Heteromiehet eivät tuijota toisia miehiä pupillit kellotapulin kokoisina ja sieraimet niin laajenneina, että niistä näkee suoraan aivoihin. Tiedostin äkkiä selkeämmin, että makasin peitolla pelkissä boksereissa.

Ooo-kei. Reissu parani juuri satakymmenen prosenttia. Morsiussviitin jakaminen vieraan ihmisen kanssa oli hanurista, mutta jos vieras halusi jakaa sviitin lisäksi jotain muutakin... Koska kyllä minä hitto vie voisin tuota nusaista. Jäbä oli laiha, mutta aliravitsemuksen vaikutukset eivät yleensä ulotu nivusosastolle. Laihuus vaikuttaa suotuisasti varustelun kokoon, toisin kuin rasvakertymä, joka saattaa imaista osan kullin vartta syövereihinsä. Ahteri oli varmaan melko kulmikas, mutta jos panisin häntä kasvokkain, se ei haittaisi. Mieluummin liian laiha kuin liian lihava. Sitä paitsi hänellä oli mukiinmenevä, jopa nätti naama ja viehkeät kissansilmät.

Sori vaan, Tseng. Pitää ottaa, mitä saa.

Mutta ensin jatketaan keskustelua muina miehinä. Venyttelin niin, että selkäni vääntyi kaarelle, vatsalihakseni pingottuivat ihoa vasten ja bokserieni etumus nousi tyrkylle, lysähdin takaisin patjaan ja haukottelin uudelleen. ”Entä itse? Oletko kaukana kotoa?”

Hän yskähti ennen kuin puhui. Hahaa, poikaparkahan oli jo mennyttä! ”Kohtalaisen.”

”Matkusteletko paljon? Vai oletko ylipäätään huviretkellä?” Saattoihan hän olla työkomennuksellakin, vaikkei ihan siltä näyttänyt.

”Lomalla.”

”Yksin?”

”Yksin.”

”Niin minäkin. Eipähän ole kukaan sotkemassa matkasuunnitelmia.”

”Mm-m.” Hän jäi mietteliäänä tuijottamaan suuntaani, muttei tällä kertaa minua vaan patjaa.

”Tiedätkö, Axel”, hän naurahti ja pyyhki hermostuneena siilin sukuista hiuspehkoaan. ”Minulla on koko ajan tunne, että olisin tuntenut sinut iät ja ajat.”

”Tiedätkö mitä, Axel?” Kierähdin hänen suuntaansa ja jäin kyynärpääni varaan. ”Minulla on ihan sama tunne.”

”Kuulostaa varmaan vinksahtaneelta, mutta...”

”..meissä on yhtäläisyyksiä.”

Hän nyökkäsi. ”Niin on.”

”Muutakin kuin tatuoinnit naamassa”, jatkoin.

”Niinpä.”

Osoitin häntä. ”Ovathan nuo tatuoinnit?”

”Ovat.”

”Mistä sait idean niihin?” en malttanut olla utelematta.

”En muista”, hän sanoi. Taisin näyttää niin kummastuneelta, että hän kiirehti jatkamaan: ”Siitä on kauan, kun otin ne. Saattoi minulla olla jokin ylevä periaate siinä taustalla, mutta sen olen sulkenut tehokkaasti muististani. Ajattelin kaiketi, että idea on...”

”..uniikki.”

”Jep.”

Katsoimme taas toisiamme. En osannut määritellä ilmettä hänen kasvoillaan, ja se sopi kuvioon, koska en tiennyt edes, mitä itse tunsin. Saakeli, entä jos me olimmekin jotain sukua? Olin juuri harkinnut sekstailevani hänen kanssaan. Gaia, entä jos hän oli veljeni? Pitäisikö soittaa äiskälle ja varmistaa?

Se olisi varmasti nauhoittamisen arvoinen puhelu:

Reno: ”Hei, äiti, minä täällä.”

Äiti: ”Hei, poikaseni. Miten menee? Ethän ole hankkiutunut vaikeuksiin?”

Reno: ”En ole, en minä aina ole vaikeuksissa.” Sormet ristissä selän takana. ”Äiti hei, eihän minulla ole kaksoisveljeä?”

Äiti: ”...”

Reno: ”Tai kadonnutta ei-kaksoisveljeä?”

Äiti: ”Mitä minä olen sanonut sinulle niistä mömmöistä? On jo tarpeeksi kamalaa, että siskosi mättää niitä proteiinijauhoja naamaansa kuin muroja.”

Reno: ”En minä ole aineissa. Tapasin vain yhden tyypin, joka voisi olla veljeni. Näyttää minulta, sama tyyli ja niin poispäin.”

Kuluu kiihkeäsanainen vartti, kun Reno vakuuttaa äitinsä siitä, ettei ole nappaillut sopimattomia pillereitä.

Äiti: ”Ei sinulla täysveljiä ole, mutta en minä voi isästäsi mennä takuuseen.”

Tässä vaiheessa Reno voi jo huokaista helpotuksesta, koska punaiset hiukset tulevat äidin puolelta. Tosin isällä on pakko olla geeni piilevänä, koska punaiset hiukset tiemmä periytyvät resessiivisesti. Vanha paskiainen on kuitenkin aina ollut enemmän blondien perään, joten ei tarvitse pelätä, että tämä olisi mennyt sikiämään jonkun toisen punapään kanssa.

Reno: ”Okei, emme ole ainakaan veljeksiä. Hyvä niin.”

Äiti: ”Miksi sinä sitä kysyt?”

Reno: ”No kun suunnittelin panevani häntä.”

Äiti: ”Suunnittelit panevasi tyyppiä, joka näyttää sinulta niin paljon, että voisi olla veljesi?”

Reno: ”Öö... joo.”

Äiti: ”Muista käyttää kumia.”

Stop.

En voinut uskoa, että Axel olisi täysveljeni ja tuollaiseen punaisen sävyyn vaadittiin dominoivat geenit molemmilta puolilta. Emme loppujen lopuksi olleet edes samannäköisiä kasvoista. Hänellä oli pitkänmallinen naama, minun oli vain kapea, hänen nenänsä oli suora, siinä ei ollut ’hyppyriä’, joka kulki suvussani. Minun piirteeni olivat ylipäätään paljon pehmeämmät.

Johtopäätös: emme olleet veljeksiä, ja serkkunsa saa vaikka taluttaa alttarille. Tietenkin serkkunsa kyntäminen on ajatuksena vastenmielinen, mutta minusta siihen vaaditaan kyseisen serkun tunteminen. Ei ihminen tunnista sukulaistaan haistamalla tai millään muulla vaistotason jipolla. Minulla oli tunne, että olin tavannut Axelin aikaisemmin, mutta tapaaminen ei ollut tapahtunut kohdussa ja se riitti minulle moraaliksi.

Pitkästä miettimistauosta arvelin, että Axel pähkäili samoja asioita kuin minä. Päätin antaa hänelle vähän sulatteluaikaa ja polttaa illan viimeisen tupakan. Jos ajatusmaailmamme kohtasivat muillakin alueilla, pystyisin avittamaan sillä suunnitelmia. Tupakalle haiseminen tai maistuminen ei ole seksikästä, mutta tupakointi itsessään on. Hitto, onko eroottisempaa näkyä kuin hyvävartaloinen mies paidattomana auringonpaisteessa ja tupakka sormiensa välissä?

Öhöm, muuan chocobohiuksinen lähettipoika kaksipyöräisen mummontappajansa satulassa.

Suu poikki! Tuollaisia ei ajatella.

Naisille sauhuttelu ei sovi, enkä tarkoita sovinistisessa mielessä. Se on puhtaasti esteettinen kysymys. Mies näyttää hyvältä tupakoidessaan, nainen ei ja se siitä.

Kurottauduin sängyn reunan yli ja tongin matkatavaroitani, kunnes sain ujutettua takkini taskusta L&M-askin ja sytkärin; aseen kanssa sai olla varovainen, ettei metalli kolahtanut lattiaan. Hinasin ylävartaloni takaisin patjalle ja kiepsahdin uudelleen vierustoverini suuntaan. ”Otatko?” Ojensin askia häntä kohti.

”Ei kiitos.”

Oliko kieltäytymisestä pääteltävä, ettei hän polttanut? Mistä tuo palaneen haju sitten oli peräisin? Oliko hän ruokaillut ravintolassa, jossa oli taitamattomia kokkeja? Naksautin sytkäriä savukkeeni alla ja muistin vasta sitten hyvät tavat. ”Haittaako, jos poltan tässä?” Ulos en ainakaan lähtisi. Taustalla kaikuvasta ropinasta päätellen vettä tuli ämpäritolkulla.

”Ei.”

Silmäilin ympärilleni huoneessa. Ghost Square oli sen luokan rupula, ettei kieltänyt tupakointia sängyssä. Todennäköisesti heillä oli jossain jemmassa tuhkakuppeja. Aivan oikein, toivottu lasiastia nökötti työpöydällä television alla. Kipaisin noukkimassa sen ja palasin sänkyyn. Axel oli taas käynyt niukkasanaisemmaksi, hänen kasvonsa oli suunnattu telkkariin, mutta näin aitiopaikaltani hänen silmiensä kiertyvän silloin tällöin ääriasentoon.

Elokuva ehti loppua ennen tupakkaani. Tekstien pyörähtäessä ruutuun Axel haukotteli ja minä tiedostin uupumukseni palanneen. Pikku painimatsi ei kuulostanut hullummalta, mutta minusta ei ollut jatkamaan tunnustelua enkä uskonut sen enää uppoavan hedelmälliseen maaperään. Olin liian väsynyt kiertääkseni puurokattilaa, joskus on helpompi käyttää oikotietä. Hiiteen kosiotanssit, jos yhdellä suoralla kommentilla pääsee tavoitteeseensa. Luonnollisesti kosiotansseissa on oma viehätyksensä, ne kohottavat tunnelmaa ja adrenaliinitasoa mukavasti ja tuovat juovuttavan onnistumisen tunteen, mutta siinä vaiheessa, kun toinen aivopuolisko on jo unessa, soidinmenot putoavat vaihtoehtolistalta.

Nirhasin savukkeeni sammuksiin ja lykkäsin tuhkakupin yöpöydälle. Huoneilma oli käymässä viileäksi tai sitten väsymys sai minut palelemaan, joka tapauksessa ihoni pyrki kananlihalle. Kuorin peiton syrjään ja pujahdin vihdoin sen alle. Peite oli leveä, mutta ei suunnaton, ja nostaessani sitä minun ja Axelin kylkien väliin ei hetkeksi jäänyt muuta kuin ilmaa. Hänen puolelleen kehittynyt lämpö hiipi iholleni, hiveli sitä ja herätti muutaman tervetulleen mielikuvan. Jep, oli aika toimia.

Katsokaa ja tehkää perässä.

”Hei, Axel”, keräsin hänen huomionsa. Vihreät silmät räpsähtivät ja palasivat – varsin innokkaasti, panin merkille – LCD-näytöstä minuun. ”Jos sattumalta pyörähdät minun puolelleni patjaa, katso, että jätät jonkin matkamuiston.”

Jos on pieninkään epäilys, että tyyppi on hetero, tuollaisella heitolla saa joko A) aikaan erittäin vaivautuneen tunnelman tai B ) rehellisesti turpaansa. Tässä vaiheessa olin kuitenkin täysin varma Axelin suuntautumisesta: yhtä homo kuin se vastaanottotiskin kimallekeisari. Ellei hän sitten ollut kannibaali, missä tapauksessa olisin kusessa.

”Öitä”, totesin ja käänsin hänelle selkäni. Nyt ei tarvinnut kuin odottaa. Hän tulisi luokseni. Ne kaikki tulivat.


~TBC~

[Nami]

A/N: Mietin tämän kirjoitettuani, olisinko ylpeä itsestäni, mutta sitten päätin, että hankkiudun vain terapiaan.


3. luku (1. puolisko)



AUUUUUUUUU!

VOOUU-UUUUUUU!

Jenova sentään, äänekkäin tyyppi, jonka kanssa olin ikinä harrastanut seksiä.

UUOOO-OOOOOO!

Äänten päästeleminen on hyväksyttävää, jopa suotavaa, kunhan ne tulevat luonnostaan eivätkä väkisin väännettyinä. Voihkiminen ja kannustaminen ovat erittäin ookoo. Mutta tämä ulvonta... kuin rampaa sutta olisi painanut. (Vertauksella ei ole kerrassaan mitään tekemistä sen aiemmin mainitun alfahukkasen kanssa.)

UIII!!!

Saisinkohan mitenkään hänen suutaan tukittua? Pitäisikö työntää tyyny hänen kitaansa? Ei, hän voisi tukehtua eikä se ollut puuhan tarkoitus.

AU-AU-AUUUUUUU!

Helvetin hullu, pää kiinni! Koko hotelli herää! Halusiko hän hinttirespan tulevan todistamaan puuhiamme? Hyypiö olisi todennäköisesti torumisen sijaan yrittänyt hypätä mukaan voileivän täytteeksi.

”Axel.”

Tuo oli vähän siedettävämpää. Vielä kun nimi osuisi oikein.

”Reno”, korjasin.

”Axel?”

Jätkä taisi ulista itsensä kuuroksi. ”Ei, vaan Reno”, ilmoitin pontevammin.

”Axel, hei Axel?”

Hmm. Heppu tuntui olevan varma asiastaan. Mutta eikö hän itse ollut Axel? Miksi hän rupesi toistelemaan omaa nimeään kesken kiihkeimmän lakanavalssin?

Ellei sitten..?

Aistillinen asetelmamme suli olemattomiin ja tiedostin makaavani paikoillani vatsapuoli patjaa vasten ja niska korkkiruuville vääntyneenä. Tämä taisi tarkoittaa, etten sittenkään harrastanut rietasta ja estotonta, omituisilla äänitehosteilla varustettua miesseksiä. Plääh.

Niskani naukui apua. Yritin pakottaa aivoni heräämään sen verran, että saisin muutettua asentoani, mutta tahtoni seilasi edelleen nukahtamisen rajan tuolla puolen. Olipa se kummallinen uni. Seksistä oli tullut uneksittua useammin kuin mihin ihmisen laskutaito riittää, mutta tähän asti ne olivat vastanneet valvemaailmaa, kohde vain oli useimmiten ollut parempi. Sen sijaan tämä... joikuminen oli jotain ennenkokematonta.

”Axel!” joku sihahti. Sormet vatkasivat olkapäätäni.

”Axel nukkuu siinä vieressä”, mutisin tympääntyneenä ja koetin ajatuksen voimalla saada pääni uppoamaan patjan sisään päästäkseni kuulemasta häirikköä.

”Axel!”

”Jumankauta, teillä on väärä mies! Axel on se piikkisian näköinen otus viereisellä tyynyllä.”

”Ei kun sinä-Axel.”

Minä-Axel? Kuka hemmetti se oli? Mikä hemmetti se oli?

Aijuu, minun kuului olla Axel.

Suurin ponnistuksin sain väännettyä itseni kyljelleni ja pystyin katsomaan unieni keskeyttäjää. Painovoimaa uhmaava hiusmyrsky, vihreät silmät ja pisaran muotoiset tatuoinnit. Axel. Ei minä-Axel vaan piikkisika-Axel, se sama, jonka äänijänteillä pystyi unessani imitoimaan oivallisesti kuolevaa hyeenaa. Kumma kyllä, nyt hän oli aivan hiljaa.

Odottakaas hetki. Mihin tunnelmiin iltamme päättyi?

Sain tongittua unenhortoisista aivoistani mielikuvan, jossa kehotin Axelia jättämään minulle matkamuiston ja käänsin sen perään hänelle selkäni. Olin odottanut, että hän reagoisi, tulisi luokseni, koska kaikki tulivat paitsi se eräs jääräpää blondi hetero... Khmh, joka tapauksessa. Olin jättänyt näennäisesti pallon hänelle, mutta totta kai viimeinen sana oli ollut minulla, hän ei vain ollut tiennyt sitä. Hän oli napannut syötin, tullut luokseni ja olimme käyneet Ghost Squaren morsiussviitin patjalla hikisen painimatsin, jonka aikana hän oli ujeltanut kuin uunilintu.

Väärin!

Haarovälissäni jyskyttävästä paineesta päätellen emme todellakaan olleet kieriskelleet patjalla. Emme olleet tehneet yhtikäs mitään, koska muuan Reno-niminen surkimus oli nukahtanut ennen h-hetkeä. Olin tehnyt vierustoverilleni niin suoran seksitarjouksen kuin se oli mahdollista mainitsematta itse asiaa ja sen sijaan, että olisin odottanut hänen tarttuvan siihen, olin tehnyt... niin mitä? Maannut taju kankaalla. Luojan tähden, olinko kaksikymmentäviisi vai kuusikymmentäviisi? Entä jos Axel oli kuin olikin tullut luokseni, ehkä koskenut minuun ja minä olin vain koisannut? Noloa! Ja turhauttavaa. Tästä hyvästä rankaisisin itseäni julman kaavan mukaan. Kolmen viikon selibaatti, vähintään.

Ei. Mitä minä sekoilin? Minähän olin herännyt! Axel oli koskettanut tai siis vatkannut minua ja päässyt tavoitteeseensa, koska silmäni olivat auki. Herätys oli osunut erinomaiseen ajankohtaan, sillä unen vaikutukset olisi pian valjastettava käyttöön tai häpäisisin itseni hänen silmiensä edessä. En ollut koskaan mennyt nukkumaan pikkuveli ratkeamispisteessä enkä aikonut aloittaa nyt.

”Axel”, Axel sanoi. Nyt kun olin saanut hämmennykseni käsiteltyä, pystyin keskittymään paremmin kohteeseeni, kuten toteamaan hänen kohottautuneen istualleen. Miksi hän oli vaivannut minua kuin taikinaklönttiä, vaikka olisi voinut yksinkertaisesti painaa luisevan kroppansa selkääni vasten?

Kenties hän oli painanutkin enkä minä vain ollut herännyt. Nyt jos koskaan oli loistava hetki joutua maan nielemäksi.

Hänen ylävartalonsa oli paljas, hän nojasi käsivarrellaan patjaan ja nökötti polviensa päällä. Huoneessa oli hämärää, mutta vartalon piirteet erotti. Laiha, liian laiha, muttei täysi luuranko. Rinnan seutu oli jämäkkä ja vatsassa erottui lihasten kohoumia. Iho oli kalpea, mutta sitä olin odottanut enkä varsinaisesti ollut siinä asemassa, että olisin voinut valittaa. Punapäiden ihotyyppi on luomakunnan viheliäisin virhe, sanokaa minun sanoneen. Heti, kun kevätaurinko alkaa paistaa, naama räjähtää kesakoista ja viimeistään kesäkuulle siirryttäessä hipiä kärventyy kuin naudanpaisti Cid Highwindin grillikutsuilla. Viime kesänä Costan reissun jälkeen Rude oli tukehtua riemuunsa, kun näki kesivät, pigmenttiläiskien tahrimat käsivarteni. Hyvähän hänen on hirnua, kun suojakerroin tulee pakkauksen mukana.

Axel takuulla ymmärsi, millaista oli olla punapää kesäauringon kärvennyksessä. Tosin hänen ihonsa oli niin kalpea, ettei hän välttämättä ollut ikinä nähnyt päivänvaloa. Hieraisin silmiäni ja yritin näyttää siltä, että olin vain teeskennellyt nukkuvaa. ”Mitäs?” tiedustelin kuin en olisi tajunnut, miksi hän oli häirinnyt minua.

”En tiedä, mitä pirua täällä tapahtuu, mutta...”

”Ei täällä vielä tapahdu mitään. Nyt saattaa tapahtuakin, kun ymmärsit vihdoin oman etusi”, tuumasin. Tavaramerkkivirnistys ei oikein luonnistunut, lihakset tottelivat nihkeästi.

Silmät räpsähtivät hämmästyneinä. ”En ole ihan varma...”

”Jätetäänkö lätinä sikseen ja käydään suoraan asiaan? Esileikki on naisia varten.”

Hän vetäytyi taaksepäin ja esitti upean version pantomiimista Puusta kupsahtanut linnunpoika. ”Mistä sinä puhut?” Hän ei näköjään tiennyt, ettei pantomiimiin kuulunut puhuminen.

”Totesin vain, että esileikki on turhaa.” Häntäni oli samaa mieltä ja nytkähti rohkaisevasti sanoilleni.

”Mistä sinä puhut?” hän toisti, tällä kertaa painostavammin.

Pyöräytin silmiäni. ”No hemmetti, seksistä.”

”Seksistä?” Hänen ällistyksensä alkoi vyöryä yli laitojensa, ja minusta puolestani alkoi pikkuhiljaa tuntua, ettemme sittenkään puhuneet samasta asiasta. Emme, vaikka olin jättänyt hänelle oven auki ja rullannut jopa punaisen maton sen edustalle. Pitikö minun vielä sitoa rusetti keskivartaloni ympäri ja asettua makaamaan hopeiselle tarjottimelle?

”Mistä sinä puhut?” älysin lopulta kysyä.

”Mistä sinä puhut?” hän tinkasi. Tällähän me pääsimmekin eteenpäin.

”Ei sillä väliä”, sivuutin hänen sanansa. ”Miksi herätit minut?”

”En tiedä, kuuletko sinä tuota, mutta...”

”Kuulenko mitä?”

AAUUUUUUUUUUU!

”Tuota noin”, Axel sanoi ja vasta nyt näin hänen kasvojaan varjostavan huolen. Hänen hiuksensa, aaloekasvia muistuttava kokoelma punaisia karvoja, heilahtivat, kun kasvot pyörsivät oven suuntaan. Tiedostin jonkin aivoni osa-alueen hämmästelevän, miten ne eivät olleen painuneet oikeastaan ollenkaan tyynyllä makaamisesta, mutta huomiokykyni kiinnittyi täysin hotellin syvyyksistä kajahtavaan ääneen.

OAAAA-UUUUUAAA!

Mitä vittua tuo oli?

”Mitä vittua tuo on?”

”En minä vaan tiedä.” Axel ravisti päätään. ”Sitä on jatkunut nyt vähän aikaa. Ensin se kuului vaimeampana ja luulin sitä tuuleksi, mutta...”

”Jumaliste, minä olen kuullut tuulen muutaman kerran elämäni aikana eikä tuo...” Osoitin ovea. ”..ole tuuli.”

”..se koveni ja muuttui.”

Uni karisi silmistäni. Selvisi ainakin, miksi Axel oli äännellyt niin kummallisesti unessani. En ollut herännyt, mutta tuollaista volinaa oli hankala sulkea aisteilta. Mistä hitosta se oli peräisin? Millaisesta helvetinsikiöstä lähti noin epäinhimillinen ääni?

Ponnahdin istumaan ja heitin peiton yltäni välittämättä, vaikka Axel näkisi uneni tulokset kiristämässä bokserieni sepalusta. Ehkä visuaalinen havainto kannustaisi häntä tarttumaan eleeseeni. Hemmetti vie, kuinka kaiveli... Miksei hän ollut tarttunut?

IAAAAAAAAAA!

Kiireellisemmät asiat ensin. Ghost Square oli ala-arvoinen käpylä, mutta jopa ala-arvoisissa käpylöissä kuului olla yörauha. Jos tämä oli heidän käsityksensä vitsistä, vaatisin rahat takaisin nopeammin kuin hinttirespa ehtisi sanoa ’sateenkaarilippu’.

Löysin vaatteeni lattialta, kiskoin t-paidan pääni yli ja työnsin jalkani farkunlahkeisiin. Axel seurasi minua huomattuaan, että aioin lähteä katsastamaan äänen alkulähteen. Hän puki päälleen sen verran kuin säädyllisyys vaati ja sanaakaan vaihtamatta lähdimme ovea kohti. Vasta käsi kahvalla mieleeni juolahti, että ase olisi voinut olla hyödyllinen, mutta toistaiseksi identiteetin suojelemisen tarve voitti tilanteen. Jos hyytävä moikuminen ei kuulunut millekään vaaralliselle, paljastaisin itseni syyttä suotta. Käännyin Axelin puoleen. Hän seisoi aivan takanani, tarkkaili reaktioitani ja hengitti raskaasti niskaani. Mieleni teki kysyä, oliko hänellä armeijakoulutusta, mutta sekään ei kuulunut pseudonyymini maailmaan. Mutta ehkä Axel Wright voisi olla wannabe-kungfu-taituri.

”Osaatko taistelulajeja?”

”Mitä?”

”Mitään?”

Luisevat hartiat käväisivät ylhäällä. ”Osaan puolustaa itseäni.”

”Hyvä. Äänestä päätellen joudumme nujertamaan hyeenalauman.”

”Pannaan toimeksi.”

Käänsin lukkoa, tönäisin oven auki käytävään ja valmistauduin kohtaamaan ties mitä nimettömiä hirvityksiä. Sitä hölmistyneempi oli reaktioni, kun meitä tervehti täydellinen hiljaisuus. Käytävä oli niin autio kuin hotellin käytävän kuuluu olla yön pimeimpinä tunteina, ja se hämmästytti minua enemmän kuin metelin äkillinen lakkaaminen. Olisi luullut muidenkin asiakkaiden heränneen metakkaan.

Axelin rikinkatku seurasi vanavedessäni, kun astuin paljailla varpaillani kylmälle kivilattialle. Käytävä oli kolea, sateen tuoma kosteus hiipi ihon alle ja pani hytisemään. Se oli myös autio ja hämärämpi kuin hotelleissa yleensä, mutta valaistus oli ollut puutteellinen jo alkuillasta. Kuului paikan imagoon.

Otin ensimmäiset askeleet varovasti, mutta kun mitään ei tapahtunut, uskalsin lipsahtaa normaalikävelyn puolelle. Kurkistelin ympärilleni, etsin jotain tavallisuudesta poikkeavaa, mutta käytävä näytti tismalleen samalta kuin tullessani. Haarniskat nököttivät patsaina jalustoillaan, pääkallokoristeet irvistelivät meille katon rajasta. Hiljaisuus oli rikkumaton, mistään ei kaikunut ulvontaa, missään ei näkynyt muita siihen heränneitä.

”Outoa”, sanoin, kun olimme hipsineet käytävän toiseen laitaan ja vaihtoehtoina oli joko ylä- tai alakertaan jatkaminen. ”Kuuletko mitään?”

Hän pyöritteli päätään eksyneen oloisena. ”En.”

”Kauanko sitä mölinää ehti jatkua ennen kuin herätit minut?”

”Ei kovin kauaa. Heräsin siihen itsekin.”

Mikä tarkoitti, ettei hän ollut maannut valveilla pohdiskellen, millä lukuisilla tavoilla voisi harrastaa kanssani seksiä. Pahus. Olin ollut varma hänen katseensa viestistä, totta puhuen enkä ollut vieläkään valmis myöntämään erehdystäni. Tiesin, mitä olin nähnyt.

”No, nyt sitä ei enää kuulu.” Kauanko viimeisimmästä ulvahduksesta oli? Parisen minuuttia, pidempään kuin mitä edellisten väli oli ollut. Jalkapohjani ruikuttivat hyytävällä lattialla seisomisesta ja koleus mönki unen lämmittämiin jäseniini. Pyörähdin kannoillani ja läpsäytin Axelia käsivarteen. ”Mennään takaisin. Jos se kuuluu vielä, soitan vastaanottoon ja valitan.”

Hän pällisteli vähän aikaa ympäristöämme kuin ei olisi ollut vakuuttunut, mutta hengähti sitten. ”Okei.”

Se siitä seikkailusta. Minua paleli ja tympäisi ja uni oli kaikonnut silmistä. Reseptionisti kuulisi tästä aamulla, se oli varma. Tai aikaisemmin, mikäli ulina päättäisi toistua.

Palasimme huoneeseemme, ja Axel lukitsi oven. Suoriuduin rivakasti ulos päällysvaatteistani ja istahdin sängylle. Täytyi myöntää, että tämä oli omituisin 24-tuntinen, jonka muistin kokeneeni. Ensin se epämääräisyydellään rehvasteleva tehtävänanto, sitten Ghost Squaren huonetilanne, mustalaiseukko, kaksoisolento ja lopuksi tämä. Sekin vielä, ettei Axel ollut vastannut sekstailukutsuuni. Olinko lipsahtanut huomaamattani johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa olin ruma ja epäviehättävä?

Okei, ehkä tuo oli vähän liikaa. Eihän kaikkia voinut miellyttää, eikä aina tehnyt mieli. Olisin silti niellyt torjunnan paremmin, jollei huonetoverini olisi toljottanut minua kuin läski costalaismies donitsitarjotinta.

Sänky notkahti, kun Axel istui omalle puolelleen. Paita ja housut putosivat lattialle. Sen sijaan, että olisi mönkinyt saman tien lakanoiden väliin ja jatkanut uniaan, hän huoahti ja haroi hiuksia taaksepäin otsaltaan. Sulkeutuneesta ilmeestä päätellen hän ei ollut minua tyytyväisempi tilanteeseen.

”Mitä luulet sen olleen?” tiedustelin.

Silmät käväisivät minussa, ja hän ravisti päätään. ”Ei aavistustakaan. Kuulosti joltain kidutetulta elukalta.”

”Jep.” Kidutetulta, epäinhimilliseltä elukalta. Äänessä oli ollut pahaenteinen kaiku, samanlainen, jota kauhuelokuvat käyttivät tiedottamaan, että kannattaisi valmistautua peittämään silmät.

”Oli mitä oli, se taisi loppua nyt.”

”Alkaa uudelleen heti, kun olemme nukahtaneet.”

Hänestä irtosi naurunaihe. ”Luonnollisesti.”

”Kävi jopa mielessä, että se oli jokin käytännön pila. Jos hotellinpitäjät kuvittelevat, että asiakkaat haluavat kuulla kummituslinnan näköisessä hotellissa öisin aavemaista ulvontaa.”

”Melkoinen pila”, Axel mutisi.

”Sanos muuta.” Jos tällainen oli omistajista huvittavaa, he nauraisivat varmasti katketakseen, kun joutuisivat tilittämään gilejä takaisin.

Istuimme tuokion hiljaisuudessa, joka oli niin täydellinen, että olisin pystynyt laskemaan ikkunaan napsahtelevat vesipisarat. Ei huvittanut laittaa nukkumaan. Epäonnisten päivien kirjoittamattoman lain mukaan mökä palaisi välittömästi, kun olisin vaipunut uudelleen uneen. Pessimistisen ajattelun lisäksi olin varuillani. Entä jos ulisija päättäisi lähteä etsimään saalista? Oven hutera lukko tuskin pidättelisi sitä. Äänen perusteella se pystyi kulkemaan seinien ja kivilattioiden läpi.

”Minua ei nukuta”, ilmoitin.

”Ei oikeastaan minuakaan.”

Kumpaakaan ei nukuttanut? Mitä muuta hotellihuoneessa voi tehdä kuin nukkua? Mitä erityisesti morsiussviitissä voi ja kuuluu tehdä? Kuten siinä yhdessä päiväsarjassa todettiin, morsiussviitit vaativat seksiä. Jos tämä sviitti ei saisi seksiä, se olisi epäonnistunut tehtävässään ja muut morsiussviitit pilkkaisivat sitä.

Kallistin päätäni ja heitin Axelille viekkaan hymyn. ”Mitä sanoisit pienestä kyntömatsista?”

Hän tuijotti minua niin epäluuloisesti, että yhden kauhean sekunnin pelkäsin erehtyneeni. Ettei hän ollutkaan miehiin päin kallellaan. Että hän oli hetero ja kahden miehen välinen intiimitoiminta kuvotti häntä. Valmistauduin puolustautumaan siltä varalta, että hän äityisi väkivaltaiseksi.

Hän laski kasvonsa, ravisti päätään ja tuhahti. Viesti selkeni heti, kun näin hänen huultensa venyneen hymyntapaiseen, ja rentouduin. Olin nähnyt tämän ilmiön aiemmin vastahakoisten mutta halukkaiden henkilöiden kohdalla. Pitää yrittää esittää, ettei kiinnosta, vaikka kiinnostaakin. Se on hyvä strategia baaritiskillä, mutta sängyn puolella vaikeasti tavoitettavan esittäminen nostaa pulssia väärällä tavalla. Naisille se suotakoon, mutta miehen ei kuulu teeskennellä kainoa.

”Sinä se et turhia kaartele”, hän totesi lakanoille.

”Miksi pitäisi? Eihän täällä naisia ole.” Vaikka ehkä kiertotie olisi sittenkin ollut parempi.

Sitten hän nosti kasvonsa ja tajusin, että olin lukenut häntä täysin väärin. Hänen silmänsä, ne vihreät kajalilla rajatut, leimahtivat hämärässä (hänessä täytyi olla makoa) ja suupieli nytkähti virneeseen, joka oli liian tuttu omilta kasvoiltani. Kulmakarvani ampaisivat kohti hiusrajaa, kun hän hyökkäsi eteeni ja iski huulensa omilleni. Se siitä kainoudesta.

Hän jopa maistui vähän rikille, panin sen merkille, kun hänen kielensä ohitti huuleni ja pitkät sormet kaivautuivat käsivarteeni ja reiteeni. Painostava tapaus, mutta siitä minulla ei ollut nipottamista. Tartuin innokkaasti hänen eleeseensä, tapasin kielen ennen kuin se ehti liian pitkälle ja annoin ensikontaktin synnyttämien aaltojen vyöryä ylitseni. Tämä oli huumetta, nämä ensimmäiset kosketukset, toisen tunnustelu, tulevan odottaminen. Sukupuolivietti on eliöiden voimakkain tarve, joten onko siihen koukkuun jääminen väärin? Tsengin olisi itse pitänyt kokeilla tätä. Jos hän olisi tiennyt, kuinka mahtavaa ja vapauttavaa oli joskus hässiä jotakuta tuntematonta ja vielä vieraassa paikassa, hän ei olisi ollut niin kärkkäästi kieltämässä huveja muilta.

Mutta nyt Tseng sai painua vitikkoon. Sormenpääni tapasivat lämpimän ja sileän, lihasten päällä kiinteästi istuvan ihon, ja työnsin esimieheni niin kauas mielestäni kuin suinkin. Tämän yön minun kuului olla Axel, ajattelematon maailmankiertäjä, joka lähti matkaan säätiedotuksia tarkistamatta, joka hankkiutui typeryyttään vaikeuksiin ja joka hyvin mielellään antautui seksuaaliseen kanssakäymiseen kaikkien halukkaiden vastaantulijoiden kanssa.

Huoneessa oli viileää ja vuodetoveristani säteilevä lämpö kehotti painautumaan häntä vasten. Minun ei tarvinnut toimia, sillä Axel oli tullut samoihin aatoksiin ja työnsi rintakehänsä kiinni omaani. Toinen käteni sukelsi hänen kesyttömän kuontalonsa sisään ja aistini räjähtivät täyteen hänen omalaatuista tuoksuaan. Hassua, kuinka palaneen hajun automaattisesti assosioi vaaratilanteeseen ja kuinka sen merkitys muuttui äkkiä täysin päinvastaiseksi. Oliko väärin ajatella, että janosin lisää tuota sammuneen tulitikun tuoksua? Ainakin se oli helkkarin omituisesti sanottu.

Käytäväkierroksemme ajaksi laskeutunut häntäni täyttyi muutamassa sydämenlyönnissä, ja ihmettelin, miten olin koskaan sotkenut unimaailmani tähän. Axel lakaisi alitajuntani luoman kuvan roskikseen niin vikkelästi, että tunsin olevani täysin eri ihmisen seurassa. Okei, hän ei ulvonut, se oli ensimmäinen ero, mutta hän ei myöskään ollut nöyrä, ei antautuva eikä passiivinen.

Aivoni olivat niin täynnä hänen kieltään ja huuliaan, että tajusin laskeutuneeni selälleni vasta, kun Axelin reisi oli omieni välissä ja hänen suoliluunsa painoi alavatsaani juuri erektioni vierestä. Harrastin itse samaa, varastin partnerini huomion niin, ettei hän tajunnut joutuvansa naiduksi ennen kuin kulli ohitti hänen sulkijalihaksensa. Tiedostin samalla, että hän oli pidempi kuin minä, hänen hartianleveytensä päihitti omani ja hän oli kaikin puolin olevaisempi kuin koko lyhyen tuttavuutemme aikana. Nyt hän vastasi sitä mielikuvaa, jonka hänen ulkomuotonsa ensi tapaamisella antoi. Hän oli läsnä, otti ja vaati. Hänen kielensä kiersi omaani ja aina, kun olin vastaamassa siihen, hän esti sen nykäisemällä itseään taaksepäin tai imaisemalla minun kieleni huultensa väliin. Noloa myöntää, että minulla kesti tuokion päästä hänen tasolleen, mutta osasin kyllä osoittaa syyn. Hän oli hemmetin paljon aktiivisempi kuin olin kuvitellut.

Se oli hänen vahvuutensa: hän oli kuin minä, estoton, rohkea ja painostava. Se oli samalla hänen vikansa. Olisin nauttinut touhusta enemmän, jos en olisi kaiken aikaa miettinyt, todistinko paraikaa omaa seksikäyttäytymistäni. Mutta nautin joka tapauksessa ja se oli pääasia.

Lämmin keho rutisti minut patjaan – käveleväksi luukasaksi hän oli yllättävän painava – suu jätti omani ja siirtyi leukaluun kaaren ohi kaulalleni. Päästin käteni vaeltamaan hänen selällään, tunnustelemaan lapaluita, selkärankaa ja lihaksia niiden välissä sillä aikaa, kun huulet nipistelivät ja imivät kaulaani. Hitto, kuinka mahtavaa oli tuntea toisen ihmisen lämpö, huomio ja halu itseään vasten. Keinautin lanteitani ylöspäin ja hän vastasi, hieroutui kovana nivustaivettani vasten. Kiitos Gaia, kiitos Minerva, Shiva ja te kaikki muut, että huonetoverini oli homo.

Paitsi että... jotain puuttui. En tuntenut kaikkea, mitä minun olisi pitänyt. Ihan kuin tässä tilanteessa olisi pitänyt tuntea jotain toisen erektion lisäksi, käsittämätön ajatus. Hus siitä kiusaamasta!

Pystyin jättämään aavistuksen huomiotta kokonaiseksi puoleksi minuutiksi, mutta sitten minun oli keskityttävä. Jokin ei nyt täsmännyt, ja nähtävästi en saisi rauhaa ennen kuin selvittäisin mikä. Luomeni räpsähtivät auki hämärään huoneeseen ja sain saman tien silmäni täyteen piikikkäitä hiuksia. Sohin niitä syrjään, Axel aisti toimieni päämäärän muutoksen ja pysähtyi. Kuuma puhallus kaulallani katosi ja paino rintani päällä keveni. Ujutin käteni kehojemme väliimme ja haparoin hänen sileää rintaansa. En edes tiennyt, mitä hain, mutta käteni taisi olla oikeilla jäljillä.

Axel kohottautui käsivarsiensa varaan. Hänen kasvoillaan oli tutkimaton ilme, hän katsoi minua, ja olisin mielelläni sanonut, että hän näytti levolliselta, mutta silmät liikkuivat vähän liian nopeasti omieni välillä. Hän tiesi, mitä minä etsin, vaikken tiennyt sitä itse. Hän ei yrittänyt estää, hoputtaa tai neuvoa, odotti vain kärsivällisesti, kun minä haroin sokeasti tyhjää.

Tuossa. Tuossa se oli. Tai siis ei ollut.

Painoin kämmeneni lujaa hänen vasemman nänninsä alapuolelle, selvästi tuntuvia kylkiluita vasten ja pidätin hengitystäni. Hänkin pidätti, yritti minimoida häiriöt, kun minä etsin hänen sydämensä sykettä.

En tuntenut sitä. Hänen rintalastansa oli vaiti siihen asti, että hän päästi pidättämänsä ilman leijailemaan huoneeseen. Kokeilin vielä oikealta puolelta, koska muistin sen yhden helkutin gangsteripampun, jonka sydämen ohi ammuin, koska kusipää sattui olemaan peili-ihminen. Siis kaikki elimet väärin päin, kuinka omituista se on?! Mutta vaikka kopeloin koko rintakehän solisluista alimpien kylkiluiden kaareen, Axelista ei löytynyt minkäänlaista pumppujärjestelmää.

No niin, tämä on se kohta tarinaa, jossa minun kuuluu kirkua kauhusta. Tämä on se juonenkäänne, jossa Axel kasvattaa vampyyrinhampaat, iskee ne kaulaani ja ryystää minut kuiviin, ja kahdentoista aikaan huomispäivänä siivooja löytää kokoonkäpristyneen ruumiini morsiussviitin lakanoilta, ja kun Tseng saa tietää, hän katuu hyvin, hyvin syvästi, ettei kuunnellut minua puhelimessa, ja ShinRa järjestää minulle komeat hautajaiset. Äidille ei kerrota, että ruumiini oli alasti, koska omaisten ei tarvitse tietää sellaisia yksityiskohtia. Elämä jatkuu entisellään, koska kutakuinkin joka ainoa Turk kuolee virantoimituksessa, siinä ei ole mitään merkillistä. Korkeintaan Rude on tyytymätön viranomaisten kertomukseen ja järjestää kenties etsintäpartion löytääkseen sen olennon, joka murhasi hänen työparinsa...

Palasin huoneeseen, kun käteni alkoi väsyä jatkuvasta koholla pitämisestä. Axel nojasi edelleen omiin käsivarsiinsa ja asento oli käymässä hänen voimilleen. Hänen silmänsä kertoivat, että hän odotti minun pimahtavan. Hmph, pitäisikö minun?

Hänen sydämensä ei siis lyönyt – jos hänellä ylipäätään oli sydän. Sehän oli sopivaa, kun kummitushotellissa kerran oltiin. Mutta hän hengitti, oli lämmin ja hänen verenkiertonsa täytyi toimia jollain tavalla, koska sen vaikutukset painoivat juuri reittäni. Hän tuntui elävältä, ei tippaakaan siltä, että harkitsi muuttuvansa vampyyriksi. Kannattiko minun friikata tästä?

Ei.

Pohdin myös, olisiko minun pitänyt sanoa jotain, mutta ehkä juuri se esti lumousta rikkoutumasta. Jos kysyisin, mihin hän oli unohtanut sydämensä, tai ilmaisisin epäilykseni hänen... ehm... elävyydestään, kuka takasi, mitä tapahtuisi? Se on kardinaalivirhe, johon syyllistyvät vain kauhuelokuvien tomppelit sivuhenkilöt, ne, jotka kuolevat ensimmäisenä, kun eivät osaa pitää turpaansa kiinni. Jokainen ne leffat nähnyt tietää, mihin typerä uteliaisuus johtaa, ja osaa käyttäytyä sen mukaisesti. Älä koskaan kysy isoäidiltä, miksi hänellä on niin suuret hampaat, äläkä tulevalta seksipartneriltasi, miksi hänen sydämensä ei lyö.

Hiljalleen käteni lakkasi painamasta. Axel vetäisi kiivaasti henkeä, kun sormenpääni hipaisivat vasenta nänniä ja osoitin siten olevani edelleen pelissä mukana, nyt jopa uudella innolla. Hän laskeutui takaisin alas ja jännityin, mutta sitten suu etsiytyi omalleni. Työntäessäni kieleni hänen huultensa ohi en tuntenut ylipitkiä kulmahampaita. Oli kai uskottava, ettei hän aikonut muuttua vampyyriksi. Tästä sydämettömyysilmiöstä oli hyötyäkin. Se oli riisunut ’Voi ei, nussin itseäni’ -lasit silmiltäni ja näin hänet äkkiä täysin omana, vieraana ja jännittävänä yksilönään. Meissä oli yhtäläisyyksiä, mutta hän ei ollut minä, enkä voinut ennakoida hänen käyttäytymistään omani perusteella.

Hän kohottautui jalkojensa varaan, tylpät kynnet hipsivät alas vatsaani ja kurkistivat bokserien kuminauhan alle. Tökkäsin omat sormeni samaan soppaan, kiskoin housut alas lanteitani ja hengähdin tyytyväisenä, kun viileä yöilma osui varteeni. Tein saman tempun Axelille, ujutin sormeni hänen lantionsa ja resorin väliin ja kuorin vaatteen erektiota varoen. Kun hänen alavartalonsa laskeutui takaisin omani päälle, tein sen, mitä aina tässä tilanteessa: arvioin varustelutasoa pelkän alavartaloni tuntoaistin perusteella. Ei sillä koolla oikeasti ole niin väliä, mutta ovathan isot pippelit mukavia. Näyttävät hyvältä, jollei muuta. Hmm, tämä oli... normaalin kirjoissa, keskitasoa. Ei pikkupoika eikä Zack Fair (valitettavasti en ollut päässyt todistamaan asiaa omin silmin, mutta Fairillä, rauha sen piruparan sielulle, oli kuulemma ollut melkoinen leka. Jos hän olisi elänyt, hän olisi voinut SOLDIER-uransa varjolla hankkia tienestejä pornotähtenä). Vatsalleni lipsahti jotain kosteaa, Axel oli tihkumassa yli äyräidensä. Tunnustelin hänen lantionseutuaan, kunnes sain kiinni sykähtelevästä varresta.

..tuo kuulosti siltä kuin olisin metsästänyt hamsteria jalkapallokentällä. Hei, minähän totesin jo, että hän oli normaalikokoa! Kahden vastakkain painuneen lantion välistä on vain vaikea kaivaa mitään.

Hänen huulensa pysähtyivät ja kasvot upposivat kaulalleni, kun käytin peniksen kärjestä tihkunutta kosteutta liukasteena hieroakseni häntä. Hoikka vartalo kohosi antamaan minulle lisää tilaa ja hän värisi, vaimea kirous sihahti korvani juuressa. Kyllä, tätä reaktiota minä hain hänestä. Oma erektioni tempoi innokkaana aivan maanmiehensä vieressä, anoi toimintaa, ja käytin viisisekuntisen arvioidakseni tilannetta. Miehen kanssa asetelmaa on mietittävä, vaikka totta puhuen sen jälkeen, kun laajensin toiminta-aluettani, hämmästyin, kuinka luontevasti ja vähällä pohtimisella roolit tulevat. Toiset ovat selviä vastaanottajia, esimerkiksi se glitteriin verhottu respa, toiset on luotu dominoimaan. Tasa-arvosta saa puhua niin paljon kuin jaksaa, mutta ihmisten välisissä kanssakäymisissä jompikumpi johtaa aina. Se on kuitenkin tilannesidonnaista. Joillekin on niin helppo antautua, ettei vastakkainen asetelma edes käy mielessä, toisten kanssa ottaa automaattisesti johtajan paikan. Vain äärimmäisen harvoin rooleista tulee kinaa.

Axelilla ja minulla ei ollut selviä rooleja. Olin ennen nukkumaanmenoa ollut varma, että minä panisin häntä, mutta hänen persoonansa oli kokenut täyskäännöksen, kun olimme aloittaneet puuhastelumme. Hän oli tällä hetkellä päällä muutenkin kuin kirjaimellisesti, mutta toisaalta varttia aikaisemmin minä olin johtanut tilannetta. En pystynyt sanomaan, kumman olisi kuulunut dominoida. Johtuiko epäselvyyskin siitä, että olimme niin samanlaisia?

No ookoo, jollei ole selviä rooleja, voi mennä fiiliksien mukaan. Kuulostelin itseäni, nivusissani sykkivää pulssia ja eleitäni. Entä sinä, pikkuveikko, mitä sinä halusit?

Älkää viitsikö, jokainen mies on joskus ajatellut, että peniksellä on oma tietoisuutensa! Jopa Sephiroth, vaikka toisinaan minusta tuntuu, ettei sillä miehellä edes ole seksiviettiä. En minä tavallisesti juttele vartaloni ulokkeiden kanssa, tämä oli poikkeustila.

Voisin oikeastaan... oikeastaan... tai sitten... Höh, olipa vaikeaa.

’Päätä nyt, helvetti! Kunhan homma etenee!’

Voisin oikeastaan olla... päällä. Siitä oli aikaa, kun viimeksi olin dominoinut jotakuta, koska jostain syystä viime puolivuotisen aikana olin törmännyt vain erittäin voimakastahtoisiin miehiin. Voisi jopa sanoa, ettei se ollut sattumaa, vaan kyseinen ihmistyyppi viehättää minua. Mutta vaihtelu virkistää.

Axel sipaisi huulillaan omiani ennen kuin kohottautui istuvaan asentoon ja peruutti reisieni päälle. Käteni irtosi ja jäi makaamaan poikittain vatsalleni. Sadepilvet olivat menneet menojaan ja huoneeseen kumpusi vihdoin vaimeaa valoa. Axel istui reisilläni, hänen pitkät kätensä sivelivät kylkiäni ja silmät katsoivat kulmien varjosta tavalla, joka porautui näköhermojeni kautta suoraan verenkiertooni ja nivusiini. Sama sille, vaikka hänellä ei ollut toimivaa sydäntä, minun pumppuni pauhasi molempien edestä. Kohta seuraisi jotain mahtavaa.

Niin seurasikin. Hän kyyristyi ylleni, painoi kämmenensä lantiolleni ja otti viivyttelyä paheksuvan häntäni huuliensa väliin. Silmäluomeni jysähtivät saman tien alas kuin näyttämön esirippu, niskani taipui kaarelle ja kurkustani karkasi ääni, joka muistutti huolestuttavasti Ghost Squaren yöllistä konserttoa. Olen yrittänyt viimeiset pari vuotta saada Ruden uskomaan, että mies on parempi suihinottaja kuin nainen. Useimmat naiset tekevät sen vastapalveluksena tai pakollisena välietappina yhdyntään, homomiehet sen sijaan nauttivat touhusta ja nielevät tulokset mielellään. Mainostuksestani huolimatta kollegani ei edelleenkään vaikuta innokkaalta kokeilemaan. Enkä muuten tarkoita, että minä olisin hänen opastajansa. Uak, se olisi melkein insestiä.

Homomiehenä tai ainakin biseksuaalina Axel osasi homman hemmetin hyvin. Hän tiesi, mihin kannatti kohdistaa painetta, mitkä kohdat kaipasivat kevyempää kosketusta ja hän pystyi myös rentouttamaan nielunsa niin, että sai minut kokonaan suuhunsa. Pakotin silmäni auki ja niskani pystympään asentoon, koska jos mikään ei ole niin eroottista kuin auringonpaisteessa tupakoiva paidaton adonis, tämä tulee hyvänä kakkosena. Katsella, kun joku ottaa sinulta suihin. Varsinkin, jos se joku nauttii touhusta niin, että käpälöi itseään samalla.

Kuuma ja kostea kudos ympärilläni keräsi painetta nivusiin, tunsin, mitä hän teki, näin, mitä hän teki, ja aloin olla niillä rajoilla, että itsehillintä jättäisi kohta huoneen. Lihakseni värisivät jännityksestä, selkärankaani risteili sähköimpulsseja kuin pieniä ohjuksia ja hiki alkoi tiivistyä otsalle. Kun Axel seuraavan kerran nielaisi minut niin, että hänen huulensa koskettivat karvoitustani, jouduin kääntämään pääni sivuun ja ajattelemaan kurttuisen ja syyläisen povarieukon naamaa.

Axel lopetti kuin olisi lukenut ajatukseni. Kenties hän lukikin, ei kai tuollaisista ottanut selvää. ”Liukkaria?” hän ehdotti.

Kyllä, kiitos! ”Taisin nähdä kylppärissä jonkin kosteusvoidepurkin.”

Paino ja lämpö katosivat reisiltäni. Seurasin hänen alastonta kävelyään huoneen poikki ja totesin tyytyväisyydekseni erehtyneeni hänen persauksensa ominaisuuksista. Lantionseudulla luut törröttivät vähän, mutta takapuoli oli soman pyöreä ja kiinteä. Iho näytti sileältä ja pehmeältä, ei näppyiseltä, mitä oli myös tullut vastaan. Miksen ollut kopeloinut hänen peräpeiliään äskettäin, kun oli ollut mahdollisuus? Tietysti mahdollisuudet jatkuisivat. Tämähän oli vasta alussa.

Hän palasi melkein saman tien törppö kädessään ja ihailin vuorostaan hänen etupuoltaan. Hiukset keinuivat askelten tahdissa, mutta pitivät itsepintaisesti kurssinsa kohti kattoa ja seiniä. Täytyisi ehdottomasti kysyä, mitä muotoilukamaa hän käytti. Huoneessa oli etäisestä valonkajeesta huolimatta niin hämärää, etten kyennyt määrittelemään hänen karvoituksensa väriä, tummahkolta se näytti. Sitten sänky notkahti, kun hän kömpi omalle puolelleen ja hinautui istumaan viereeni. Kylmä voideputeli jäi nojaamaan kylkeeni.

”Tuota...” Hänen kätensä oli taas niskassa, haroi vaivautuneena. ”Haluatko kumin?”

Ehdotus tuli niin myöhään, että hölmistyin. Olisin itse ehdottanut sitä viimeistään siinä vaiheessa, kun... aivan kohta. Minulle oli sattunut lipsahduksia, mutta nykyisin yritin pääsääntöisesti kantaa vastuuni. Kun oli yhtä aktiivinen kuin minä, oli ihan terveellistä tiedostaa riskit. Jos joku halusi ottaa minulta suihin ilman kondomia, senkun vain, eihän siinä kumin kanssa ollut edes mitään mieltä, mutta ei kannattanut olettaa, että minä vaarantaisin itseni. Sen Karhuvuoren tapauksen jälkeen taisin kokea jonkinlaisen herätyksen.

Tai sitten Ruden mäkätys oli mennyt kuoreni läpi. Oikeassahan hän oli. Mistä minä tiesin, mitä pöpöjä jollain piilopirtissä kykkivillä erakoilla oli? Se, että joku näyttää puhtaalta, ei takaa, että hän on puhdas. Ja totta puhuen nolotti jo vähän, miten siellä työterveyshuollon labrassa katsottiin minua.

Aah, vakituiset, testatut seksipartnerit, kuinka rakastankaan teitä.

Mutta takaisin Axeliin. Hän taisi olla jotenkin vajaa. Tajusiko hän, että oli puoli minuuttia sitten niellyt kahmalokaupalla basillejani? Ehkä tilanne oli vain vienyt mukanaan ja hän muisti nyt, että toisinaan vieraiden kanssa kannatti käyttää suojakelmua. Hän oli vain esittänyt asiansa kysymyksen muodossa. Halusinko minä kumin? Se oli vähän liian kohtelias tapa, jos omasta terveydestä puhuttiin.

”No, sama kai se on, kun tuli puheeksi”, vastasin. ”Onko sinulla?”

”Ei, mutta käytävällä taisi olla automaatti.”

En ollut siitä niin varma. Kondomiautomaatti pölyisten haarniskojen, pääkallojen ja hämähäkinseittien keskellä? Se olisi takuulla pistänyt silmään.

”Mitä turhia. Minulla on.” Kanniskelin aina muutamaa mukanani, koska ikinä ei tiennyt, missä ja milloin pääsisi pukille. Vahingosta viisastuneena olin pakannut mukaan myös liukuvoiteen, mutta se oli alimmaisena enkä halunnut möyriä rinkkaani liikaa, koska ase saattaisi kolahtaa lattiaan. Kortsut sen sijaan olivat lompakossani.

Kumarruin sängyn reunan yli tonkimaan tavaroitani. Käsi hiipi selälleni ja siitä takapuolelleni, sai perhoset tanssimaan ihollani ja erektioni hypähtämään toiveikkaasti. Ikäkulun vitsin mukaan miehillä ei riitä verta yhtä aikaa kehon molempiin päihin, ja hemmetti, toisinaan siinä tuntuu olevan todellisuuspohjaa. Niin kuin nyt, pääni oli käynyt oudon kevyeksi, vaikka roikutin sitä vuoteen laidan yli. Ehkä minun pitäisi vain tarkistuttaa hemoglobiinini.

Lompakon kaivaminen takin taskusta, kun koko komeus oli tiukkaan pakatun rinkan sisällä, osoittautui taitolajiksi. Kykyjäni ei parantanut ristiselälläni seikkaileva untuvainen kosketus. Ei tästä tullut mitään. Kiskoin vaatemytyn ulos ja aloin etsiä siitä vetoketjuja. Samaan aikaan sormenpää kiipesi selkärangalleni ja lähti lipumaan sitä alaspäin, häntäluulleni ja sen alle ja... uh, hittolainen.

Axelin pikku puuhastelu persvaossani sai keskittymiseni herpaantumaan ja lompakko-takki-pistooli-asevyö-yhdistelmä lipesi sormistani. Koppasin mytyn silmänräpäystä ennen kuin se jysähti lattiaan ja nielaisin helpotuksen huokauksen. Vetoketju, vetoketju... ahaa, tuossa. Mutta perhana, en saanut sitä auki yhdellä kädellä ja toinen oli varattu paketin kannattelemiseen. Pakko laskea koko komeus maahan. Mistä seurasi se, että jouduin kiipeämään kontilleni, työntämään koko ylävartaloni reunan yli ja pyllistämään Axelin suuntaan. Hän ei tainnut kuitenkaan panna kovin paljon pahakseen.

Väärä tasku, missä se toinen oli..? Saatana, miten oli mahdollista, että palloksi kääritty takki tarjosi näin kovan vastuksen? Kosketus takapuoleltani hävisi, Axel oli varmaan kyllästynyt odottamaan ja päättänyt vetää koruttomasti käteen silmieni... tai siis perseeni edessä. Ei, sormet palasivat ja tällä kertaa niihin oli ilmestynyt viileää kosteutta.

Viileää kosteutta? Olinko äsken kuulevinani voidetörpön korkin pyörähdyksen? Nykäisin ylävartaloni vaakatasoon ja kurkistin taakseni.

”Lähdenkö etsimään automaattia?” Axel tiedusteli. Hän oli istunut toisen lonkkansa varaan, nojasi oikeaan käsivarteensa, vasenta en nähnyt, mutta tunsin kyllä. Hänen suupielensä viipyi määrittelemättömässä virneessä ja takamustani härnännyt sormi muutti kurssiaan pinnalla liukuvasta sisäänpäin pyrkiväksi.

Ehkä meidän olisi pitänyt puhua, kumpi olisi vastaanottavana. Olin päättänyt omassa päässäni Axelin saavan kunnian, mutta hänellä oli selvästi vastakkaisia suunnitelmia. Tästä pitäisi neuvotella, kunhan ensin löytäisin sen kortongin. Kurottelin toistamiseen takkiani, ja annoin partnerini pitää kuvitelmansa vielä hetken. Kosketus tuntui joka tapauksessa mukavalta. Missä jumaliste se lompakko... jes, löytyi! Ja kondomi oli siellä, mihin olin sen säilönyt. Voitonriemuisena kippasin itseni takaisin sängylle ja Axelin suuntaan.

Hän ojensi avattua kämmentään, odotti, että laskisin ehkäisyvälineen sille.

”Kuule...” aloitin. ”Voisinko minä olla päällä?”

”Hmh?” hän havahtui sanoihini.

”Voinko minä olla päällä?”

Kulmat rypistyivät tavalla, joka paljasti idean olevan hänelle vastenmielinen. No, kyllä minä saatoin antaa periksi. Uusia tilaisuuksia tulisi.

”Tai...” aloitin, mutta hän keskeytti.

”Minä en ole koskaan ollut vastaanottavana...”

”..miten sinulle vain...”

”..enkä aio ollakaan.”

Puuskahdin, kun viesti upposi vähän myöhässä. ”Et ole koskaan ollut alla?”

”En”, hän sanoi eikä ymmärtänyt edes kuulostaa nololta.

”Oletko ihan tosissasi? Homon määritelmään kuuluu se, että on kokeillut bottomina olemista. Siihen pitäisi olla jonkinlainen luontainen uteliaisuus...”

Olankohautus. ”Ei minulla ole mitään intressejä kokeilla. Olen mieluummin päällä.”

Kuulin muutaman uinuneen rattaan aivoissani havahtuvan ja vierähtävän liikkeelle, kun alkukantainen vaisto nappasi minut pihteihinsä. Perseneitsyt, voi pojat! ”Korjaus: sinulla ei ole ollut intressejä kokeilla, mutta nyt tapasitkin minut.” Kohotin kulmiani hänelle merkiksi, että tänään oli hänen onnenyönsä.

”En oikein usko”, hän sanoi ja kasvot kurtistuivat tympäännykseen. Keskeytys harmitti. Ehkä minun olisi pitänyt antaa koko jutun mennä menojaan, mutta ajatus oli liian houkutteleva.

En sanonut enää mitään. Parempi antaa tekojeni puhua. Riittäisi, että saisin hänet taas mukaan touhuun ja siihen pisteeseen, missä oli ihan sama, kuka nussi ketä, kunhan vain jotain tapahtuisi.

Hän oli aluksi välttelevä, kallistui poispäin, kun siirryin hänen eteensä ja pyyhkäisin huulillani hänen suupieltään. Lihakset jännittyivät ja ilma tuli ulos puuskahduksina kuin hän olisi närkästynyt, että edes kehtasin ehdottaa vastaanottavana olemista. Tuulellakäypä kaveri, nyt olisi oltava tarkkana. Olin sinnikäs, silitin hänen käsivarsiaan, hengitin hänen kasvoilleen ja härnäsin kielelläni huulia, kunnes ne raottuivat. Hivutin käteni hänen reidelleen, sen sisäpinnalle ja jalkoväliin. Hänen erektionsa oli vähän laskenut, mitä ei voinut sanoa omastani. Ajatus noviisin opettamisesta oli helkutin kiihottava. Tällä sektorilla kaikki olivat tavallisesti minua kokeneempia. Olin löytänyt saman sukupuolen harvinaisen myöhään, ja kaikki muut olivat kokeneet ensimmäiset kertansa murrosiässä.

[Nami]

3.luku (2. puolisko)


Kesti tovin, että sain houkuteltua hänet takaisin leikkiin. Kudos kovettui vasta, kun nuolin sormeni märiksi ja pyöräytin niitä peniksen kärjen yli. Hän voihkaisi huuliani vasten ja alkoi vihdoin osallistua, kohtasi kieleni, kierteli ja imi sitä. Olin jo aiemmin pannut merkille, että hän oli hyvä suutelija, yritteliäs, kiusoitteleva ja silti sopivan ärhäkkä, mutta nyt listaan oli lisättävä vielä hyökkäävä. Hän koetti osoittaa eleillään, etten pääsisi niskan päälle, ja hemmetin hyvän vastuksen tarjosikin. Hänen epäonnekseen pieni kilpailu ainoastaan innoitti minua, ja vastasin jokaiseen imaisuun, tönäisyyn, hampaiden kosketukseen tai suunympärysmatkaan, kunnes nuoleskelumme alkoi muistuttaa taistelutannerta. Veri tykytti häntäni varressa ja nivusissani niin, että kipeää teki.

Irrottamatta huuliani hänestä haroin ympäriinsä patjalla, kunnes osuin voideputkiloon. Putkilossa ei ollut korkkia ja voide turskahti kämmenelleni, kun käänsin tuubin ylösalaisin. Axel avasi silmänsä ja kurkisti touhujani, tunsin sen pään keinahduksesta. Häiskä oli edelleen epäluuloinen, mutta taisi järkeillä, etten päässyt käsiksi hänen persaukseensa niin kauan kuin hän istui. Painauduin vielä lähemmäksi häntä, niin likelle, että erektioidemme päät koskettivat ja tartuin voidekädelläni molempiin.

Hän suli kosketukselleni täydellisesti. Voideltu käteni liikkui sykähtelevällä varrella, luisteli uurteissa ja siveli suonien kohoumia. Hieroin jokaista neliömilliä, pyörittelin esinahan kiinnittymiskohtaa sormenpäissäni... ja partneristani hävisi kaikki dominoivuus. Pystyin kohottautumaan polvieni varaan, kallistamaan hänen päänsä taaksepäin ja painamaan suuni poikittain hänen omansa päälle ja hän ei tehnyt muuta kuin hengitti raskaasti kasvoilleni, silmät puoliavonaisina, ripset väristen. Hah, helppo nakki sellaiselle, joka oli oppinut tempun kantapään, toisin sanoen oman kokemuksen kautta. Dominoimishalun unohti hyvin nopeasti, kun vastapuoli osoitti pystyvänsä kiidättämään partnerinsa elämänvirtaan ja takaisin.

Varmistin, ettei sängyn reuna tulisi vastaan, ja lähdin hitaasti kallistamaan hänen ylävartaloaan taaksepäin. Hoikka keho tärähteli, kun jatkoin äärimmilleen kiristyneen elimen käsittelyä. Pidin hänet siinä pisteessä, jossa on niin kiihottunut, että Bahamutkin näyttää houkuttelevalta, mutten päästänyt häntä lähelle laukeamista. Oli minuuttien kysymys, milloin hän anelisi minua hoitamaan homman loppuun, eikä tavalla ollut siinä vaiheessa enää merkitystä.

Sain hänet selälleen patjalle katkaisematta suudelmaa tai irrottamatta sormiani peniksestä. Mestarisuoritus, vaikka itse sanon. Rasvatuubikin oli aivan hollilla. Vähän lisää liukastetta, toinen käsi hännän ympärillä, toinen persevakoon ja niin se kävisi. Hän ei edes huomaisi, mikä iski.

Työnsin kieleni pitkälle hänen suuhunsa, odotin, että huulet puristuivat lihaksen ympärille, vedin sen ulos ja painoin saman tien takaisin sisään. Vähän esimakua siitä, mitä kohta tapahtuisi toisella osastolla. Sormeni juoksivat hänen vartalonsa keskiviivaa, solisluiden välistä rintalastaa pitkin napaan ja pysähtyivät hivelemään suoliluun kohoumaa. Sormenpäitäni kihelmöi, panin sen ensin jännityksen tiliin, mutta kun tunne jatkui, siihen oli pakko kiinnittää huomiota. Sama juttu kuin sydämen sykkeen kanssa: jokin poikkesi totutusta, aistini rekisteröivät sen ennen tietoista puolta ja tökkivät, kunnes kohdistin koko huomiokykyni vaadittuun asiaan.

Axelin iho tuntui lämpimämmältä kuin hetkeä aikaisemmin, itse asiassa se tuntui jopa... kuumalta. Polttavalta. Kuin hänelle olisi noussut neljänkymmenen asteen kuume puolessa minuutissa.

Pyh, eihän sellainen ollut mahdollista. Kuvittelin omiani. Kello oli sentään puoli kolme aamuyöllä, viisarit lähenivät suden hetkeä. Rude oli kertonut lukeneensa, että ihminen on heikoimmillaan aamukolmen aikaan. Siihen aikaan aivot toimivat kantajaansa vastaan, kaskaiden siritys kuulostaa tuomiopäivän kelloilta, lapset heräävät painajaisunista ja sairaat ja vanhukset kuolevat. Aika oli minua vastaan, olimme äskettäin kompuroineet kummitushotellin käytävillä näkymättömien susien perässä, en löytänyt partneriltani sydäntä ja tämä koko juttu oli lyhyesti ilmaistuna ihan helvetin kummallinen. Tuntoreseptorini alkoivat olla yliherkistyneitä ja vastasivat ärsykkeisiin liian innokkaasti. Painauduin häntä vasten samalla, kun käteni hiipi määrätietoisesti sisäreidelle ja siitä pakaral...

Au jumaliste, jätkähän poltti kuin pellillinen hiiltä! Nykäisin vartaloni irti hänestä ja peruutin reilun välimatkan päähän. Sängyn päätylauta töksähti takapuoleeni viileänä ja todellisena, mutta ei onnistunut särkemään illuusiota. Tämä ei ollut kuvittelua, ei helkkari soikoon ollut! Axel teki jotain... jolle minulla ei ollut nimeä. En tiennyt, mitä vittua se oli, mutta jollain aamukolmen hokkuspokkustempulla hänen ihonsa oli muuttunut liian kuumaksi koskettaa.

”Helvetti, mitä sinä teet?” Miten sinä teet tuon?

Hän taivutti niskaansa nähdäkseen minut kunnolla. ”Sanoinhan, etten suostu vastaanottavaksi. Sinun on paras uskoa.” Hänen äänensä ei ollut edes uhkaava, hän vain totesi. Kasvoilla ei ollut aggressiota, ainoastaan tyyneyttä ja itsevarmuutta. Hän oli sekunti sitten maannut hervottomana patjalla ja kuolannut suuhuni. Jätkällä oli kirkonmiehen itsehillintä!

”Gaian tähden, olisit voinut vain työntää minut pois sen sijaan, että... että...” Mitä vittua hän teki?! Oikeasti, nyt alkoi vähitellen hirvittää.

Rufuksen perhana! Tällä kertaa se mies joutuisi selittämään.

Axelin pää putosi takaisin patjalle ja huulilta kirposi huokaisu. ”Miksi sinä teet tästä ongelman? Jos olet aikaisemmin ollut alla, eikö olisi järkevintä jatkaa samalla linjalla sen sijaan, että minä rupean opettelemaan hommaa?”

”Ei siinä ole mitään opettelemista”, möläytin. Kuulin aivojeni peränurkan nauraa hohottavan sarkastisesti. ”Senkun makaat ja annat minun hoitaa työn.” Jos olisin antanut periksi, olisimme siinä vaiheessa olleet jo keskellä aivan ennenkuulumattoman hikistä aktia, mutta en pystynyt. Tämä alkoi olla jo periaatekysymys. Hänen oli kokeiltava vastaanottavana olemista.

Axelin katse kiersi katossa. ”En anna kenenkään vieraan koskea sulkijalihakseeni. Arvostan sitä liikaa.”

Tuo oli ihan hyvä pointti, mutta olin silti loukkaantunut. ”Ja minunko pitäisi luottaa sulkijalihakseni sellaisen ihmisen käsiin, jolla ei ole...” Nielin sanani viime tingassa. Vähältä piti, etten sittenkin syyllistynyt kauhuleffojen emävirheeseen. Vaikka eiköhän silti ymmärtänyt, mihin viittasin. ”En minäkään tunne sinua. Luottaisin silti siihen, ettet jyystä minua sairaalakuntoon.”

”Kuten en tekisikään. Siinä toinen syy, miksi minun pitäisi olla päällä.”

Vittujen kevät, että oli rasittava ihminen. Halusinko todella harrastaa seksiä tuollaisen umpimielisen nillittäjän kanssa? Huokaus. Kuulostelin uudelleen, mitä kroppani tuumasi. Ehkä se oli valmis palaamaan unten maille.

Sykkeeni tiheys olisi saanut hiiren kateelliseksi, lihakseni tärisivät vuoroin kylmistä, vuoroin kuumista aalloista. Ihoni oli kananlihalla, mutta alavatsassani kiehui. Erektioni oli ratkeamispisteessä, paisuvaiskudokseni yrittivät murtautua ihoni lävitse. Kuolisin verenhukkaan, jollen pääsisi kohta laukeamaan. Saatoin melkein nähdä punasolujen tönivän toisiaan verisuonissa. Jonossa syntyi kärhämä, kun peränpitäjien kärsivällisyys petti: ’Hei, jätkät, liikkukaa nopeammin! Mekin haluamme sinne.’ Edellä seisovat tuhahtelivat närkästyneinä: ’Ei tänne mahdu enää ketään. Älkää liiskatko, saatana!’

Jep, unten maillepa hyvinkin.

”Axel”, lausuin hänen nimensä huolellisesti ja vetoavasti. ”Onko sinulla poikaystävää?”

Täydellisessä maailmassa hän olisi kimpaantunut: ’Ei tietenkään. Mitä minä sinun kanssasi tekisin, jos olisi?’ Tämä vain ei ollut täydellinen maailma eikä kysymys ollut loukkaava, jos otti huomioon, että monet homot olivat avoimessa suhteessa.

Hän mietti vähän liian pitkään. ”On eräs. Ei poikaystävä, mutta...”

”Vakipartneri?”

Hän huoahti ja painoi kädet kasvoilleen. ”Ei. Hän ei taida olla vielä ihan selvillä itsestään.”

Ahaa, onneton ihastuminen. Minulla oli siitä kokemusta roppakaupalla.

”Ei ole varma, pitääkö miehistä vai ei?”

”Sinne päin.”

Loistavaa. Tämän tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi rikos manipulointia ja kiihkeää miesseksiä vastaan. ”Entäpä kun hän jonain päivänä huomaa, ettei sukupuolella ole väliä, ja tulee luoksesi...”

Axelin pää kierähti suuntaani. Silmistä erotti selvän kiinnostuksen. Olisin taputtanut itseäni olalle, jollei se olisi tappanut mainiota suunnitelmaani.

”..hän ei välttämättä halua ensimmäiseksi saada kullia perseeseensä. Hän on utelias kokeilemaan, mitä seksi miesten kesken on, mutta arastelee. Hän haluaa kokeilla, mutta ensin siinä roolissa, joka on hänelle tuttu. Käskisitkö hänen joko levittää jalkansa tai painua hiiteen?”

”En tietenkään. Se on eri asia”, Axel sanoi vuorenvarmana.

”Millä tavalla se on eri asia?”

”Koska hänen antaisin olla päällä.”

Leukani loksahti auki. Voitteko uskoa tuota jätkää?! Hän kohtasi äimistyneen katseeni raivostuttavan tyynenä ja itsetietoisena, ja yhtäkkiä näin itseni makaamassa hänen tilallaan, pitämässä kiinni periaatteistani, väittämässä kirkkain silmin samaa. ’Muilla ei ole ahteriini mitään asiaa, mutta jos --- haluaa, hän saa naida minua vaikka pesismailalla.’

Ravistin päätäni. Nyt ei ollut tuon aika.

”Mutta eikö voisi olla hyödyksi kokeilla ensin touhua?” yritin. ”Silloin ette olisi molemmat aloittelijoita? Eikö se tekisi sinusta paremman rakastajan? Etkö pystyisi ottamaan partnerisi paremmin huomioon, jos tietäisit, miltä mikin toimesi tuntuu toisesta?”

En ollut aikoihin puhunut niin kauniisti. Olin aika ylpeä itsestäni. Valitettavasti Axeliin eivät nyyhkytarinani uponneet, eivät ainakaan täysin, mutta olin erottavani hänen maskinsa rakoilevan. Epäluulo ei silti vieläkään väistynyt hänen kasvoiltaan. Halvatun jääräpää. Aika kokeilla viimeistä keinoa, sen jälkeen minulla ei olisi enää puhtia jatkaa väsyttämistä. Hän saisi panna minua tai käydä suoraa päätä nukkumaan, miten vain.

Iskin vihoviimeisen korttini pöytään. ”Anna minulle kymmenen minuuttia. Jos sen jälkeen haluat vaihtaa osia, suostun siihen.”

Olin varma, että hän nauraisi, käskisi minun laskeutua alas kultaiselta valtaistuimeltani ja asettua kontilleni sängylle. Hämmästykseni sekoittui voitonriemuun, kun hänen avatessaan suunsa kuulin äänessä vihdoin periksiannon. ”Saat viisi minuuttia.”

No voi helkkarin... ”Ei se riitä.”

”Hyvä on, seitsemän.”

”Ei, kymmenen.”

”Seitsemän.”

”Yhdeksän.”

”Kahdeksan.”

”Okei, kahdeksan. Sovittu.” Kahdeksan minuuttia ei ole paljon aloittelijalle, joten minun täytyisi olla tehokas. Toivon mukaan Axel ei tahallaan yrittäisi tehdä touhusta epämiellyttävää vain, jotta pääsisi sen varjolla vaihtamaan osia.

Möngin takaisin hänen viereensä ja laskin käteni epäröiden valkealle vatsalle, valmiina nykäisemään raajani takaisin, jos partnerini edelleen matki hehkuvaa metallia. Iho oli kuitenkin palannut normaalilämpöiseksi ja kosketukseni näytti miellyttävän häntä. Niska taipui ja ilma kulki epätasaisesti huulten välistä, kun vedin sormiani alaspäin ja tartuin vatsaa vasten lepäävään penikseen. Ymmärsin saman tien, miksi hän oli antanut periksi. Hän oli vähintään yhtä kova ja pingottunut kuin minä, lähellä sitä mielentilaa, jossa puoliksi sulaneen jäätelönkin naiminen kuulostaa hyvältä.

Hän kurkisti minua luomiensa välistä ja etsi seinällä raksuttavan kellon. ”Okei, Axel, kahdeksan minuuttia. Kello on nyt kahtakymmentä vaille. Kahtatoista vaille vihellän pelin poikki.”

”Tai sitten et”, mutisin.

Hän sivuutti kuittini. ”Mitä haluat minun tekevän?”

”Makaa vain siinä. Ole mahdollisimman rento.” Sanoja seurasi huumaava kiihtymyksen aalto, johon olisi ollut todella helppo hukkua. Itsehillintäni kuitenkin seisoi sen vieressä, valmiina nappaamaan minua olasta, jos uhkaisin lipsahtaa hallitsemattomuuden puolelle. En uskonut, että malttini enää yrittäisi poistua huoneesta, Axelin pikku tempaus pakotti pysymään varuillaan.

Purskautin molempiin käsiini reilusti voidetta, vein toisen hänen erektiolleen ja toisen reiden sisäpinnalle. Pikainen vilkaisu paljasti Axelin sulkeneen silmänsä, mutta hengitys oli pinnallista ja levotonta. Jos hänellä oli sydän enkä vain ollut löytänyt sitä, se hakkasi luultavasti nyt erittäin terävästi kylkiluihin. Ajatus jalkojen levittämisestä vastusti selvästi, joten en käyttänyt voimaa, sivelin ainoastaan sisäreisiä ja ehdotin välillä pienillä painalluksilla, että ne siirtyisivät kauemmas toisistaan. Minulla ei ollut aikaa ja Axel tiesi sen. Sen verran hyvää urheiluhenkeä hänestä kuitenkin löytyi, että hän päästi sormeni kokeilemaan pakaroidensa väliä.

Ehkei hän ollut koskaan ollut vastaanottavana, mutta häntä oli ehdottomasti kosketeltu myös kiveksiä alempaa, koska sormenpääni liukuminen paisuvaiskudoksen taakse ei aiheuttanut turhia hypähdyksiä tai värähdyksiä. Vasta, kun lähdin hitaasti hivuttamaan sormeani tiukkaan puristuneen lihasrenkaan läpi, hänen selkänsä jännittyi jouseksi. Olipa onni, että olin leikannut kynteni lyhyiksi pari päivää sitten, olisivat muuten saattaneet nipistää. Axel sai ylipäätään kiittää tuuriaan, että tein kaiken oppikirjakaavan mukaan. Olisin itsekin mieluusti ensimmäisellä kerrallani kokeillut aluksi sormen paksuutta sen sijaan, että toinen änkesi tupaan kuiviltaan ja varoittamatta.

”Katsokin, ettet tee sitä kamiinajuttua uusiksi. En halua palovammoja sormeeni.” Tai kulliini sen puoleen. Työterveyshuollon mamsellien kahvitaukokeskustelut olisi taattu vuodeksi eteenpäin, jos ilmaantuisin vastaanotolle pikkuveli rakkuloilla.

”En voi luvata mitään. Jos teet jotain, mistä en pidä...”

”Sinä pidät tästä, minä lupaan sen.” En tiennyt, mitä hänen sydämelleen oli tapahtunut, mutta eiköhän eturauhanen ollut vielä paikoillaan. Pyyhin peukalollani erektion päätä ja kiristin muiden sormien otetta varresta viedäkseni hänen huomionsa toisaalle, kun työnsin sormen kunnolla sisään ja koukistin sitä vähän.

”Helkkarin epämiellyttävää”, Axel tiedotti.

”Odota nyt hetki”, komensin. Oletin löytäneeni oikean kohdan ja aloin hitaasti pyörittää sormeani etuseinämää vasten sen, mitä pystyin ahtaassa tilassa. Ja sainhan minä reaktion! Penis nytkähti kädessäni ja puristus sormeni ympärillä löysäsi. Synkronoin erektion käsittelyn sormeni liikkeisiin ja sain tiristettyä Axelista hämmästyneen hengähdyksen. Jääräpää kun oli, hän ei voinut myöntää ääneen, ettei touhu enää ollut niin vastenmielistä, mutta hänen kehonkielensä puhui puolestaan. Hän ei tainnut edes huomata, että jalat hivuttautuivat kunnolla levälleen.

Voi luoja, kuinka upeaa on olla oikeassa!

Juhuu, itsehillintä, missä olet?

Silmäisin pikaisesti kelloa ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Kolme minuuttia jäljellä, helvetti! Enhän minä ollut ehtinyt tehdä juuri mitään! Nyt alkoi tulla kiire. Löysäsin otteeni peniksestä, etsin kortsun ja riivin folion auki hampaillani. Axel rekisteröi äänen ja kohotti niskaansa.

”Shh, makaa vain rentona.” Jatkoin hänen eturauhasensa stimulointia niin kauan, että sain kumin rullattua paikoilleen, minkä perään tein muutaman koruttoman sisään-ulos-liikkeen varmistaakseni, että lihasten ohi oli mahdollista päästä. Axel kävi hermostuneeksi, vaikka yritti kovasti peittää sen, ja kun laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa väliin, hänen ajatuksensa näkyivät selvästi kattoa tuijottavista pupilleista: ’Ihan vitun huono idea, miksi ikinä suostuin tähän?’ Hän taisi silti olla perillä ajan kulusta, koska ei käskenyt minua lopettamaan.

Korvissani pauhasi kirkonkelloihin verrattava messu. Hemmetti, miksi minua jännitti? Pelkäsinkö hänen puolestaan? Miksi? Koska hän oli kuin minä? Koska häntä katsellessa minusta tuntui kuin olisin katsonut epäonnistunutta kopiota itsestäni? Ei, minusta ei tuntunut enää siltä, eihän Axel ollut millään tavalla epäonnistunut. Eikä hän ollut kopioni. Hän oli oma... yksilönsä? Oliko hän elossa... no, se oli toinen tarina. Tarkistin kulman ja rukoilin mielessäni häntä pitämään sisäisen lämmitysjärjestelmänsä kurissa. Lateksin sulaminen kiinni kulliin ei totisesti kuulostanut kokemisen arvoiselta seikkailulta.

”Tämä voi tuntua vähän aikaa oudolta.” Painauduin sisäänkäyntiä vasten, kunnes vastustus vähitellen lientyi. Axel ähkäisi, niska nousi kaarelle ja hoikat sormet ampaisivat reisilleni, takertuivat ja pidättelivät. Hänen päässään vilistävät mietteet kirjoittautuivat taas silmiin. ’Outoa vai? Jos jokin on outo, se on tuo sinun sanavalintasi.’ Pisteet siitä, että hän kykeni pysymään rentona eikä käskenyt minun peruuttaa, vaikka selvästi mieli teki.

Luojan tähden, kuinka lihakseni vapisivat. Lämmin puristus oli liikaa herkistyneelle tuntoaistilleni, halusin ihan helkutisti työntyä syvemmälle, mutta en uskaltanut niin kauan kuin hän piteli reisiäni. Silmäni viivähtivät seinäkellossa. Minuutti enää. Omituisin kilpajuoksu, johon olin kuunaan hankkiutunut. Odottelu pahensi asiaa. Lihakset antavat periksi helpommin, kun liike on tasaista. Axelin vastustelu ei ollut paniikin luokkaa, joten päätin kokeilla kepillä jäätä, tai oikeammin ilmaistuna tulta. Työnnyin syvemmälle, vetäydyin, keräsin itsehillintääni ja sukelsin taas pidemmälle.

”Ooh, luoja...” Puristus sumensi näkökenttäni ja mielihyvä läikähti nivusistani ylös selkärankaani ja alas varpaiden kärkiin asti. Jokainen hermosolu kehossani hurrasi, kun vihdoin tein niille mieliksi, annoin, mitä ne pyysivät. Silmäni painuivat kiinni, nielustani kohosi voihkaisu, johon Axel yhtyi, vaikka vähän eri lähtökohdista. Metsästin hänen häntänsä käteeni ja palasin hankaamaan sitä työntöjeni tahdissa. Minun pitäisi löytää lisää alistuvia seksikumppaneita, oli tämä sen verran mahtavaa.

Olisin mielelläni jättänyt mainitsematta, että kahdeksan minuuttia oli täynnä, mutta Axel huomaisi sen takuulla. Näyttäisin vain kusipäältä, eikä hän antaisi minun jatkaa, vaikka nauttisi touhusta. Sitä paitsi hän osasi edelleen tehdä kehostaan elävän leivinuunin.

”Aika on lopussa”, hengähdin. ”Haluatko, että... haluatko..?”

OUUU! OU-OU-OUUUU!

Lauseeni katkesi, liikkeeni katkesi ja Axelin silmät tuijottivat minua äkkiä teevadin pyöreinä.

Kirosin ääneen. Saatanan saatana, nytkö se ulisija aloitti uudelleen?

AAAA-UUUU!

Katseeni harhaili oven suuntaan, kuulostelin ja mietin, mitä pirua olisi pitänyt tehdä. Ei huvittanut lähteä juoksemaan pitkin hyytäviä käytäviä kyrpä pystyssä. Olisiko siitä edes hyötyä? Todennäköisesti heti, kun avaisin oven, moikuna lakkaisi ja käytävä olisi tyyni ja rauha rikkumaton. Sänky oli lämmin ja pehmeä, huoneessa tuoksui seksi ja Axel tuntui liian mukavalta allani ja ympärilläni.

Jossain vaiheessa tiedostin, että lantioni oli alkanut uudelleen keinua ja Axelista lähti sensuuntaisia ääniä, ettei häntä kiinnostanut, vaikka katon läpi olisi rymähtänyt lauma ihmissusia.

Mitäpä me parista sudesta? Luultavasti ne olisivat vain poistuneet kateellisina tai kysyneet lupaa päästä mukaan puuhasteluumme.

Partnerini oli tullut siihen tulokseen, ettei vastaanottavana oleminen ollutkaan täyttä kärsimystä. Rintakehä nousi ja laski kiivaaseen tahtiin, sormet, jotka olivat pidätelleet minua, puristivat nyt reisiäni ja pyysivät minua työntymään syvemmälle. Kieroutuneempi puoleni näki oitis tilaisuuden pieneen kiusantekoon. Pysähdyin ja lähdin hitaasti vetäytymään ulospäin. Axel väänsi päänsä ylös patjasta ja kurkisti minua. ”Sanoin, että aika on lopussa”, totesin. ”Haluatko lopettaa?”

”Nääh”, hän yskähti. ”Jatka vain.” Lantio keinahti vaativasti minua kohti. Painoin käteni sille ja pitelin häntä paikoillaan.

”Sano, että olin oikeassa.” Suupieleni nykivät ja yrittivät kaartua ylöspäin.

Hän tuhahti. ”En sano.”

”Sano.”

”En sano. Liiku.”

”En liiku ennen kuin sanot sen.” Uskomaton jätkä! Gaian kiitos, hän ei kuulunut vakituiseen tuttavapiiriini. Olisin menettänyt hermoni, jos olisi pitänyt inttää jokaisesta asiasta näin sinnikkäästi.

”Niinhän sinä luulet”, hän sanoi ja napsautti huulensa yhteen. Hänen vaikenemisensa oli vähän huolestuttavaa, samaten se, miten hänen iiriksiensä vihreä erottui yhtäkkiä niin selvästi. Tuntuiko kudos ympärilläni kuumemmalta?

”Älä helvetissä!” parkaisin.

”Liiku.”

”Sano se.” Jep, olin menettänyt järkeni. Työterveyshuollossa tädit tukehtuisivat riemuunsa, kun joutuisivat raapimaan sulaneen kumin irti esinahastani – jollen saisi aivosolujani sen verran toimimaan, että soittaisin ambulanssin.

”Liiku!” Axel vaati ja keinahti uudelleen minua vasten. Se tuntui perhanan hyvältä, mutta pidin pintani. Tässä alkoi olla kunnia kyseessä.

”Sano se ensin. Sano, että erehdyit!”

”En!”

UUUUAAAAAA!

Päässäni humisi. Vittu, mikä hullujenhuone.

Pyyhkäisin otsaani ja huoahdin. ”Haluatko mennä katsomaan, näkyisikö ulvonnan aiheuttajaa?”

Vastapuoleni töllötyksestä päätellen olin kasvattanut naamaani toisen nenän. ”Mitä vittua? En todellakaan mene katsomaan. Mikä sinua riepoo? Halusit panna minua; nyt kun lupa heltisi, keksit, että jokin mielikuvitusolentojen mölinä on tärkeämpää?”

”Aa, mutta arvelin, että se olisi sinusta tarpeellista.”

”Ei olisi!” Hänen äänensä alkoi kohota hälyttäviin korkeuksiin. ”Ei todellakaan olisi! Idiootti! Nussitko minua vai nussinko minä sinua?” En tiennyt, tekikö hän sen tahallaan, mutta kehon lämpötila tuntui nousevan yhtä aikaa volumen kanssa. Taisi olla aika antaa periksi.

”Käskystä”, tokaisin, otin kunnon otteen lantiosta ja kävin toimeen.

Olin kuulevinani hänen mutisevan hullua kusipäätä ja muita yhtä mairittelevia kutsumanimiä, mutta äkinä loppui lyhyeen, kun kumarruin eteenpäin ja peitin hänen huulensa omillani. Nielin tukahtuneet äännähdykset, hyväilin rintakehää ja pystyssä törröttäviä pikkuruisia nännejä, hengitin hänen erikoislaatuista tuoksuaan, jota myskin ja hien vivahde vain korosti. Odottelu tai kinastelu eivät olleet tyynnyttäneet minun tuultani, taiteilin reunalla, olisin voinut laueta, jos olisin halunnut, mutta partnerini ei ollut vielä valmis. Pidättelin, säilytin rytmin tasaisena, verkkaisia ja syviä työntöjä. Kasvoni laskeutuivat Axelin kaulalle, nenäni upposi hänen hiuksiinsa ja yllätyin niiden pehmeydestä. Ne eivät tuoksuneet rikille tai palaneelle vaan ikään kuin... tulelle? Kuulostipa hölmöltä. Miltä tuli ylipäätään tuoksuu?

Heh, kaiketi sellaiselta kuin Axelin tulenpunaiset hiukset.

”Aagh, hitto!” Hänen voihkaisunsa ja hengityksensä epäsäännöllisyys kertoivat, ettei minun tarvinnut jaksaa enää kauan. Kohottauduin takaisin pystyasentoon niin, että hankaus kohdistui etuseinämään ja kiersin sormeni kosteusvoiteesta kiiltelevän peniksen ympärille. Axelin koko keho tärähti ja hän puski epätoivoisesti ylöspäin. Tulkitsin sen luvaksi liikkua nopeammin.

”Hnngh...” Silmät rutistuivat kiinni, Axel paljasti yhteenpuristuneet hampaansa, takaraivo kaivautui patjaan, selkä jännittyi, vatsalihakset jännittyivät, kyynärvarsien suonet pingottuivat ihon pintaan, ja sain itseni kiinni pohtimasta, näytinkö itse samalta orgasmin kynnyksellä. Yhtä keskittyneeltä, yhtä itseeni käpertyneeltä, yhtä seksikkäältä, yhtä... kauniilta.

Tunnettu tosiseikka on, että Cid Highwindkin on kaunis, kun ihminen tasapainoilee seksuaalisen kiihottumisen huipulla. Maailma on värikäs, valoisa ja hyväntahtoinen ja kaikki arkiset ongelmat vaikuttavat turhanpäiväiseltä murehtimiselta. Jokainen päähän pälkähtävä ajatus on kuningasidea, nerokkainta, mitä ihmiskunta on lyhyen olemassaolonsa aikana keksinyt.

Tiedostin riskin liian myöhään. Kun koko maailma muuttuu kauniiksi ja täydelliseksi, orgasmia ei pysty enää perumaan. Jos yrittää, laukeamisella käy kuten helikopterille, josta loppuu polttoaine: tulee mahalasku.

Puristin nyrkkini erektion ympärille ja hankasin peukalollani virtsaputken suuta. Se voi tuntua tosi, tosi ikävältä, mutta joka puolelta sinkoilevien mielihyvän nuolien keskellä vastakkainen ärsyke saattaa yllättäen räjäyttää potin. Se oli viimeinen koherentti ajatus ennen kuin euforia nielaisi minut. Hermosoluissani kävi ilotulitus, josta Gold Saucerin karnevaalitoimikunnan olisi kannattanut ottaa mallia. Stimulaatio oli melkein liikaa, kudokseni olivat yliherkistyneet ja lantioni alkoi nykiä, kun ei halunnut enää jatkaa työntöjä. Ruoskin itseni liikkumaan, kunnes kuulin omalle pilvenreunalleni Axelin huudahduksen ja lämmin neste purskahti peukaloni alta.

Sanoinko lämmin? Tarkoitin kuumaa. Koska se oli kuumaa, kuin olisi työntänyt räpylänsä höyryävään vellilautaseen. Axel itsekin oli kuuma, muttei polttanut. En jaksanut hermostua, tuskin hän enää yrittäisi kärventää minua.

Hän nytkähteli laukeamisensa jälkijäristyksissä, kun vetäydyin ulos. Kuorin kortsun tyytyväisen häntäni päältä, taiteilin päähän solmun ja pudotin sen reunan yli. Silmäilin tovin sormiani koristavaa valkoista mahlaa ja pyyhin sitten tassuni lakanaan. Axelista irtosi viimeinen hengähdys, ja hän jäi makaamaan silmät avonaisina, kasvoillaan hämmästys, joka oli minullekin niin kovin tuttu. En minäkään uskonut, kuinka mukavaa on saada kulli perseeseensä, ennen kuin itse koin sen. Tosin minun vakuuttamisekseni vaadittiin kaksi kokemusta.

Paneuduin makuulle hänen viereensä ja laskin pääni hänen rintansa päälle. Se oli oikein miellyttävää, koska hänestä säteili lämpöä kuin kuumavesipullosta. Sydänääniä ei kuulunut, ainoastaan ilman kulku keuhkoihin ja takaisin, mutta nyt, kun tiesi, mitä odottaa, se ei ollut enää niin friikkiä. Aamuyöllä kolmen aikaan kaikki omituinen on mahdollista, jopa normaalia.

Luiseva käsivarsi etsiytyi ympärilleni, sormet silittivät poskeani. Hän taisi olla leppynyt minulle.

”Helvetin sekopää”, hän ärisi ja painoi huulensa hiuksiini.

”Helvetin jääräpää”, vastasin. Jäseniini hiipivä raukeus houkutteli nukahtamaan. ”Lähdetäänkö katsomaan, näkyisikö käytävällä mitään erikoista?”

”Ei lähdetä.” Sanat olivat ärhäkät, mutta poskeani vasten rinta tärähteli tavalla, josta ei voinut erehtyä. Hän nauroi.


*


Heräsin aamulla siihen, että aurinko killitti suoraan silmiini. Gold Saucerissa oli alkamassa valoisa kevätpäivä. Auringon aseman tarkistettuani totesin, ettei aamu ollut lainkaan aamu vaan keskipäivä. Siivooja tulisi kohta potkimaan meidät ylös, jollemme ripustaisi oveen Ei saa häiritä -kylttiä. Minua ei huvittanut nousta vielä. Nyt, kun kohteeni oli turvallisesti vieressäni, voisin ottaa rennosti ja kenties houkutella hänet toiseen painiotteluun. Tällä kertaa voisin jopa antaa hänen olla päällä.

Käännyin vaivalloisesti ympäri myllerretyillä lakanoilla. ”Axel, pitäisikö meidän..?”

Kysymyksen loppuosa jäi hampaideni taakse, kun näin auringonsäteiden lankeavan tyhjälle vuoteelle. Tyynyllä oli pään painauma, peitto oli työnnetty syrjään ja näin lakanassa yöllisen painiskelumme jättämiä tahroja, mutta punahiuksinen kaksoisolentoni (joka ei lopulta ollut kovin kaksinen kaksoisolento) oli kadonnut. Huone oli autio, toisen ihmisen läsnäolo ei enää leijaillut ilmassa.

Ensimmäinen ajatus, joka iski tajuntaani, oli koruton: ’Voi vittu!’

Vittuvittuvittuvittu... Heitin jalkani lattialle, ponnahdin jaloilleni ja olin mennä nurin, kun verenpaineeni ei ehtinyt mukaan. Istahdin patjalle, odotin, että mustuus hävisi silmistäni, ja nousin taas ylös. Kävin tarkistamassa kylpyhuoneen vain koska se piti tehdä, mutta hemmetin hyödytöntä se oli. Tiesin jo, olin tiennyt välittömästi.

Axel oli lähtenyt.

”Perkeleen... helvetin... saatanan luihu... paskiainen!” Kirosin olan takaa kiskoessani muodottomia farkkuja ja tuulipuvuntakkia niskaani. Minun oli saatava hänet kiinni, yksinkertaisesti oli saatava. Karhuvuoren reissu oli mennyt puihin, kun lojaaliuteni petti paremman arvostelukyvyn puutteessa. Rufus vaatisi pääni vadille, jos taas epäonnistuisin tehtävässäni.

Ei ollut aikaa raahata tavaroita, hakisin ne myöhemmin. Axelin lähdöstä ei voinut olla kauan, sillä hänen tuoksunsa viipyi yhä huoneessa. Ehkä saisin hänet kiinni vastaanotosta tai kadulta. Kaupungista pääsi pois joko junalla tai bussilla tai omistamalla auton, lentokoneen tai helikopterin. Axel ei ollut vaikuttanut autonomistajatyypiltä – niistä kahdesta muusta kulkuneuvosta ei kannattanut edes aloittaa – joten hänen pitäisi mennä julkisilla kulkuneuvoilla. Juna- ja bussiasema olivat vierekkäin. Nappaisin taksin ja käskisin kaahata sinne renkaat savuten.

Ryntäsin ala-aulaan neljä porrasta kerralla ja olin katkaista jalkani viimeisellä loikalla. Sain nipin napin säilytettyä tasapainoni enkä rysähtänyt polvilleni reseptionistin eteen, vaikka hetken ajan näytti siltä.

”Huomenta”, hinttirespa tervehti. Hän säilytti pokkansa kunnioitettavan hyvin.

”Kuule”, puuskutin tiskin yli hänen kasvoilleen. ”Oletko sattunut näkemään huonetoveriani tänä aamuna? Hän... tuota... unohti jotain huoneeseemme ja ajattelin, että saisin hänet vielä kiinni.”

Huolellisesti nypittyjen kulmakarvojen väliin kasautui ryppy. ”Huonetoveriasi?”

”Niin. Se hoikka punapää.”

”Pelkäänpä, etten ole nähnyt. En huomannut sinun tuovan seuraa eilen illalla”, hän sanoi korrektisti.

”En minä tuonut häntä. Tarkoitan sitä tyyppiä, jonka te laitoitte huoneeseeni, kun muut huoneet täyttyivät.”

”Herra...” Respa katsoi äkkiä asiakseen olla astetta kohteliaampi. ”En ole laittanut ketään huoneeseesi. Meille tuli muutama asiakas illalla sinun jälkeesi, mutta sijoitin heidät muihin huoneisiin, kuten lupasin. Olen vähän ymmälläni. Mistä huonetoverista puhut?”

Jommallakummalla meistä oli nyt ruuvi löysällä ja olisin mielelläni osoittanut reseptionistia, mutta en ollut varma enää mistään.

Taskuni soi. Viittasin miekkosta odottamaan ja kävelin syrjemmälle vastaamaan. Hitto tätä jahkailua, Axel olisi toisella mantereella ennen kuin ehtisin edes ulos hotellista.

Tarkistin näytön vilkuttaman nimen. Oho, Tseng.

”Joo”, vastasin.

”Reno. Suunnitelmiin on tullut muutos.”

En yrittänyt pidätellä huokaustani. ”Mikä muutos?” Todennäköisesti hän käskisi minun pidättää Axelin ja raahata päämajaan. Miten ikinä selittäisin, että olin hukannut kohteeni?

Valmistauduin valehtelemaan vaikka äitini kuoliaaksi, jos saisin sillä tunnin tai kaksi lisäaikaa, mutta Tseng puhui jo: ”Elena ilmoitti juuri löytäneensä kohteemme Kalmista. Hän on ilmeisesti muuttanut suunnitelmiaan tietämättämme.”

”Kalmista? Miten hän voi Kalmissa olla?” Junalla ja lautalla matka vei liki kymmenen tuntia ja kello oli vasta puoli kaksitoista. Tietysti jos hän työskenteli jollekin rikkaalle organisaatiolle ja oli käyttänyt yksityistä suihkaria tai...

”Sitä yritämme juuri selvittää. Joka tapauksessa Elena oli nähnyt hänet Kalmin juna-asemalla ja...”

”Juna-asemalla?” Hitto, tämä meni koko ajan monimutkaisemmaksi. Jollei sitten... ”Tseng, mikä kohteemme nimi on? Tiedätkö?”

”Tiedän. Sama tyyppi, jota etsit viime talvena. Squall Leonhart.”

Polveni menivät äkkiä veteliksi ja notkahdin eteenpäin. Ehdin tukea käteni seinään ja pysyin pystyssä. Pääni sisällä tapahtui jotain kuvailematonta ja ennenkokematonta, silmissäni kisaili mustia pisteitä, kuin aivoni eivät olisi saaneet tarpeeksi happea. Olinko menettämässä tajuntani?

”Reno?” Tseng kysyi.

”Minut lähetettiin Gold Sauceriin varjostamaan Leonhartia?” varmistin.

”Kyllä.”

Reseptionisti kurkisteli minua huolestuneena. Olin kuulevinani hänen ehdottavan tuolia ja vesilasillista. ”Tseng, minun on mentävä nyt. Soitan takaisin.”

”Tule pois sieltä. Ei sinulla ole siellä...” Lause katkesi, kun lopetin puhelun.

Vapisevin sormin sain äherrettyä kännykkäni takaisin takintaskuun. Polviniveleni olivat muuttuneet kaurapuuroksi enkä mennyt kyllä lonkistakaan takuuseen. Selkärankaani myöten ryömi sulava lumipallo, kylmyys imeytyi verenkiertooni ja jäähdytti koko kehoni. Sormenpäistäni hävisi tunto ja aulan lattia kallisteli uhkaavasti. Menetin yhteyden sydämeeni ja minun oli painettava käsi rintani päälle löytääkseni sen. Siellä se oli, hakkasi hyvin lujaa ja epäsäännöllisesti, mutta hakkasi.

Sitten tuntemus hävisi. Näin taas selvästi, jäsenet lämpenivät, elimistöni toimi kuten pitikin. Olin aamun ensimmäisen tupakan ja kahvikupillisen tarpeessa, mutta muuten oloni oli mainio. Miksi minä murehdin? Kaikkihan oli hyvin, en ollut mokannut tehtävääni. Kukaan ei ollut tyytymätön minuun, olosuhteet vain olivat muuttuneet, mutta se ei ollut minun vikani. Palaisin Midgariin vielä tänään, jättäisin lyhyen raporttini Tsengin pöydälle ja houkuttelisin Ruden Quintin’sille nykäisemään parit oluset.

Vedin hartiat taakse, pyyhkäisin otsahiuksiani taaksepäin ja kävelin takaisin vastaanottotiskille. Poika seurasi kulkuani otsa huolestuneessa kurtussa. ”Oletko kunnossa, herra?”

”Paremmassa kuin ikinä”, tokaisin. ”Muuten, tuli vain mieleeni... kuuluiko täällä yöllä jotain outoa ulvontaa?”

Maalatut ripset räpsähtivät. ”Ulvontaa?”

”Niin.”

Hän katsoi minua pitkään. Yritti varmaan arvioida, oliko hulluuteni vaarallista tai tarttuvaa sorttia. ”Ei kuulunut.”

”Oletko varma? Siinä kahden–kolmen maissa?”

”Olen varma. Olin koko yön passissa tässä, eikä mitään erikoista tapahtunut.”

Nyökkäsin. ”Niin vähän arvelinkin.”



~ End ~



A/N: En osaa (enää?) kirjoittaa hottiksia, hien tahraamia seksikohtauksia. Realismi perkele tulee aina väliin. Tässä tapauksessa myös Renon sarkasmi. Tosin taidan vain tarvita enemmän sitä pohjustusaikaa, jotta saan paneskeluun kunnolla tunnetta mukaan.
A/N2: Morsiussviitit ja seksi -filosofia on lainattu Frendeistä, mistäs muualta.
A/N3: Törmäsin sattumalta tällaiseen väittämään: “Nomura also said that Axel's name is based on Reno's favorite drink which apparently is Ale. Put an X in there and we have Axel.” Mielenkiintoista. Tosin lähde on epäluotettava.

[Destroyer]

Voi ei viimeinen osa Ihana viimeinen osa
Tämä kaipaa lisää jatkoa Aivan mahtavaa kun nää tekstit sitoutuu kivasti yhteen, mukava lukea kun risteilee useammassa (kahdessa) tarinassa. Ja Renon sarkasmi.. <3
Ja Axel oli mahtava! Tahtoo lisää

Kyllä sain mahtavat naurut täällä, ja oli oikein mukavaa luettavaa muutenkin. Taattua laatua

Nyt odottelen vaan lisää tekstejä sulta >:3 hehe!