Aloitukset, Kerrankin on lupa jättää teksti kesken

[Rukkapeikko]

Aloituksen pitäisi olla mukaansatempaava ja kiinnostava, jotta lukijalla riittäisi intoa jatkaa tekstin lukemista eteenpäin. Onko jonkin kirjan aloitus tuntunut täysin puuduttavalta ja tahtoisit tehdä sen uusiksi? Tai innostutko aloittamaan tarinan, mutta se jää kesken? Kirjoittakaa aloituksia, jotka ovat joko muutaman virkkeen tai jopa parin kappaleen pituisia. Kyseessä saa olla runo, romaani, novelli, artikkeli tai mikä tahansa, mitä keksit, mutta sitä EI SAA kirjoittaa loppuun asti (tai saahan sen tietenkin tehdä, jos innostuu, mutta ei tässä topicissa).

Voisi samalla periaatteella lähteä liikkeelle kuin tuolla toisaalla, eli kirjoita edellisen otsikosta ja keksi seuraavalle uusi.

Jotenka kuka uskaltaa aloittaa otsikosta:

Kuin kissanpentu

[harvahammas]

Kuin kissanpentu

Hän oli poikani, kunnianhimoinen ja päättäväinen. Hänessä näkyi todella outoja piirteitä, jotka luulin sukuni veren jo kadottaneen. Kun hän kerran sattui päättämään, että hän kävelisi trapetsilla, hän myös tekisi sen. Ei hän kyllä koskaan mitään sellaista päättänyt, onneksi, mutta hänen päähänpistonsa olivat todella outoja. Kerran hän päätti kasvattaa orvokkeja penkillisen, mutta eihän hän tiennyt alkuunkaan, miten orvokkeja tulisi kasvattaa, niinpä hän lainasi orvokeista kertovan kirjan ja aloitti kärsivällisesti työnsä. Kesäkuun lopussa hänellä oli yksi pieni nuutunut orvokki mustassa mullassa ja hän itki penkin vieressä.

Menin hänen luokseen ja silloin annoin hänelle opetuksen, jonka hän muistaisi vielä silloinkin, kun ensimmäiset rypyt saavuttaisivat hänen viekkaat silmäkulmansa. Kerroin hänelle, kuinka itku ei tässä asiassa auttaisi. Käskin hänen odottamaan kärsivällisesti ja yrittämään yhä uudelleen, niin kauan, kunnes hänellä olisi penkillinen nättejä orvokkeja. Totta kai pettymys oli pienelle tummatukkaiselle pojalleni liikaa ja ajattelin hänen unohtaneen orvokit, kun hän sai ensimmäisen teleskooppinsa.

Seuravana päivänä järjestin hänelle yllätyksen, kävin läheisellä kukkatorilla ja ostin keittiön pöydälle kauniin keltaisen orvokin. Istutin orvokin nättiin vihreään ruukkuun ja asetin sen pöydälle. Vain muutamia minuutteja myöhemmin hän juoksi yläkerran rappuset alakertaan ja pyysi minua tekemään kaakaota. Sen ajan, mikä kaakaota valmistaessa meni, kuuntelin, kuinka hän innostuneena kertoi eilen tunnistaneensa paljon tähtikuvioita taivaalta. Mutta orvokkia hän ei huomannut.

Annoin hänelle hänen joka-aamuisen maitokaakaonsa ja naurahdin. Hän kysyi minulta, mikä oikein oli niin huvittavaa ja minä vastasin:
”Poikani, kuin kissanpentu”
Hän kohotti tummia kulmakarvojaan ja joi kaakaonsa loppuun. Sen jälkeen hän juoksi ulos, tulevaisuuteen ja katosi äitinsä näköpiiristä.
--------------------------------------------------------------------
No eihän tuo kaiketi loppu vielä ole, eihän? Ainakin siitä olisi helppo jatkaa, ehkä se ei ole loppu. Alun loppu kyllä, joka voisi olla koko jutun loppukin, mutta loppu? Ei missään tapauksessa...

Seuraava otsikko vai?

Vyöryvä nauru

[musta_hiutale]

Vyöryvä nauru

Joskus aikoinaan, kun olin vielä teini-ikäinen, sain innostuksen lähteä kiertämään maailmaa rinkka selässäni. Olin vallankumouksen kannalla oleva nuori ihminen, siihen aikaan kun maailman olot olivat erittäin epävakaat ja huomisen tuulet salattuja meiltä kurjilta kuolevaisilta. Piti vain mennä nukkumaan ja odottaa mitä uusi aamu toisi tullessaan, erittäin epävarmana siitä heräisikö huomiseen vai nukkuisiko pois yön aikana vihollisjoukkojen sotilaiden kiväärien toimesta.
Eräänä tuulisena iltana makasin hiljaa sängylläni, jonka olin rakentenut makuupussista ja sylillisestä heiniä suojaisaan paikkaan suuren puun alle, kun kuulin kovaa melua maantieltä. Selvästi humaltuneet nuoret ihmiset hoipertelivat tiellä ja nauroivat kovaan ääneen. Minä nousin ylös ja otin makuupussini, kävelin tielle ja näin kaksi nuorta poikaa, joiden nauru kantautui varmasti kauas, niin kovaan ääneen he hirnuivat.
"Mikäs on noin hauskaa?", kysyin.
"Vallankumous...", toinen poika takelsi naurunsa lomasta. "Vallankumous on tullut."
Minä meinasin menettää tajuntani, niin yllättävä tuo tieto oli.
----------

Olisi tehnyt mieli jatkaa tätä, mutta lopetan sen ärsyttävästi tähän kohtaan.
Seuraava aihe olkoon;

Meren kutsu

[Lavetsial]

Meren kutsu

Ympärillä on tasainen sinisyys. Ylhältä suodattuu levottomia valonsäteitä, jotka tanssivat kimppuina sinisen halki. Kaukana alhaalla ne vähitellen katoavat. Sinne suuntaan väräjävän valon hautaa kohden. En pääse pitkällekään, kun keuhkoni ilmoittavat tarvitsevansa ilmaa. Lopetan uimisen ja annan kehoni nousta hiljalleen ylös, kohti pintaa, minne se kuuluukin. Parvi kaloja ui ohitseni syvyyksiin, liukuen vaivattomasti aina alemmas. Kadehdin niitä.

Pinnalla lyövät laineet. Ne eivät ole korkeita, mutta yltävät silmien tasalle. Tuuli työntää niitä eteenpäin ja kasvattaa niiden kokoa. Sama tuuli tuo ihanaa ilmaa keuhkoihini. Haukon pari syvää henkäystä ja lepään ennen uutta sukellusta.
Mietin, miksi oikeastaan haluan meren syvyyksiin. Tiedän vastauksen, sillä se on välkkynyt mieleni taka-alalla koko tämän lomamatkan ajan.

Näin kerran unen, painajaisen oikeastaan, joka syöpyi vahvasti muistiini.
Olin siinä joku muu, joku joka matkusti purjelaivalla. Kuulin unessa meren kutsun, ja kiipesin laivan kaiteelle katsomaan yli ulapan. Oli myrsy, ja putosin veteen. Kukaan ei huomannut ja laiva jatkoi matkaansa kamppaillen halki aallokon. Lopulta voimani hiipuivat, enkä enää jaksanut pysytellä pinnalla. Vajosin.
Putosin hitaasti alemmas. Aina vain alemmas ja pimeämpään. Suustani purkautui rivi kuplia, jotka kohosivat kohti pintaa. Mitään muuta minusta ei pintaan menisikään enää koskaan.
Lopulta vastaan tuli pohja. Jäin siihen makaamaan liikkumattomana. Oli täysin pimeää, mutta tiesin pienten rapujen kiertävän ympärilläni. Ne näykkivät minuta paloja, ja sillä välin hautauduin liejuun ja hiekkaan.
Kului hyvin kauan aikaa. Meri väistyi ja lepopaikkani muuttui kuivaksi maaksi. Maahan juurtui kasveja. Minun kohdalleni kasvoi puu. Katselin puun latvasta ympärilleni ja näin kauniin maiseman,jota en enää muista.

Pelkäsin pitkään tuota unta. Pelkäsin vettä ja nukkumista, mutta aika kultasi muistot. Enää en ole aikoihin kammonnut kumpaakaan...

***
Seuraava aihe: Keväännousu

[Lucibel]

Keväännousu

Kyyneleet silmillään vanha luopui vallastaan ja alistui uuden, voimakkaamman voiman edessä. Puiden sydämet liikahtivat kuolemankaltaisesta horroksestaan, tuhatkertaisesti toistettu nytkähdys liikautti maata.

Mutta sinä et huomannut sitä. Silmäsi eivät katsoneet ensi henkäyksiään kituliaasti vetävää maata, vaan kiinnittyivät taivaaseen.
Sinä sidoit itsesi menneeseen ja kieltäydyit katsomasta maailmaa silmiin.

Käänsit pääsi pois, kiedoit sielusi vanhan vallan ympärille, kieltäydyit päästämästä irti.
Maa vapisi allasi, mutta sinä et halunnut kuulla vahvempasi ääntä...

[Elynda]

Lucibel näköjään unohti keksiä uuden aiheen :/ Keksikääpä minulle aihe, niin kirjoitan pienen aloituksen!
Ettei tämäkin ketju joudu aivan unholaan

[jeekaka]

Vai että aihe! Heitetäänpäs vaikka klassinen Synkkä ja myrskyinen yö

;D

[Lavetsial]

Kiinnostaisiko jotakuta elvyttää tätä perinnettä?

[Tsingis Untuhun]

Toki kiinnostaa!

Synkkä ja myrskyinen yö

Herra O. oli odottanut näkevänsä tähdet. Mutta yö oli vielä edellistäkin kiukkuisempi, edes uusi ja ihmeellinen kamelinkarvatakki ei karkottanut kylmää pohjoistuulta, joka lauloi luissa.

Yössä oli savun haju, herra O vanhana paimentolaisena muisti miten tuli oli murentanut puut omaksi tummasävyiseksi suitsukkeekseen. Tuuli huusi pilkkalauluja hänen korviinsa, kun ne yrittivät tavoittaa tulen ratinan - ja huudot.
Ehkä tätä kylää ei olisi tarvinnut ilmiantaa, hän mietti, mutta uusi tuulenpuuska vaiensi ajatukset.

**
Lyhyt mokoma..

Seuraava saa otsikokseen Nopeat vedet.

[Lavetsial]

Nopeat vedet

Kaatosade putosi maahan voimalla. Se täytti metsänpohjan ja sai joet tulvimaan yli äyräidensä. Se pyrki täyttämään myös pienen veneen, jolla lyhyt pikimusta mies lasketteli keskittyneenä alas Vajaaveden sivuhaaran koskia. Hänen nimensä oli Armas, ja hän pakeni varastetulla kanootilla serkkujensa vihaa.
Nuori metsästäjä olisi ollut murheissaan, jos siihen olisi ollut aikaa kiviä ja uppotukkeja väistellessä. Koskaan enää hän ei voisi elävänä palata kotiinsa Kadehtijan Kukkuloille. Ei, hän laskisi joen loppuun asti, pohjoiselle rannikolle ja jatkaisi sieltä matkaansa itään, aina vain kauemmaksi.
Vene oli puolillaan vettä, jota satoi ja loiskui sisään. Säkki eväineen lillui ympäriinsä kanootin heittelehtimisen myötä. Äkkiä rysähdys pysäytti matkanteon. Vene oli karahtanut uppotukkiin, ja raju virta käänsi sen takaperin. Seuraavaksi koski käänsi sen ympäri. Armas joutui veden varaan. Jokin iski häntä selkään, luultavasti kanootti, mutta hän pyrki pinnalle ja pääsi. Kauan hän ui kohti rantaa, myötäillen virtaa ja välillä vastustaen sitä. Lopen uupuneenna hän sai lopulta kiskotuksi itsensä matalaan veteen, puiden väliin.



Taas sattui minulle vesiteema. Mennään seuraavalla otsikolla toiseen äärilaitaan: Armoton kuivuus